Mieluiten Suomen vanhakin Nato-sopimus olisi purettava

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteossa Nato-jäsenyyden hyvistä puolista sanotaan, että Suomen lähialueen sotilaallinen tilanne on tällä hetkellä rauhallinen, eikä Suomeen kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa (12.4.2022).

Tästä huolimatta Suomi tulee hakemaan Naton jäsenyyttä. Näin Suomi mahdollistaa omalla toiminnallaan toisen rintaman avaamisen omilla rajoillaan USA:n ja Naton vihanpitoon Venäjän kanssa. Tässä välikätenä tulee olemaan Suomi, jos vihanpito konretisoituisi sodaksi. Naton jäsenyys merkitsee Suomelle vaaraa joutua suurvaltaselkkauksen alueeksi ja ensi-iskun kohteeksi.

Suomi Naton etulinjassa on haavoittuva. Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen kuusinkertaisella äänennopeudella lentävillä Iskander-ohjuksillaan (kuvassa), olisi niiden torjunta vaikeaa. Iskander-ohjus pystytään ajamaan maaliinsa kuuden metrin tarkkuudella. Niillä voidaan tuhota vaikka Suomen kantasähköverkon muuntajia, jolloin vakavat toimintahäiriöt koskisivat lämmitystä, valaistusta, puhelinverkkoa, kauppa- ja pankkitoimintaa, bensa-asemia jne. Iskanderien kantaman on havaittu nyt Ukrainassa olevan 500 kilometriä.

Suomen velvoitteita Naton jäsenenä pohjoisen kalottialueen ja arktisen alueen puolustamisessa ei valtioneuvoston selonteosta mainita, vaikka tälläkin alueella on USA:n ja Venäjän vastakkainasettelu selvästi kasvanut. On ymmärrettävää, että USA haluaa myös Suomen ja Ruotsin puolustamaan omia suurvaltaetujaan arktisella alueella.

Suomen Nato-jäsenyys merkitsee Suomen yhä selvempää suuntautumista USA:n johtamaan Kiinan-vastaiseen rintamaan. Jo Donald Trumpin presidenttikaudella Suomi otti USA:n vaatimuksesta askelia, joilla valmistauduttiin rajaamaan mm. teknologiayhteistyötä kiinalaisyritysten kanssa. Joe Biden on jatkanut Trumpin aloittamaa Kiinan-vastaista politiikkaa. Viime vuosina on Suomen yhteistyö Kiinan kanssa laajentunut mm. elintarvike- ja lihateollisuuden kanssa, mutta Naton jäsenenä Suomi joutuu yhä tiukemmin seuraamaan USA:n linjauksia muussakin kuin turvallisuuspolitiikassa.

Naton kannalle kääntynyt pasifisti Erkki Tuomiojakin hyvin tietää, ettei Nato ole mikään rauhanjärjestö, vaan sotateollista kompleksia hyödyttävä militaristinen organisaatio, joka on aina pitänyt tarkan huolen omasta etupiiristään. Nato on vuosikymmeniä käynyt sotaa rikkoen YK:n peruskirjan väkivallan kieltoa, joka on pienille valtioille tärkein turva suurvaltojen mielivaltaa vastaan. Nato-maat ja erityisesti USA ovat osallistuneet keskeisesti Iranin demokratian murskaamiseen 1953 ja samanlaiseen toimintaan Guatemalassa 1954, Suezin kriisiin 1956, ”maanalaiseen” sotaan Kuubaa vastaan 1961, Vietnamin sotaan 1950-70-luvuilla, Nicaraguan kontrien tukemiseen 1981, Grenadan miehitykseen ja hyökkäykseen Panamaan 1989, Jugoslavian pommituksiin 1999, Afganistanin sotaan 2001-20, Irakin sotaan 2003, Libyan pommituksiin 1986 ja 2011, Syyrian sisällissotaan ja Jemenin sotaan tukemalla Saudia-Arabiaa aseellisesti ja logistisesti.

Jo pelkkä isäntämaasopimus Naton kanssa oli petos. Sen allekirjoitti 2014 puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindbergin ilman eduskunnan hyväksyntää. Ainoa oikea Nato-ratkaisu nyt olisi tämän sopimuksen purkaminen.

kari.naskinen@gmail.com

Sotasyyllisiä

Tuomiot jatkosotaan pääsyylliksi katsotuille annettiin helmikuun 21. päivänä 1946. Syyllisten pidättämiseksi toimitettiin asiakirjat pikaisesti Valpolle, eikä mennyt kahtakaan tuntia, kun Berliinissä sodan aikana lähettiläänä toimineen T.M. Kivimäen ovikello soi illalla Kaivopuistossa. Vain vähän myöhemmin oli toinen partio 30 kilometrin päässä Espoon kartanon pihassa hakemassa ulkoministerinä toiminutta Henrik Ramsayta, joka tarjosi pidättäjilleen kahvit työhuoneessaan, ennen kuin lähdettiin. Noista tapahtumista on kirjoitettu paljon, kiinniotoistakin ainakin Risto Niku (Kahdeksan tuomittua miestä, 2005) ja Jukka Tarkka (Sotasyyllisyys ja historian taito, 2009)

Isompia herroja ei hätyytelty aivan yhtä pikaisesti. Tasavallan presidenttinä 1940-44 toiminut Risto Ryti käytiin pidättämässä Yrjönkadun uimahallista, mutta hän sai käydä kotona illallisella ennen kuljetusta Valpon selliin Ratakadulle. Entinen pääministeri J.W. Rangell oli hirvijahdissa Tervakoskella, josta hän sai palata kotiinsa ja vasta yösydännä soitettiin, joko noutajat voivat tulla.

Moninkertainen ministeri Väinö Tanner haettiin kotoaan, jossa hän sai syödä kaalikeiton rauhassa loppuun. Sen sijaan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Tyko Reinikka oli illalla teatterissa, eikä sen jälkeenkään vastannut ovikellonsoittoon, mutta hänet haettiin seuraavana aamuna.

Tässä mainittujen lisäksi oikeudenkäynnissä tuomittiin pääministeri Edwin Linkomies ja ulkoasiainvaliokunnan jäsen Antti Kukkonen.

Mitenkähän nyt kävisi, jos Suomi Nato-hakemukseensa syyllistyttyään joutuisi mielenvikaisen Putinin hyökkäyksen kohteeksi? Säätytalolla olisi tungosta ja jos vankeusrangaistukset olisivat samanlaiset kuin 76 vuotta sitten, näin ne menisivät:

Sauli Niinistö 10 vuotta kuristushuonetta
Sanna Marin 6 vuotta vankeutta
Pekka Haavisto 5,5 vuotta vankeutta
Antti Kaikkonen 5,5 vuotta vankeutta
Jussi Halla-aho 5,5 vuotta vankeutta
Petteri Orpo 5,5 vuotta vankeutta

Lisäksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan jäsenet voisivat saada 5 vuotta vankeutta (Ville Skinnari, Anna-Maja Henriksson, Li Andersson, Annika Saarikko, Emma Kari), Ulkopoliittisen propagandainstituutin Mika Aaltola ja Charly Palsternak 2,5 vuotta vankeutta sekä Nato-jäsenyyttä kannattaneet kansanedustajat 5 vuotta ehdollista vankeutta.

Muutaman vuoden kuluttua uusi presidentti armahtaisi tuomitut.

kari.naskinen@gmail.com

Runar Holmström ja Kyllikki Saari

KOM-teatteri on tuonut näyttämölle taas Jussi Kylätaskun Runarin ja Kyllikin, joka sai kantaesityksensä Kotkan kaupunginteatterissa 1974 Jouko Turkan ohjaamana. Näytelmä yhdistää kaksi suurta huomiota herättänyttä seksuaalirikosta, Kyllikki Saaren murhan Isojoella 1953 ja kuusi vuotta myöhemmin Heinäveden Tulilahdessa tapahtuneen kaksoismurhan, josta epäilty Runar Holmström teki itsemurhan oikeudenkäynnin ollessa vielä kesken. Kuten tämä tapahtumien yhdistäminen kertoo, kysymys ei varsinaisesti ole todellisiin tapahtumiin perustuvasta juoninäytelmästä.

Päähenkilöt ovat Kyllikki Laiho ja Runar Karlsson, jotka asuvat jossakin pienessä kunnassa lähellä Tamperetta. Rikos tapahtuu ja näytelmän jälkeen tulee pohdittavaksi, miten ovat asiat yhteiskunnassa muuttuneet. Osittain parempaan, osittain huonompaan suuntaan.

Kyllikki on isänsä silmäterä, joka ankaralla kurilla pitää huolen Kyllkikin elämän etenemisestä oikein. Kyllikki on voimakkaasti uskovainen ja neuvoo pari vuotta vanhempaa Runariakin elämään hyvin. Kyllikki on kuitenkin heikko, joutuu kylän äijien kopeloitavaksi ja vähän enemmänkin, ja kun Kyllikki murhataan, saavat kaikki äijät ikään kuin pelastuksen, koska nyt on löytynyt suurempi roisto. Äijien teot unohdetaan ja alkaa murhaajan jahtaaminen.

Kohteeksi löydetään Runar, joka ei oikeastaan kylän perusjoukkoon kuulukaan. Hän on vieras, tullut tänne evakkoäitinsä kanssa kahdestaan; isä kuollut sodassa. Runar on kiltti nuorukainen, joka inhoaa metsästystäkin, koska siinä tapetaan viattomia luontokappaleita. Sitten tulee kuitenkin virhe, kun Runar seksuaalisen heräämisensä hetkillä varastaa kauppiaanrouvan pyykkinarulta rouvan alushousut. Selvä tapaus. Seksuaalisesti häiriintynyt ja muutenkin. Kuka muu se voisi olla?

Muutos 50-luvun ajoista on, että tyttöjen ja naisten asema on sittemmin parantunut. Tasa-arvokehitystä on tapahtunut merkittävästi. Sen sijaan kun vertaillaan muutosta kyläyhteisön toiminnassa, niin enää ei riitä vihanpito kylässä, vaan some on laajentanut vihan aivan toisiin mittaluokkiin. Kyllikki Saaren tapauksessa julkisuus kyllä tuli maanlaajuiseksi ja asian vatvominen pomppaa esille vieläkin. Sillä on tehty isoa bisnestä, mutta kun vähänkin vastaavanlaisia tapauksia tulee nykyisin, raaka liiketoiminta sellaisten ympärillä on vielä suurempaa.

Näytelmän yksi ”sanoma” on, että kaikki me olemme samassa liemessä. Tätä korostaa KOM-teatterin salin muuttaminen koronatauon aikana sellaiseksi, että nyt katsojat kulkevat paikoilleen näyttämön läpi. Siinä me eilen kävelimme keskellä tapahtumapaikkoja, verisen halkopinon ohi kuin ne näytelmän kyläläiset. Tuli myös mieleen Aarne Tarkasen elokuva Olemme kaikki syyllisiä (1954), joka kertoo Helsingin Tähtitorninmäellä 1947 tapahtuneesta intohimomurhasta.

Uhreja olivat Kyllikki ja Runar, mutta myös vimmaan itsensä kiehuttanut kyläyhteisö. On tässä vielä sekin erikoinen yhteensattuma, että aikoinaan Runar Holmström hirtti itsensä pidätyssellissään lakanoista tekemäänsä köyteen 8.6.1960, kolme päivää Bodominjärven rannalla tehtyjen murhien jälkeen.

Lauri Maijala on ohjannut näytelmän sillä tavalla, että voin vastakin käydä katsomassa hänen näytelmiään. Kun Maijala aloitteli uraansa 15 vuotta sitten, hän kirjoitti ja ohjasi Teatteri Vanhaan Jukoon muutaman esityksen. Ensin tuli pilkkanäytelmä Mannerheimista ja sitten täysin hoopo Muoviukkeli, silkkaa roskaa, josta lähdin kesken pois ja kirjoitin: ”Hyvästi, Vanha Juko, 16 vuoden jälkeen.” Nyt Maijala näyttää aikuistuneen ja tekevän oikeata teatteria.

Erikoinen ja kumma juttu vain on, että sukupuoliroolit on Runarissa ja Kyllikissä käännetty nurinniskoin: kaikkia miehiä esittävät naisnäyttelijät ja päinvastoin. Täysin tarpeetonta kikkailua, ja aiheuttaa aluksi pitkään katsojalle hahmottamisvaikeuksia. Kaiken lisäksi tämä nurinkurisuus tuo paikoin mieleen kesäteatterifarssit. Muuten näytelmä on erinomainen kuvaus viattomuuden haaksirikosta, syyttömyyden muuttamisesta syyllisyydeksi. Ella Mettälä haavoittuvana lynkattavana Runarina ja Paavo Kinnunen hyväksikäytettynä Kyllikkinä ovat täydellisen onnistunut parivaljakko (kuvassa). Muita erityisesti mieleen jääneitä ovat Kati Outinen kirkkoherrana, Niko Saarela Runarin äitinä, Satu Silvo Kyllikin isänä ja Eeva Soivio Härkä-Heikkinä.

Lisäksi erikoinen tapaus perjantain esityksessä oli, että Vilma Melasniemi oli perjantaiaamuna hälytetty illan esitykseen. Torstain esitys oli peruutettu sairaustapauksen vuoksi, mutta nyt päästiin jatkamaan. Wilma Melasniemellä oli kauppias Kiisken ja opettaja Roimelan roolit, jotka hän hoiti näytelmän vuorisanapaperit kädessään. Eikä mitään ongelmaa, kyllähän kauppiaalla ja opettajalla papereita voi käsissään olla, eikä näyttelijän tarvinnut repliikkejään aivan uppo-outona lukea läpi, olihan harjoitusaikaa ollut monta tuntia – taitava suoritus.

kari.naskinen@gmail.com

”Kauhea tilanne, et ole uusinut sopimustasi”

Internetin kanssa melkein me kaikki olemme tekemisissä. Se on erikoinen maailma, josta on suunnattomasti iloa ja hyötyä, mutta on myös ongelmia. Välillä tulee tilanteita, joiden ymmärtäminen on maallikolle mahdotonta. Sitten vielä se, että kun isot yritykset, laitokset ja julkishallintokin ovat siirtäneet pavelutoimintojaan netin kautta hoidettaviksi, on suuria vaikeuksia saada yhteyttä oikeisiin ihmisiin. Terveyskeskukset hoitavat potilaita puhelimitse ilman kunnollista terveyskartoitusta ja pankit ohjaavat asiakkaitaan sellaiseen chattilokerikkoon, jossa automatiikka kuitenkin yleensä ilmoittaa, että ”olen robotti, enkä osaa tuohon kysymykseen vastata, ottakaa yhteyttä palveluneuvojaan” tai jotain vastaavaa. Pari kertaa olen tällaiseen tilanteeseen joutunut ja sitten on käynyt niin, että sen palveluneuvojan kiinnisaaminen on osoittautunut mahdottomaksi. Ennen oli pankkineitejä ja konttorinjohtajia, joiden luo pääsi helposti.

Kotona ihmisillä on yleensä kannettava tietokone, ”läppäri”. Kumma nimi, joka tulee englanninkielisestä sanasta laptop tarkoittaen kannettavaa tietokonetta, mikrotietokonetta. Englannin lap on syli, mutta top tarkoittaa huippua – siis sylissä pidettävä huippuvekotin. Viime viikkoina olen saanut sähköpostia tietokoneiden turvallisuudesta huolehtivalta, todennäköisesti amerikkalaiselta firmalta, joka on ilmaissut kauhunsa siitä, että en ole asentanut sen uutta viruksentorjuntaohjelmaa läppäriini. Ohjelma on koneellani ollut vuosia, mutta nyt tuli tenkkapoo, enkä osannut toimia mitenkään. Tällaisissa tilanteissa löytyy onneksi apua.

Jotain 15 vuotta olen jo käyttänyt ongelmatilanteissa Lahdenkadun ja Kauppakadun kulmassa olevaa PC-Apua. Joskus asia on hoitunut niin, että siellä kaveri on muutamalla napinpainalluksella hoitanut asian kuntoon. Joskus läppäri on pitänyt jättää sinne huoltoon, ja tänään kävin siellä niiden pelottavien sähköpostiviestien takia. Pitihän asia hoitaa, kun lehdissä on nyt juttuja digitaalisesta informaatiovaikuttamisesta ja muusta sellaisesta ikävästä.

Hyvä, että menin. PC-Avun miehet nimittäin kertoivat, ettei sellaista viruksentorjuntaohjelmaa edes tarvita, koska Windowsilla itsellään on koneessani automaattisesti tuollainen torjuntaohjelma. Putsasivat ylimääräisen maksullisen haittaohjelman koneestani pois. Kuinkahan paljon kaikenlaista vastaavaa bisnestä on liikkeellä?

PC-Avun kanssa olen ollut toisenkinlaisissa tekemisissä. Kun viimeksi olin ostamassa uutta läppäriä, menin ensin PC-Apuun kysymään, mikähän laite olisi nyt hyvä. Siellä oli kaikkien Lahdessa läppäreitä myyvien kauppojen ajankohtaiset tiedot ko. tuotteista ja kun kerroin omat käyttötarpeeni, sain perustellun selvityksen siitä, mikä vehje minun kannattaisi ostaa. Oli PC-Avun asiantuntijoiden mielestä hyvä ja edullinen. Noudatin ohjetta ja toimi.

On tämän digitaalisen touhun kanssa muitakin vaikeuksia, mutta kun osaa hakea apua, sitä kyllä saa. Lisäksi jos vanhempi ihminen vasta nyt alkaa opetella näiden uusien laitteiden käyttämistä, kannattaa mennä työväenopistojen tai muiden vastaavien järjestämille kursseille.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on tehnyt luonnoksen Suomen digitalisaation visiosta 2030. Siinä puhutaan digitaalisesta sivistyksestä, jota on pakko kehittää, jos haluaa pärjätä. Digitaalinen sivistys on sitä, että pitää tietää, millä tavalla toimia ja miten osallistua, jotta ihmisten keskinäinen kunnioitus kasvaa ja luottamus digitalisoituvaan yhteiskuntaan vahvistuu.

Että siis mitä: digitaalinen sivistys auttaa arvioimaan median sisältöjä, ymmärtämään algoritmeja, tunnistamaan disinformaation sekä toimimaan turvallisesti ja vastuullisesti verkossa. Tässä nyt ollaan, eikä muuta voi.

kari.naskinen@gmail.com

Ladulta saa paremman miehen kuin kadulta

Kuvassa ovat Paavo Nurmi ja Lauri ”Tahko” Pihkala. Tiukkoja periaatteen miehiä kumpikin. Kun Suomen maajoukkue oli 1927 lähdössä Turusta laivalla Tukholmaan Ruotsi-otteluun, menivät Nurmen ja Pihkalan välit niin poikki, että Nurmi otti laivan kannelta matkalaukkunsa, poistui satamalaiturille ja lähti kotiinsa. Syy oli se, että Nurmi halusi juosta maaottelussa vain kymppitonnin, mutta joukkueenjohtajana Pihkala vaati Nurmea myös 5000 metrille. Tästä tietenkin syntyi iso ja pitkä kähinä SVUL:ssa.

Näitäkin asioita käydään läpi Kalle Virtapohjan uudessa Lauri Pihkalan elämäkertakirjassa Koko kansan Tahko (Docendo, 2022). Iso känä syntyi myös Tahkon ja Urho Kekkosen välille. Kun Kekkonen erosi Akateemisesta Karjala-seurasta Mäntsälän kapinan jälkeen 1932 ja liittyi Maalaisliittoon, ei Tahko enää ollut samoilla linjoilla urheilumies Kekkosen kanssa. Tahko ei kylläkään kuulunut mihinkään puolueeseen, mutta musta porvari hän joka tapauksessa oli, eikä sulattanut sitä, että Kekkonen alkoi toimia samoissa hallituksissa SDP:n kanssa. Lisäksi Tahkoa ottivat päähän Kekkosen vaalima yya-politiikka ja alkoholinkäyttö. Kirjassa sanotaan Tahkon lähteneen suorastaan ristiretkelle Kekkosta vastaan, ja vielä sotien jälkeenkin tilanne oli niin kireä, että Tahko yritti syrjäyttää Kekkosen SUL:n puheenjohtajan paikalta. Eikä miesten välille enää koskaan syntynyt aitoa yhteistyötä.

Ainakin kerran he vielä istuivat arvokkaasti samassa tilaisuudessa, kun heidät promovoitiin Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan ensimmäisiksi kunniatohtoreiksi 1969. Kolmantena oli mukana Kaarina Kari, lääkäri, voimistelunopettaja ja järjestöjohtaja, joka toimi merkittävänä ja monipuolisena naisliikunnan edistäjänä. Mitähän Tahko oli ajatellut Kekkosen saamasta yhtä suuresta huomionosoituksesta. Kekkonen oli tärkeä urheilujohtaja, mutta entä Tahko Pihkala: pesäpallon keksijä, sen saaminen Helsingin olympiakisojen näytöslajiksi ”keksimälleen” Olympiastadionille, Salpausselän kisojen ja kansanhiihtotapahtumien ideoija, Vierumäen urheiluopiston alullepanija, suunnistuksen kehittäjä nykymuotoonsa, Suomen Latu ry:n perustaja, maaottelumarssin keksijä 1941 jne.

TAHKO YMMÄRSI MYÖS
JÄÄKIEKON MAHDOLLISUUDET

Harvemmin Tahko Pihkalaan yhdistetty visionäärisyys koskee jääkiekkoa. Jo 1930-luvun alussa hän kuitenkin ennusti, että jääkiekko tulisi ohittamaan jääpallon, joka noihin aikoihin oli ylivoimainen laji uuteen jääkiekkoharrastukseen nähden. Varsinkin Garmisch-Partenkirchenin olympiakisoissa 1936 jääkiekko teki Tahkoon vaikutuksen. Siellä hän tapasi Kanadaa valmentaneen suomalaissyntyisen Albert Pudaksen, ja myöhemmin Tahko nähtiin monesti lätkäpelejä katsomassa. Tästä on todisteina filminpätkiäkin: elokuvateattereissa esitetyissä Kamerakierros-uutiskatsauksissa Tahko nähtiin 1958 Helsingin Pallokentän uudella jäästadionilla pelatussa Suomen - Norjan ottelussa ja vähän myöhemmin kovassa pakkasessa pelatussa ottelussa Ruotsia vastaan.

Tahko ehkä piti erityisesti jääkiekon miehisyydestä, sillä naisurheilu ei ollut hänen mieleensä. Radioesitelmässään 1926 hän sanoi, että edes yleisurheilu ei sovi naisille kilpailumuodoksi. Naisille käyviä liikuntalajeja olivat hänen mielestään tennis, uinti, kaunoluistelu, miekkailu ja tanssi, joissa vaaditaan hallittuja ja hillittyjä liikesuorituksia. Pesäpallokaan ei käynyt, koska eihän naisia voinut panna palamaan eikä haavoittumaan eikä heittämään palloa käsikranaatinheittoa harjoitellen.

Naisille Tahko antoi myös hyvän neuvon: ”Ladulta saa paremman miehen kuin kadulta.”

Pariisin olympiakisoissa 1924 Tahko seurasi amerikkalaisurheilijoiden menestystä: 99 mitalia (Suomi vain 37). ”Pitäisikö meillekin perustaa neekerisiirtola”, möläytti Tahko.

Jukolan viestin vuosikokouksessa raittiusmies Tahko närkästyi jonkun tupakanpolttoon ja pyysi puheenvuoron: ”Herra puheenjohtaja. Minä kun en polta tupakkaa, niin pyytäisiin saada pilata ilmaa piereksimällä.”

SÄÄLITTI AMPUA
PUNAISIA

Urheilun lisäksi Tahko Pihkala oli kovasti mukana suojeluskuntien perustamisessa 1917. Sk-järjestössä hän myös keskittyi lopulta urheilutoiminnan kehittämiseen, joskin vapaussodassa 1918 hän oli tiukasti mukana myös sotatoiminnassa. Paljon esillä ollut asia on Harmoisten sairashuoneen joukkoteloitus Kuhmoisissa, jossa Pihkalakin oli osallisena. Maaliskuussa 1918 hän kirjoitti äidilleen, että tunsi voimakasta vihaa ”punaryssien harhaanjohtajia kohtaan” ja että ”useat pimitetyt punakaartilaiset herättävät sääliä ja lähempää ampuessa sormi täytyy joskus pakottaa liipasimelle”. Urheilukirjailija Virtapohja käyttää sivutolkulla tilaa Pihkalan valkopesuun Harmoisten verilöylystä.

Sosiaalidemokraattien puoluekokous teki 1930 ehdotuksen suojeluskuntien lakkauttamisesta. Tahko kommentoi: ”Selväpä se! Maan puolustamisenkaan asiassa ei kelpaa vapaaehtoinen työ. Ainahan sosialismi vastustaa yksityistäyritteliäisyyttä.”

Syksyllä 1944 suojeluskuntajärjestö lakkautettiin fasistisena järjestönä ja suojeluskuntien omaisuutta siirrettiin hiljaisuudessa paikalliselle SVUL:n seuralle. Näissä siirroissa ei Tahko tiettävästi ollut mukana.

Natsisaksakin oli lähellä Pihkalan sydäntä. Hakkapeliitta-lehdessä hän kirjoitti 1940 tehokkaasta saksalaisesta massaurheilutoiminnasta ja 1942 hän kirjoitti artikkelin saksalaisille aseveljille suunnattuun progandakirjaan Waffenbruder Finnland.

Urheilullisestikin Pihkala oli väärillä jäljillä ainakin silloin, kun alkoi kehittää rugbya suomalaiseksi kevytversioksi salamapalloksi. Sitä varten perustettiin lajiliittokin 1966, mutta ei tullut mitään. Kävin kerran Jyväskylän yliopiston urheilukentällä katsomassa salamapallopeliä, mutta se oli niin onnetonta räpeltämistä, että ei siitä mihinkään ollut. Perusidea siinä oli, että palloa kuljetettiin kohti vastustajan päätyä, mutta pallon sai syöttää pelikaverilleen vain taaksepäin.

Viime viikolla ilmestyivät pesäpallon 100-vuotismerkit.

Lauri Pihkalan yleisurheiluennätykset:
200 m 23,4
400 m 51,5
800 m 1.58,1
1000 m: 2.42,8 (SE 1911)
Korkeushyppy 179
Seiväshyppy 330
Kuulantyöntö 11,80
Seitsemän Suomen mestaruutta 200 - 800 metrillä
Olympiaedustaja korkeudessa 1908 ja 800 metrillä 1912.
Seurat: Ylioppilasvoimistelijat, Unitas, HKV.

kari.naskinen@gmail.com

Ajankohtaisselonteko Suomen liittymisestä Natoon

”Nyt täytyy keskustella Natosta, koska keskustelu kuuluu länsimaiseen demokratiaan”, todettiin Helsingin Sanomien pääkirjoitusaukeamalla vapunaattona. Kovin kunnollista keskustelua ei kuitenkaan ole käyty, vaan se on typistynyt vain kyllä-puolen perusteluihin, koska ei-puoli ei käytännössä ole saanut näkemyksiään kunnolla esille valtamediassa. Kun Heikki Patomäki, Erkki Tuomioja ja muutamat muut ovat Nato-kriittisyyttä tuoneet esille, heidät on hiljennetty ja pilkattu pihalle. Suomen puolueettomuuspolitiikan puolustajia on sosiaalisessa mediassa haukuttu hulluiksi, idiooteiksi, Putinin trolleiksi – minuakin on Facebookissa, sähköpostissa ja tekstiviesteissä neuvottu muuttamaan Kremliin, josta varmaan vielä yksi vapaana oleva kirjoituskone löytyisi. Tänään sentään Tuomioja sai Helsingin Sanomissa julkisuutta, kun hän sanoi lopulta äänestävänsä Nato-jäsenyyden puolesta, koska vastarannankiiskenä on enää turha olla.

Valtioneuvoston ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta oli käytännössä selonteko Natoon liittymisen hyvistä puolista. Huomenna sen sijaan ilmestyy Ydin-lehden satasivuinen erikoisnumero, jossa liittymisen mahdollisia seurauksia käsitellään laajemmin. Siinä julkaistaan 18 asiantuntijan puheenvuorot Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta tehtäviin linjauksiin. Viime aikoina on julkista keskustelua hallinnut tarve edetä ripeästi Nato-jäsenyyden suuntaan, mutta Ydin-lehden päätoimittajan Arja Alhon toimittamassa erikoisnumerossa toivotaan malttia ja harkintaa pohdittaessa vaihtoehtoja.

Pamfletissa osoitetaan, että viimeaikainen keskustelu on ollut mustavalkoista, sotaisaa ja vaihtoehdotonta. Pamfletissa tarjotaan vaihtoehtona liittoutumattomuuteen ja yhteistyöhön perustuvaa rauhanomaista linjaa, minkä lisäksi toivotaan laajempaa turvallisuusajattelua, kuten erityisesti ympäristöön ja ilmastomuutokseen liittyvät uhkat osoittavat. Turvallisuutta ei voi rakentaa vain ja ensisijaisesti asevaraisesti.

Nato-jäsenyyden eduksi on eduskunnalle annetussa selonteossa katsottu yhteinen puolustus ja sen ennaltaehkäisevä vaikutus, joka perustuu viime kädessä USA:n sotilaalliseen kykyyn ja ydinasepelotteeseen. Ydinaseet ovat kuitenkin ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta suurin turvallisuusriski. Suomen pitäisikin ydinpelotteeseen sitoutumisen sijaan olla edistämässä niistä luopumista. Siksi myös Suomen olisi allekirjoitettava YK:n ydinasekieltosopimus.

Kirjoittajia pamfletissa ovat Arja Alhon lisäksi mm. Emma Hakala, Timo Hakkarainen, Jouko Jokisalo, Kati Juva, Markku Kangaspuro, Markku Kivinen, Tapio Kuosma, Laura Lodenius, Jussi Ojala, Magnus Ryner, Kaisa Savolainen, Thomas Wallgren ja Matti Vesa Volanen. Lisäksi haastatellaan Klaus Törnuddia, Heikki Talvitietä ja Pekka Visuria.

kari.naskinen@gmail.com

Suurimmasta sotasankarista tuli Jesse James

Eniten kunniamerkkejä toisessa naailmansodassa saanut amerikkalainen varsinainen taistelusotilas oli Audie Murphy. Katsoin elokuvan Helvettiin ja takaisin (1955), jossa hän esittää itseään tuohon kunniamerkkisateeseen johtaneissa taisteluissa 1942-45. Erikoinen elokuvatapaus, sillä sodan jälkeen hänet oli löydetty Hollywoodin studioille näyttelijäksi, kun Life-lehti oli tehnyt hänestä kansikuvajutun. Koska ulkonäkökin oli komea, Universal-yhtiö palkkasi Murphyn ja ensimmäisen elokuvansa hän teki 1948.

Helvettiin ja takaisin pohjautuu Murphyn omaelämäkertakirjaan. Elokuva oli suurmenestys, sillä Murphysta oli tullut kuuluisa sotasankari. Elokuvasta tuli Universalin tuottoisin elokuva, jonka ohitti vasta Tappajahai 1975.

Kaikkiaan Murphy näytteli 50 elokuvassa, joista viimeisessä A Time for Dying (1969) hänellä oli Jesse Jamesin rooli. Jo kerran aikaisemmin hän oli ollut Jesse James elokuvassa Kansas tulessa (1950).

Helvettiin ja takaisin alkaa, kun 12-vuotias Audie on kotona Teksasissa köyhällä maatilalla yh-äidin ja pienempien sisarustensa kanssa. Sitten siirrytään vuoteen 1942, jolloin Audie 18 vuotta täytettyään liittyy armeijaan. Tilanne on vaikea, sillä äiti on kuollut ja kun Audie lähtee Pearl Harborin jälkeen sotaan, pitää sisarukset sijoittaa johonkin orpokotiin tai vastaavaan.

Alku oli hankala, sillä merivoimiin jouduttuaan ei hommasta tullut mitään, koska Audie tuli jatkuvasti merisairaaksi. Siirto jalkaväkeen vei hänet Sisiliaan, Anzioon, Roomaan ja sieltä Etelä-Ranskaan ja Saksaan. Hän osallistui seitsemään isoon taisteluun, joissa hän osoitti harvinaislaatuista sankaruutta ja myös uhkarohkeutta. Yksinään hän miehitti rikki ammutun panssarivaunun, mutta pystyi sen konekiväärillä yksinään estämään vihollisen etenemistä tunnin ajan. Tällaisia hurjia juttuja elokuvassa kerrotaan ja kai ne tosia ovat, koska Audie niin runsaasti palkituksi tuli.

West Pointin sotilasakatemiaankin hän olisi päässyt, vaikka ei peruskoulua ollutkaan käynyt, mutta vaikea loukkaantuminen viimeisessä taistelussa esti tämän. Audie Murphy sai USA:n korkeimman sotilasansiomitalin Medal of Honorin ja muita mitaleita niin paljon, että rintamys oli niitä täynnä. Siviiliin hän siirtyi 21-vuotiaana yliluutnanttina syksyllä 1945.

Murphy kuoli lento-onnettomuudessa 1971. Hänet haudattiin Arlingtonin sotilashautuumaalle, jossa hänen hautansa on John F. Kennedyn jälkeen toiseksi vierailluin. Elokuvistaaan Murphy ei merkittäviä palkintoja saanut, mutta oman tähden sentään Hollywoodin Walk of Famelle 1960.

Minkähänlaisia sota- ja filmisankareita syntyy Ukrainan-sodassa? Jos Kiovassa sijaitseva Studio Dovzhenko säilyy ehjänä, siellä varmaan tätä aihetta käsitellään sodan jälkeen.

Aleksandr Dovzhenkon elokuva Punaisen lipun alla (1939, kuvassa) alkaa kuvalla auringonkukasta, mutta sota räjäyttää kaiken hajalle. Myöhemmin muuan sotilas kysyy: ”Sitten kun sota loppuu, onko totta, että kaikki maat muutetaan puutarhoiksi?”

kari.naskinen@gmail.com