Ingrid Bergman esittelee Napolin nähtävyyksiä

Lokakuun 1. päivänä 1954 tuli Rooman elokuvateattereihin kaksi uutuutta, Roberto Rossellinin Matka Italiaan ja Federico Fellinin Tie. Syyskuussa Fellini oli saanut elokuvastaan parhaan ohjaajan palkinnon Venetsian filmifestivaaleilla, joten Tie oli iso tapaus sitten Roomassakin. Rossellinin elokuva jäi selvästi toiseksi sekä kriitikoiden että yleisön taholta. Myöhemmin Matka Italiaan on saanut ymmärtävämpää arvostusta, mutta aika läyhänen tarina se joka tapauksessa on.

Lontoolainen aviopari Katherine ja Alex ajavat Bentleyllään pitkän matkan Napolinlahdelle, johon Alex on tullut myymään sedältään perinnöksi saamaansa taloa. Kahdeksan vuotta kestänyt avioliitto on kuitenkin kriisissä, joten elokuva keskittyy tähän ongelmaan. Elokuvan supertähti on Ingrid Bergman, joka tuohon aikaan oli naimisissa Rossellinin kanssa. Katherine tuntee avioliiton epäonnistuneen, kun lastakaan ei ole syntynyt. Napolin kaduilla liikkuessaan Katherinen kaipaus syvenee, kun hän näkee raskaana olevia naisia ja paljon lastenvaunuja työntäviä äitejä.

Bergmanin ja Rossellinin omaa avioliittoa tämä kertomus ei kuitenkaan ainakaan tältä osin sivua, sillä heidän lapsensa Isabella oli syntynyt 1952.

Rossellinin tuotannossa Matka Italiaan ei ole samalla tavalla merkkitapaus kuin hänen ns. neorealistisen kautensa voimakkaasti fasisminvastaiset elokuvansa heti sotien jälkeen. Realistinen lähestymistapa näkyy silti tässäkin elokuvassa, jota ei ole kuvattu studiossa, vaan kaduilla ja muilla todellisilla tapahtumapaikoilla. Ingrig Bergman liikkuu Napolissa tavallisten kadunkulkijoiden seassa ja kaupungin äänet kuuluvat. Ote on modernin rento, vaikka Katherinen suonissa jyskyttääkin. Voi kai sanoa, että tästä ei ollut enää pitkä matka Ranskan uuteen aaltoon, jonka alkupisteet olivat Francois Truffautin 400 kepposta (1959) ja Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1960). Näin Matka Italiaan näyttäytyy eräänlaisena siltana kahden tyylisuunnan välillä.

Italian matkailuministeriö ja Napolin matkailutoimisto olivat varmaan haltioissaan, sillä elokuva on kuin matkailumainos: Ingrid Bergman kiertelemässä Pompeijissa, Napolin arkeologisessa museossa, Apollon temppelissä, Fontanellan katakombeissa, Campi Flegrein palavilla rikkilähteillä ja taustalla näkyy tietenkin Vesuvius. Alex puolestaan piipahtaa ravintolassa, jonka ovenpielessä on laatta siitä, että ravintola on saanut Skål International -järjestöltä matkailualan palkinnon. Mikä lienee, mutta skål Ingrid Bergmanin kunniaksi.

Kun George Sandersin esittämä Alex häipyy pariksi päiväksi Caprille, Katherine viettää ne päivät Napolissa. Yhtenä päivänä menee ohi jonkun Don Pasqualen hautajaissaatto. Enempää ei selviä, mutta se on tuttu juttu, että säveltäjä Gaetano Donizetti asui Napolissa ja sieltä lähdettyään syntyi muutaman vuoden kuluttua ooppera Don Pasquale (1843). Suomen Kansallisoopperan ohjelmistoon se tulee taas 18.3., jos korona suo.

Elokuvan lopussa on isompikin kulkue, kun kaupungissa vietetään marttyyrikuoleman kokeneen pyhimyspiispan Januariuksen vuotuista muistojuhlaa. Tämä huipentaa myös Katherinan ja Alexin Napolin-matkan. He tajuavat tuon ison uskonnollisen tapahtuman aikana, että eikö tässä heidän kohdallaan sittenkin olla kovin vähäpätöisen asian kanssa tekemisissä. Vai tapahtuuko peräti ihme, kuten Napolin suojeluspyhimykseltä säilytetylle verelle, joka aina välillä muuttuu jähmettyneestä olomuodostaan nesteeksi? Halataan, elämä jatkuu. Nähdä Napoli ja kuolla. Niinhän Johann Wolfgang von Goethekin kirjoitti siellä 1787 oleskeltuaan, että Napoli on paratiisi, ja Ingrid Bergmanin tavoin hänkin kävi Pompeijissa ja Vesuviuksella.

Rauhallisen musiikin elokuvaan sävelsi ohjaajan kaksi vuotta nuorempi veli Renzo Rossellini ja sen esitti Rooman sinfoniaorkesteri.

kari.naskinen@gmail.com