Sote syntyy tai ei, mutta yksityistäminen jatkuu

Viime vuosikymmenellä todettiin OECD:n raportista, että julkinen valta ei kestä väestön vanhenemista eikä tästä johtuvaa yhteiskunnan muutosta. Ehkä näin, ja tämä on johtanut siihen, että markkina-ajattelu on tuotu entistä voimakkaammin julkiseen hallintoon. Ensin jäykkää hallintoa purettiin vesi- ja kaasulaitoksista, sitten vapautettiin rakennustoimintaa ja nyt menevät hyvinvointipalvelut. Suomessa terveydenhoitoa yksityistetään sellaisella vauhdilla, että sotehanke ei mukana pysy. Eikä Juha Sipilän hallitus jätä tähän, vaan jos se pysyy pystyssä seuraaviin vaaleihin asti, on edessä myös työvoimapalveluiden yksityistämisyritys.

Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan entinen professori Briitta Koskiaho-Cronström kirjoitti jo kymmenen vuotta sitten, että ”haavoittuvimmat ja suurimman sosiaalisen riskin piirissä olevat on luovutettu kaupankäynnin kohteeksi”. (Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa, Vastapaino 2008)

Hokema on, että yksityinen on aina tehokkaampaa ja halvempaa kuin julkinen. Tästä ei kuitenkaan ole mitään todellista todistetta. Åbo Akademin kansallistalouden entinen professori Johan Willner sanoo Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä (11.6.2018), että jos väite tehokkuudesta olisi totta, silloinhan olisi yksityistetty kaikkein huonoimmin toimivat julkiset palvelut. On kuitenkin tehty toisin, kaikkein tehokkaimmin toimivat on yksityistetty ensimmäisiksi.

Willner tuntee taloustutkijana hyvin yksityistämisen ongelmat. Tällä hetkellä hän toimii Warwickin yliopiston vierailevana professorina Englannissa, jossa ensimmäisenä Euroopassa lähdettiin toteuttamaan laajamittaisia yksityistämisiä.

”Esimerkiksi British Telecom myytiin yksityisille sijoittajille niin halvalla, että ne saivat sijoituksestaan ensimmäisen toimintavuoden aikana jopa 84 prosentin tuoton. Hyviä valtionyhtiöitä myytiin vain valtion kassavajeen täyttämiseksi.”

Britannian rautatiejuttu on tuttu. Pääministeri Margaret Thatcher halusi aikoinaan ajaa British Railin ahdinkoon ideologisista syistä puolustaessaan autoteollisuuden etuja julkisen liikenteen kustannuksella. Britannian rautateiden yksityistäminen ei tuonut mitään luvattuja hyötyjä, ei myöskään Ruotsin vastaava operaatio. Britanniassa infrastruktuurin eli perusrakenteiden ylläpito jouduttiin ottamaan jopa takaisin valtionyhtiölle, kun raiteiden kunnossapito laiminlyötiin ja tapahtui useita suuronnettomuuksia. Yksityisiä junaliikennefirmoja tuetaan yhä tuntuvin verovaroin, mutta liput ovat edelleen kalliita, eikä jatkoyhteyksiä voida taata, jos sattuu myöhästymisiä.

Rautateillä on ylipäänsä vaikea saavuttaa kaupallisesti kannattavaa toimintaa. Willner kertoo, että brittiläiseltä suuryritykseltä Stagecoachilta kysyttiin kymmenisen vuotta sitten, miten rautatiet Suomessa pitäisi kilpailuttaa. Yritys vastasi: ”Meidän mielestämme paras tapa kilpailuttaa on antaa meille monopoli välille Helsinki - Tikkurila”. Sehän on Suomessa ainoa raidepätkä, josta voisi saada paljon voittoja.

Willner on taloustutkijana sitä mieltä, että kaupunkien joukkoliikenne pitäisi ottaa takaisin julkiseksi palveluksi. Postiautot taas voisivat ottaa maaseutuliikenteen hoitoonsa.

Isot julkiset investoinnit pitäisi hoitaa yksinomaan valtion toimintana, sillä valtio saa aina lainattua rahaa yksityisiä firmoja halvemmalla. Eikä valtio voi mennä konkurssiin, kuten teki iso brittifirma Carillion tammikuussa. Yritys rakensi kouluja ja sairaaloita sekä huolehti monien julkisten laitosten ruokahuollosta, siivouksesta ja vartioinnista. Työttömiksi jäi 19 000 ihmistä, 30 000 alihankkijayritystä odotti saataviaan ja rakennustyöt pysähtyivät.

OSINGOT ENNEN
KONKURSSIA

Julkisten ja hyvinvointialojen liiton erityisasiantuntija Jorma Peussa tuntee Carillionin tapauksen: ”Yritys oli maksanut ennen konkurssia hyviä osinkoja omistajilleen. Mutta bisnesriski kaatui veronmaksajille ja yritys jäi vielä velkaa eläkekassallekin. On hirveän iso riski antaa velvollisuudet julkisen sektorin ulkopuolelle, kun vastuun kantaa kuitenkin julkinen sektori aivan kuten Suomessakin”, sanoo Peussa Tekijä-lehdessä.

Peussa puuttuu myös yksityissektorin tehokkuusväitteisiin, joissa paljastuu ymmärtämättömyys julkisten palvelujen luonteesta:

”Esimerkiksi autojen valmistuksessa on tehty iso tuottavuusloikka viimeisten sadan vuoden aikana. Nyt sitten liike-elämä ihmettelee, miksei samanlaista tuottavuusloikkaa ole tehty julkisissa palveluissa. Mutta lasten hoitamisessa, vammaisten kuljettamisessa tai vanhusten hoivaamisessa ei saa olla kysymys tuotantomääristä. Miten lasta voisi hoitaa nopeammin? Jostain syystä tämä valtava laadullinen ero on jäänyt täysin huomaamatta. Ja julkinen sektori tuottaa palvelut aivan kaikille, kaikille lapsille pitää löytää koulupaikka ja kaikkia pitää voida hoitaa sairaalassa.”

Julkisia palveluja ei pitäisikään yksityistää. Ihmisiähän ei voida mitata terästonneina, kartonkirullina tai kemikaalilitroina, joiden tuotantokustannuksia saattaa olla järkevää vertailla. Julkiset palvelut ovat tyypillisesti koulutusta, sosiaali- ja terveydenhoitoa, sivistys- ja kulttuuritointa. Onko järkevää antaa tällaisia aloja liiketaloudellisin periaattein toimivien yritysten hoidettaviksi?

HAUSSA HELPOT VOITOT

”Yksityinen yritys miettii liikeideaa ja tuotteistaa palvelun, mutta karsii pois kaiken sen, missä voiton tekeminen on hankalaa. Esimerkiksi yksityinen terveysasema kyllä pärjää taloudellisesti, jos se saa hoitaa flunssat, poistaa tikut sormesta ja panna murtuneen käden kipsiin. Vanhustenhoidossa julkinen puoli kartoittaa palvelutarpeen, tilaa, valvoo ja maksaa. Yksityinen yritys tarjoaa vain yksittäisen suoritteen, jonka se voi hinnoitella”, sanoo Peussa.

”Minä pelkään aina vain lisääntyneitä koordinaation ja tiedonkulun ongelmia, jos niin monimutkainen asia kuin vanhustenhoito yksityistetään täysin”, sanoo Peussa ja muistuttaa, että jo nyt on vanhuksia löydetty kuolleina kotoaan tiedonkulun ongelmien takia.

Yksi ruumis sinne tai tänne ei kuitenkaan ole iso hinta ideologisen yksityistämisen hintana.

kari.naskinen@gmail.com

 

Kumileimasimet ”valitsivat” kaupunginjohtajan

Yli 20 vuotta sitten tehtiin Helsingin yliopiston Lahden-keskuksessa opiskelijatutkielma siitä, millaisiksi Lahden kaupunginvaltuutetut kokivat vaikuttamismahdollisuutensa. Silloisista valtuutetuista 2/3 oli sitä mieltä, että päätökset tehdään muualla kuin valtuustossa. Tutkielman nimi oli ”Valtuutettu – kumileimasinko?” Tänään maanantai-iltana kumileimasinporukka kaupungintalolla hyväksyi sille valmiiksi annetun päätöksen, että uudeksi kaupunginjohtajaksi tulee Pekka Timonen.

Kokoomuksen valtuustoryhmästä aiemmin tänä vuonna erotettu suorasuu Kristiina Joensuu kuvasi Etelä-Suomen Sanomissa 10.6. hyvin valtuuston kokousta edeltäneitä vaiheita. Kaupunginjohtajan valintaa valmistellut työryhmä ilmoitti yhtenä torstaina, että paras ehdokas on Timonen. Seuraavana maanantaina kaupunginhallitus päätyi samalle kannalle. Siitä kaksi päivää ja hoidettiin pois se muodollisuus, että virkaa hakeneet kutsuttiin valtuutettujenkin haastateltaviksi. Hakijoista Jorma Haapanen ei viitsinyt tuohon kumileimasinryhmän tilaisuuteen tulla, koska asia oli jo sitä ennen käytännössä hoidettu.

Tämä prosessi kertoo siitä, miten valtuuston valtaa muutenkin on murennettu. Päätöksiä tekee käytännössä pieni eliittiryhmä. Tähän klikkiin kuuluvat johtavien kunnallispoliitikkojen lisäksi muutamat virkamiehet. Kun kumileimasintutkielmassa kysyttiin myös Tampereen luottamus- ja virkamiesten mielipiteitä, niin vahvimmiksi henkilöiksi kaupungin organisaatiossa tulivat 1) rahoitusjohtaja, 2) kaupunginjohtajat, 3) kaupunginhallituksen puheenjohtaja.

Kotkan kaupungin entinen rahoitusjohtaja, Tampereen yliopiston dosentti Hannu Tuittu on tutkinut vallankäyttöä kunnalliselämässä ja tullut siihen tulokseen, että valtaa on luiskahtanut entistä enemmän kaupunginjohtajille, rahoitusjohtajille, isojen virastojen johtajille ja suurimpien puolueiden nokkamiehille.

”Valta ei näy organisaatiokaavioissa tai johtosäännöissä, eivätkä ne sitä tunnusta. Valta on sekoitus neuvotteluhyötyjä, taitoa ja halua käyttää neuvotteluhyötyjä. Se on myös lehmänkauppoja, poliittisen pelin tuote, jossa kaikki ovat voittajia eikä kukaan tunnusta hävinneensä”, sanoi Tuittu.

”Valtuutettujen valta on silmänlumetta. Johtavat virkamiehet ja muutama luottamuspomo päättävät, miten raha jaetaan.”

Viimeisten 10-15 vuoden aikana tätä muutosta on kiihdyttänyt kuntien toimintojen yhtiöittäminen. Kun kunnan omistama yhtiö pystyy toimimaan osakeyhtiölain nojalla, sen ei tarvitse kertoa asioistaan samalla tavalla kuin kuntien virastot tai liikelaitokset. Edes valtuutetut eivät pääse sisälle osakeyhtiöiden salaisuuksiin.

Kristiina Joensuu kävi tänään puhujapöntöstä sanomassa, että hakijoista selvästi pätevin oli Kimmo Jarva, kun taas Pekka Timosen taustalla näkyy vain sellaisia tehtäviä, joihin ei ole kuulunut taloudellista vastuuta. Timonen on kuitenkin ”innostava”, varmaan helppoa olla, kun on saanut ison kasan rahaa menemään pantavaksi.

Myös valtuutettu Juha Viitanen (Ps) kävi puhumassa Jarvan puolesta. Minulla ei ole mitään sanomista Timosesta eikä Jarvasta, mutta olisin antanut Jyrki Myllyvirran varamiehenä toimineen Mika Mäkisen hoitaa hommaa edelleen siihen saakka, kunnes pormestari saadaan töihin. Olisi ollut myös halvempi ratkaisu.

Pormestari on sitten se Kristiina Joensuun luonnehtima viihdehenkilö, joka antaa kaupungille kasvot käymällä kissojen ja muiden merkkihenkilöiden ristiäisissä. Siinä vaiheessa kaupungin johdossa on siis kaksi viihdyttäjää, sillä pormestarin astuessa tehtäväänsä Timosesta tulee kansliapäällikkö, kuten Kristiina Joensuu kirjoitti.

Timosen valinta isolla kumileimasimella kaupunginjohtajaksi toi mieleen toisenkin vanhan yliopistollisen asian, joka on yhä ajankohtainen. Sisäministeriö tilasi 2006 kunnallisoikeuden professorilta Aimo Ryynäseltä selvityksen kunnan luottamushenkilöiden asemasta. Tuossa se yli 200-sivuinen selvitys on pöydälläni, mutta lainaan tähän vain selvityksen julkistamisen yhteydessä pidetyn seminaarin otsikon: ”Kunnan luottamushenkilö – demokratian ritari vai hallintohistoriallinen jäänne?”

Kristiina Joensuu yritti tänään kaupunginvaltuustossa toimia ritarina, mutta äänin 51 - 8 hänet tuomittiin historialliseksi jäänteeksi.

kari.naskinen@gmail.com

Marx 200 – Suomessa vallankumouksellisen liikehdinnän aloitti eliitti

Kansan sivistystyön liitto järjestää vuosittain Ele Aleniuksen (93) syntymäpäivän tienoilla seminaarin, jonka teemana oli tänä vuonna ”Marx 200 ja työväenliike”. Väitöskirjatutkija Tanja Pekkarisen luentoaiheena oli työväenliikkeen ja marxismin tuleminen Suomeen. Nämä uudet aatteet virtasivat Suomeen Saksasta, Ruotsista ja Tanskasta, kun taas Venäjän vaikutus oli alussa melko pientä.

Tanja Pekkarinen sanoi, että kansainvälisyys näkyi vanhan työväenliikkeen toiminnassa vahvasti, mutta vallankumouksen vaatimus ja sosialistinen liikehdintä ei lähtenyt liikkeelle Suomessa työväestön tai köyhälistön omasta vaatimuksesta, vaan koulutetun eliitin aloitteesta. Työväestöllä ei 150 vuotta sitten ollut aikaa tällaisille harrastuksille.

Marxilaisen sosialismin tuli Suomessa yhteiskuntaan, jossa elettiin pitkälti maataloudesta. Vaikka oltiin vielä monin tavoin sääty-yhteiskunnassa, alettiin sitten talonpoikienkin keskuudessa hiljalleen päästä sosiaalisen ja taloudellisen nousun sekä sivistyksen makuun. Liberalististen aatteiden tulo Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan oli luonut pohjaa myös sosialistiselle työväenliikkeelle.

Vuonna 1848 ilmestyneellä Kommunistisella manifestilla oli käänteentekevä merkitys työväenliikkeen ja sosialismin kietoutumisessa yhteen. Karl Marx ja Friedrich Engels esittivät tuossa julistuksessa sosialismin yhtenäisenä järjestelmänä ja liittivät aatteen osaksi historiallista tapahtumaketjua. Vaikkakin liikkeen sisällä oli tarkoitus hakea yhtenevää suuntaa, asettui marxilainen sosialismi vastakkain lähes kaikkien vallitsevien käsitysten kanssa. Oppijärjestelmä ei tukenut lainkaan feodaalisen sääty-yhteiskunnan rakenteita ja samalla se asettui poikkiteloin uskonnollisten näkemysten kanssa. Marxilaisuus oli ristiriidassa myös perinteisen kansallisuusaatteen ja liberalismin kanssa.

Ministeri Kalevi Kivistön aiheena seminaarissa oli ”Marx ja vasemmisto”. Hän pohti puheenvuorossaan mm. tämän päivän Marx-käsitystä suhteessa Marxin omiin ajatuksiin. Kivistö muistutti tapauksesta, jossa Marx oli sanonut marxilaiseksi itseään kutsuvan ryhmän ohjelmasta: ”Jos tuo on marxilaisuutta, niin minä en ole marxilainen”.

”Varmasti Marx olisi sanonut samaa hänen nimensä rinnastamisesta vain neuvostokommunismiin.”

Kivistö muistutti myös, että sosialismin ja kommunismin historia on paljon pidempi kuin ajanjakso Marxista nykypäivään.

Kriittisen korkeakoulun toiminnanjohtajan Eero Ojasen aiheena oli Marxin tulo yliopistolle: marxilaisuuden nousu tapahtui suomalaisessa yliopistomaailmassa 1960-luvulta alkaen yhteiskuntatieteitä ja muita ihmistieteitä sekä filosofiaa opiskelleiden keskuudessa.

Professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistosta käsitteli mm. marxilaisuuden moninaisia tulkintoja: ”Maailmalla Marxin on nähty edustavan myös yksilön oikeuksia ja vapautta. Tässä tulkinnassa liberalismin ihanteet johtavat kapitalismin korvaamiseen demokraattisemmalla yhteiskunnalla.”

kari.naskinen@gmail.com

 

Joukkomurha Viipurin lääninvankilassa 1918

Kuvassa on Viipurin tutkintovankilan nykyinen pääportti. Sata vuotta sitten se oli hieman toisenlainen, kun vankila toimi Viipurin lääninvankilana. Tuolloin 27.-28.4.1918 tässä Suomen suurimmassa lääninvankilassa tapahtui yksi kansalaissodan erikoisimpia veritöitä, kun punaiset toteuttivat siellä 30 ihmisen joukkomurhan. Nyt on ilmestynyt uusi kirja, jossa noita tapahtumia käydään läpi aikaisemmin tutkimattomien arkistotietojen perusteella. Kirjoittaja on itsekin Viipurissa syntynyt Seppo Marttinen, joka on siirtynyt eläkkeelle Hämeenlinnan vankiloiden johtajan tehtävistä. Marttinen on päässyt myös tutustumaan Viipurin vankilan tiloihin, mikä on mahdollistanut tarkemman käsityksen luomisen tapahtumien kulusta huhtikuussa 1918.

Vankilaan tunkeutunut punakaartilaisten joukko murhasi illan ja yön aikana 21 poliittista vankia, kaksi rikollisvankia, kuusi henkilökuntaan kuulunutta ja yhden pakolaisen. Tappamiseen käytettiin sekä pyssyjä että käsikranaatteja.

Tilanne oli Viipurissa kova ja sekava. Samana yönä vankilatapahtumien kanssa valkoiset valtasivat Viipurin kaakonpuoleiset kaupunginosat Kolikkoinmäen ja Patterinmäen, ja seuraavana päivä valtaus jatkui.

”Tilanne oli sekasortoinen, epätoivoinen ja hallitsematon”, kirjoittaa Marttinen. ”Punaisten puolustus oli luhistumassa. Osa punaisten johtajista oli paennut laivoilla Pietariin. Kuri joukoissa oli höllentynyt ja monet kaartilaisryhmät toimivat omin päin. Kaupunkiin oli viimeisinä päivinä tullut joukoittain muualta paenneita punakaartilaisia, jotka olivat osallistuneet taisteluihin ja väkivallantekoihin muualla ja joilla oli myös tiedossa valkoisten tekemät väkivallanteot. Julmuuksia oli tehty puolin ja toisin.”

Tähän ryhmään kuului myös joutsenolainen Hjalmar Kaipiainen, joka oli lääninvankilan murhenäytelmän keskeinen henkilö. Punaisten rintamakomentaja Viktor Ripatti oli nimennyt Kaipiaisen Taipalsaaren rintaman päälliköksi. Sodan loppuvaiheissa Kaipiainen pakeni ensin Lappeenrantaan sieltä junalla 24.4. Viipuriin, jossa hän joukkoineen majoittui Turistihotelli Suomeen (Lallukankatu 2). Siitä on lyhyt matka vankila-alueelle, joka on Papulassa heti rautatiesillan jälkeen oikealla Loikkasenkadun varrella.

Kaipiainen sai lisää vahvuutta, kun hänet 26.4. Viipurin linnassa pidetyssä kokouksessa nimitettiin Viipurin itäisen rintaman päälliköksi. Miksi Kaipiainen sitten lähti lääninvankilaan. Marttinen:

”Kaipiainen oli keskittynyt juopotteluun Suomi-hotellissa eikä omien sanojensa mukaan juurikaan osallistunut punaisten puolustuksen johtamiseen. Kuulustelupöytäkirjan mukaan hän oli lauantaina 27.4. kaupungilla ja nähnyt tulipalon vankilan suunnalla. Hän päätti lähteä tarkistamaan asiaa. Selitys ei kuitenkaan poista epäilyä siitä, että lääninvankilaan lähtöä oli suunniteltu. Mukaansa hän oli ottanut miehiä vankilan vieressä olleelta Papulan kasarmilta.”

Yksi syy oli ehkä sekin, että väite naisvankien lähettämästä kirjeestä Kaipiaiselle pitää paikkansa, kirjeessä naiset olivat pyytäneet Kaipiaista tulemaan vapauttamaan heidät. Marttinen myös kirjoittaa Kaipiaisen viinanhuuruisessa mielessä olleen tietoisuus siitä, että loppu oli lähellä. Sota oli hävitty ja oma hengenmenetys lähes varmaa, eikä enää ollut muuta tehtävissä kuin kostaa, sekä henkilökunnalle että poliittisille vangeille. Kaipiainen itse oli ollut useita kertoja pikkurötöksistä Viipurin lääninvankilassa ja pahamaineisessa Turun kuritushuoneessa.

MURHAT klo 18.30 – 06.30

Avukseen Kaipiainen sai punaisten kansanvaltuuskunnan määräyksellä vankilasta 8.3.1918 vapautetun Emil Ihalaisen, joka heti oli liittynyt punakaartiin. Hän asui Tiiliruukissa. Hän oli kaupungilla kysellyt lääninvankilan pastorin Juho Frimanin osoitetta. Kun joku oli kysynyt, mihin hän osoitetta tarvitsi, niin Ihalainen oli vastannut, että hän ”menee ja ampuu sen, ei ihmishenki nyt paljoa maksa”. Pastoria ei kuitenkaan löytynyt, mutta Kaipiainen löytyi.

Ihalainen myös aloitti ne tapahtumat, jotka sitten johtivat joukkomurhaan. Varhain lauantaiaamuna 27.4. hän meni lääninvankilan portille joukkonsa kanssa ja pääsi sisään. Vahtimestari Alfred Mannermaalle Ihalainen sanoi, että henkilökunnan pistoolit on pyydetty viemään esikunnan herroille, koska näiden on helpompi ratsastaessa pitää pistooleja kuin kiväärejä. Ihalainen sai viisi pistoolia.

Klo 16 vankilan alueella syttyy tulipalo puukasassa. Se ilmeisesti aiheutti jotain sekavuutta ja vankilan takaportti jäi/jätettiin auki, josta Kaipiainen joukkoineen pääsi sisään klo 18.

Klo 18.30 kaikki vangit määrättiin ensimmäisen kerroksen käytävälle ja yksi ”nikottelija” ammuttiin heti. Sen jälkeen poliittiset vangit siirrettiin yhteishuoneeseen. Kaipiainen sanoi, että heidät tapetaan 25 minuutin päästä.

Klo 19 vahtimestari Magnus Ahlgren löydettiin naisvankien neuvojen mukaan kellarikerroksesta, ammuttiin.

Klo 19.15. ammuttiin neljä miestä, joukossa Pietisen puusepäntehtaan omistaja Matti Pietinen, joka oli myös entinen porvaripuolueen kansanedustaja. Pietisen tehdas Karjalankatu 5:ssä muistetaan siitä, että siellä tapahtui kansalaissodan ensimmäinen kahakka 19.1. punaisten ja valkoisten kesken. Toinenkin kansanedustaja Leander Ikonen ammuttiin.

Klo 19.30 kännissä ollut Kaipiainen sai vankina olleen Taavi Siltasen ampumana osuman olkavarteen ja hänet kannettiin hoidettavaksi Suomi-hotelliin. Päällikkyyden Kaipiainen antoi Albin Piskoselle.

Näin tämä surmaaminen jatkui sunnuntaiaamuun asti. Viimeiset ammuttiin klo 6.30.

Klo 7.30 Ihalainen palasi lääninvankilaan. Ensin hän miehineen murtautui kassakaappiin ja veivät sieltä kaiken arvokkaan. Sitten keskustelujen ja selvitysten jälkeen haavoittuneet ja muut vietiin hoidettaviksi hotelli Andreaan Piispankadulle ja sieltä keskuskasarmille, josta heidät vapautettiin.

Seuraavana päivänä 29.4. valkoiset valtasivat Viipurin.

Surmansa saaneiden yhteinen siunaus- ja muistotilaisuus pidettiin 11.5. tuomiokirkossa.

Piskosen valkoiset ampuivat 15.5. Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23.5. Ihalainen sai elinkautisen kuritushuonetuomion, josta hän vapautui 1920-luvulla.

PUNAISIA JA VALKOISIA
VANKILOITA

Marttisen kirjan nimi on Viipurin lääninvankila 1917 - 1918 ja siinä käsitellään vankilaa muutenkin. Se valmistui 1884 ja oli iso investointi valtiolta, 480 000 markkaa. Vertailuksi käy, että 1893 valmistunut tuomiokirkko maksoi 449 000 markkaa. Suurimmillaan vankilassa oli sellejä miesvangeille 161 ja naisvangeille 35.

Kansalaissodan sytyttyä jäi punaisten alueelle 8 vankilaa ja valkoisten alueelle 7. Hallinnollisesti tilanne oli punaisten puolella hankala, kun osa henkilökunnasta oli vallankumousta vastaan, osa puolesta. Viipurin lääninvankilassa suhtauduttiin tapahtumiin jonkinlaisella varauksella, mutta päätettiin joka tapauksessa noudattaa kansanvaltuuskunnan määräyksiä.

Seppo Marttinen kirjoittaa, että "kaikesta päätelleen Viipurin lääninvankila toimi lähes normaalisti koko sisällissodan ajan lukuun ottamatta sodan viimeisiä päiviä. Poliittiset vangit ovat antaneet vapautumisensa jälkeen myönteisiä lausuntoja kohtelustaan vankilassa."

Ennen joukkomurhaa oli ollut sellainenkin episodi, että Suojeluskunnan Papulan ryhmä oli saanut tehtäväksi vapauttaa vankilassa olleet valkoiset vangit yöllä 24.4. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Poliittisena vankina ollut tullivirkailija Karl Karila on muistemissaan todennut, että Papulan ryhmä ei käskyn epätarkkuuden ja siihen liittyen rohkeuden puutteen takia noudattaneet käskyä. Vangit olivat pettyneitä."

kari.naskinen@gmail.com

Kommunismi Euroopassa elää enää perinneyhdistyksissä

Kun Euroopan johtavat kommunistipuolueet kesällä 1976 kokoontuivat Berliinissä, ne hallitsivat puolta Eurooppaa. Kommunistit olivat vielä tuolloin yksi kolmesta suuresta poliittisesta voimasta Euroopassa. Eurooppalaisista 47 % asui silloin sosialistisissa maissa. Nyt tämä kaikki on historiaa. Ajatuspaja Vasemmistofoorumin Peruste-verkkolehdessä tilannetta kuvataan hyvin: vallan huipulta on siirrytty toimimaan perinneyhdistyksissä. Ainoat kunnollisesti viime vaaleissa menestyneet kommunistipuolueet ovat Kyproksella (26 %) ja Moldovassa (18 %).

Entinen viestinnänlehtori Cai Melakoski kirjoittaa nyt, että Eurooppa oli 40 vuotta sitten tosiaan kovin erilainen. Kolmannes Euroopan hallitusten päämiehistäkin oli kommunisteja, kolmannes sosiaalidemokraatteja ja kolmannes konservatiivipuolueiden jäseniä. Kommunististen puolueiden ääniosuus oli monen kapitalistisenkin maan parlamenttivaaleissa suuri: Kyproksella 43 %, Italiassa 34 %, Ranskassa 21 %, Portugalissa 19 % ja Suomessa kommunistijohtoisella SKDL:llä 19 %. (Peruste 1.6.2018)

”Berliinin kokoukseen osallistuneet puolueet joutuivat pohtimaan olemassaolonsa perimmäisiä kysymyksiä vuoden 1990 molemmin puolin, kun ne menettivät valtansa reaalisosialistisiksi kutsutuissa maissa”, kirjoittaa Melakoski.

Berliinin konferenssin osanottajista seitsemän kiellettiin tai lopetti toimintansa, seitsemän puoluetta muutti nimensä ja kirjoitti ohjelmansa sosiaalidemokraattiseksi. Osa kaikkien näiden puolueiden jäsenistä tosin perusti tilalle uusia kommunistisia puolueita, joiden korostettiin olevan vanhojen puolueiden ainoita oikeita seuraajia.

Neuvostoliiton kommunistinen puolue kiellettiin 1991. Neuvostotasavaltojen NKP:n kaikki jäsenpuolueet purettiin tai kiellettiin 1990-91. Vähintään kaksi uutta puoluetta korostaa nykyisin olevansa NKP:n ja kunkin neuvostotasavallan puolueiden ainoita oikeita toiminnan jatkajia.

”Uusista kommunistisista puolueista useimmat ovat lähinnä 50-lukulaisen linjan stalinistisia perinneyhdistyksiä, muutama on osallistunut vaaleihin ja vain harva saanut paikkoja parlamentissa”, kirjoittaa Melakoski.

Nyt Euroopassa on lähes sata kommunistista puoluetta. Niistä 16 on edustettuina maansa parlamentissa. Vain 20 kommunistista puoluetta saa omilla listoillaan yli yhden prosentin kannatuksen vaaleissa. Useimmat edes vähäistä joukkokannatusta nauttivat puolueetkin ovat kuitenkin hylänneet marxismi-leninismin.

Useimmat kommunistisen puolueen nimeä kantavat järjestöt ovat pikemminkin pieniä marxismi-leninismin perinneyhdistyksiä, eivätkä yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavia puolueita. Ne eivät haasta maidensa valtapuolueita, vaan kilpailevat politiikan alasarjoissa trotskilaisten ja maolaisten kerhojen kanssa.

Cai Melakoski sanoo solidaarisuudenkaipuun nostaneen kommunistisen liikkeen lentoon ensimmäisen maailmansodan raunioilla sata vuotta sitten. ”Solidaarisuusprojekti jatkuu yhä, mutta useimmat kommunistiset puolueet ovat jääneet kyydistä. Osa puolueista sen sijaan on huomannut, että se juttu olikin solidaarisuus eikä pyhitetyt kirjoitukset. Ne jatkavat kommunistien parhaita perinteitä uudessa, punavihreässä ja feministisessä vasemmistossa.”

OSA PUOLUEISTA VAIHTOI
SOSIAALIDEMOKRATIAAN

Osa vanhoista kommunistipuolueista on päättänyt ryhtyä sosiaalidemokraattisiksi puolueiksi. Länsi-Euroopan suurin kommunistinen puolue Italiassa purki itsensä 1991 ja siitä tuli muutaman nimenvaihdon, hajoamisen, yhteenliittymisen ja uudistuksen kautta Italiaa maaliskuun 2018 vaaleihin asti johtanut Demokraattinen puolue. Alkuperäisen kommunistipuolueen perintöä jatkaa Kommunismin jälleensyntymisen puolue (Partito della Rifondazione Comunista).

Unkarin ja Bulgarian kommunistipuolueista tuli isoja sosiaalidemokraattisia puolueita. Unkarin sosialistinen puolue sai vuonna 2006 äänistä 43,2 % ollen maan suurin puolue. Sittemmin se putosi kakkospuolueeksi ja vuoden 2018 vaaleissa kolmanneksi.

Jugoslavian kommunistien liitto jakaantui kuudeksi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi. Serbian sosialistinen puolue sai viime vaaleissa 20 edustajaa 250-paikkaiseen parlamenttiin, Kroatian sosiaalidemokraattinen puolue 37/151, Bosnian ja Herzegovinan sosiaalidemokraattinen puolue 12/98, Slovenian sosiaalidemokraatit 6/90, Makedonian sosiaalidemokraattinen liitto 49/120 ja Montenegron Sosialistien demokraattinen puolue 35/81.

Albanian työn puolue kääntyi sosiaalidemokraattiseksi puolueeksi ja sai vuoden 2017 vaaleissa ehdottoman enemmistön. Islannin Kansan liitto perusti yhdessä sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa vuonna 2000 Sosialistisen allianssin.

kari.naskinen@gmail.com

 

Myös suomalaiset SS-miehet olivat natseja

Kansallisarkisto aloittaa laajan selvityksen siitä, osallistuivatko myös suomalaiset SS-miehet sotarikoksiin. Mielenkiintoista nähdä, saadaanko uusia sävyjä siihen käsitykseen, mikä Suomessa on SS-miesten toiminnasta. Siitähän on annettu sellaista kuvaa, että suomalaisten ainutlaatuisen kunniallinen luonne teki heistä jotenkin toisenlaisia kuin muista pahamaineisissa SS-joukoissa palvelleista miehistä. Vankkana pohjatietona tälle käsitykselle on ollut mm. professori Mauno Jokipiin historiateos suomalaisesta SS-pataljoonasta (Panttipataljoona, W+G 1968).

Esimerkiksi Jokipiin mukaan vain 20 % suomalaisista SS-miehistä ”tunnusti jossakin muodossa ruskeaa väriä”. Tähän fasistijoukkoon Jokipii laski niin IKL:n kuin varsinaiset kansallissosialistiset ryhmät. Jokipii perusteli näin pientä ”natsipitoisuutta” sillä, että suomalaiset värvääjät karsivat tarkoituksella pois fasisteja SS-joukkoihin lähtijöiden keskuudesta. Näin jäätiin kauas saksalaisten asettamasta 60-70 prosentin tavoitteesta. Jokipiin tilastoja on pidetty tosiasioina kyseenalaistamatta niitä.

Parhaillaan tutkii suomalaisten SS-miesten suhdetta politiikkaan ja uskontoon kirkkohistorian dosentti ja Suomen kirkkohistoriallisen seuran puheenjohtaja André Swanström. Viime syksynä pitämässään luennossa hän sanoi Jokipiin tilaston pohjautuvan SS-aseveljet ry:n jäsenkortistoon, vaikka Jokipiillä olisi ollut käytettävissään myös parempi lähdeaineisto eli SS-miesten palvelussitoumukset.  Tämän aineiston valossa tulos muuttuu ratkaisevasti.

Kansallisarkistosta löytyy 1169 SS-miehiksi hyväksytyn suomalaisen palvelussitoumukset. Tämä tarkoittaa, että lähes jokaisen kesällä 1941 SS-mieheksi lähteneen suomalaisen kohdalla löytyy dokumentti, josta ilmenee kunkin poliittinen kanta.

Palvelussitoumusten mukaan IKL:n kannattajiksi ilmoittautui 422 suomalaista SS-miestä (36 %). Erilaisten kansallissosialististen järjestöjen kannattajiksi ilmoittautui 112 SS-miestä, minkä lisäksi kaksi ilmoitti puoluekannakseen ”antisemitisti” ja yksi kertoi olevansa ”saksanmielinen”. Näin laskettuna selvästi fasistista poliittista kantaa edustavia suomalaisia SS-miehiä oli 537 (46 %). Tämä on yli kaksi kertaa enemmän kuin Jokipiin saama tulos.

Swanström kysyi, miksi Jokipii valitsi käyttää epämääräisemmällä muotoilulla ja puutteellisilla tiedoilla varustettua jäsenkortistoa selvästi puoluekannan ilmaisevien palvelussitoumusten sijaan. Näyttääkin pahasti siltä, että Jokipii halusi tarkoituksellisesti vähätellä suomalaisten SS-miesten poliittisuutta ja koko suomalaisen SS-hankkeen fasistista luonnetta.

”Jokipiin väite kansallissosialistien ja fasistien karsinnasta ei tilastojen valossa näytä myöskään pitävän paikkaansa. Karsiutuneiden ja omaehtoisesti pois jättäytyneiden hakijoiden joukossa sekä IKL:n että kansallissosialistien osuus on pienempi kuin SS-joukkoihin palvelukseen astuneiden keskuudessa. Merkittävää fasistien karsintaa ei siis suoritettu, vaan IKL:n mies tai natsi saattoi karsiutua siinä missä muutkin hakijat esimerkiksi parin puuttuvan sentin tai liian nuoren iän vuoksi, ei poliittisen mielipiteensä perusteella. Fasistinen poliittinen kanta näyttää olleen lähinnä meriitti SS-joukkoihin pääsyn kannalta”, sanoi Swanström.

”Tilastoilla voidaan valehdella, ja Mauno Jokipiin tapa kirjoittaa suomalaisen SS-liikkeen historiaa on räikeä esimerkki siitä. Jokipiin valinta käyttää SS-aseveljet ry:n jäsenkortistoa näyttäytyy tarkoitushakuisena yrityksenä peitellä vapaaehtoisjoukon fasistista luonnetta.”

Palvelussitoumusten mukaan perinteiset puolueet olivat hyvin heikosti edustettuina SS-miesten keskuudessa. Ne keräsivät seuraavanlaisen kannatuksen:
Kokoomus 59 (5 %)
Maalaisliitto 11 (0,9 %)
Edistyspuolue 5 (0,4 %)
Ruotsalainen kansanpuolue 3 (0,3 %)
Sosiaalidemokraatit 2 (0,2 %).

kari.naskinen@gmail.com

Harry Dean Stanton 1926 - 2017

Yksinäinen kilpikonna liikkuu hiljaa aavikolla, luultavasti Texasissa, koska niin sen pitää mennä. Yksinäinen vanhapoika on myös Lucky, jota elokuvassa Lucky esittää syksyllä 2017 kuollut Harry Dean Stanton (kuvassa oik.). Elokuva on kuin Stantonin hautamuistomerkki. Se jäi hänen pitkällä filmiurallaan järjestyksessään vasta toiseksi pääroolielokuvaksi. Ensimmäinen oli Wim Wendersin mestariteos Paris, Texas (1984), jonka alku on kuin tässä Luckyssa – siinä päähenkilö aavikolla ei kuitenkaan ole kilpikonna, vaan Stantonin esittämä, muistinsa menettänyt Travis Henderson.

Kilpikonna on karannut Luckyn kapakkatuttavalta Howardilta, jota esittää David Lynch (kuvassa vas.). Roolivalinta on hieno, sillä Stanton oli mukana monessa Lynchin surrealistisessa elokuvassa, viimeksi Twin Peaksin uusissa jaksoissa. Näissä vuoden 2017 jaksoissa esiintyy myös Lynch itse FBI:n Gordon Colena, ja hauska yksityiskohta on, että nyt Luckyssa Lynch puhuu samaan tapaan huutamalla kuin huonokuuloisen Colen roolissa.

Kun Stantonin esittämä yhdeksänkymppinen Lucky aamujoogansa jälkeen lähtee kävelemään kohti baaria, hän ohittaa ränsistyneen rakennuksen, jossa kuluneen mainostekstin perusteella on joskus toiminut Stagecoach Saloon & Grill. Koska Stanton on tuttu lukemattomien lännenelokuvien sivurooleista, on saluunan nimi osuva viittaus tähän, joskin John Fordin ohjaama Stagecoah (Hyökkäys erämaassa) on Stantonin uraa vanhempi elokuva (1939).

Stagecoachin pääosassa on tietenkin John Wayne. Tämä otetaan nyt huomioon, kun Lucky käy pienessä puodissa ostamassa maitoa ja tupakkaa. Esillä on valokuva meksikolaisen maahanmuuttajakauppiaan pikkupojasta, joka on saanut nimekseen Juan Wayne.

Myöhemmin Lucky on paikalla, kun vietetään Juan Waynen syntymäpäiviä. Siellä Lucky esittää kolumbialaisen laulun Volver, Volver. Musiikki oli myös Stantonille tärkeää, hänellä oli oma bändi, jossa lauloi ja soitti kitaraa.

Elokuvan on ohjannut John Carroll Lynch (ei sukua David Lynchille). Hänkin on eräänlainen b-luokan tekijä, takana on jo pitkä ura sivuroolien näyttelijänä, ja Lucky on hänen ensimmäinen ohjauksensa. Elokuvassa on muutenkin koko joukkoa sellaisia kasvoiltaan hyvin tuttuja näyttelijöitä, joita en ainakaan minä nimeltä heti muistanut.

Harry Dean Stanton sen sijaan on ollut tuttu näyttelijä myös nimeltään Paris, Texasista alkaen. Rooliluettelo on pitkä, lähes 200 elokuvaa tai sarjaelokuvien jaksoa. Ensimmäisen kerran hän vilahti Alfredin Hitchcockin Väärässä miehessä (1956), mutta ne ovat niitä statistien roolia, joista ei saa nimeään edes lopputeksteihin. Roikkuminen studioiden liepeillä joka tapauksessa toi pieniä töitä. Monet meistä ovat Stantonin nähneet häntä kuitenkaan merkille panematta jo television alkuaikoina suosituissa sarjaelokuvissa Rin-Tin-Tin, Bat Masterson, Bonanza, Lahjomattomat ym.

Teatterielokuvissa Stanton oli omimmillaan laitapuolen kulkijana, renttuna ja roistona. Jo hänen karkea ulkonäkönsä teki sen, että suuriin sankarirooleihin häntä ei valittu. Nyt Luckyssa hän on kuin suoraan noista vanhoista rooleista otettuna, buutsit jalassa, lännenmiehen lierihattu päässä ja tupakka suussa.

Lucky on myös filosofi. Välillä apua pitää etsiä isosta tietosanakirjasta, joka on aina esillä sanaristikkojen ratkaisemista varten. Kilpikonnista ja ihmisistäkin Lucky selvittää Howardille, että eivät asiat aina ole huonosti, vaikka yksinäiseltä näyttää, koska yksin oleminen ja yksinäisyys eivät ole sama asia. Harry Dean Stanton oli omassa elämässään pari vuotta kahdestaan nuoren Rebecca De Mornayn kanssa, mutta ei siitä kummempaa syntynyt, ja Jack Nicholsonin kanssa Stanton asui jonkin aikaa samassa kämpässä, kun Nicholsonille oli tullut avioero.

Lucky on paitsi muistomerkki Stantonille, myös kaunis elokuva. Kuin muisto menneiltä ajoilta. Niiltä paremmilta. Ketään ei lyödä turpaan, pari kertaa sentään kiroillaan. Tällaisia rauhallisesti eteneviä, kiinteällä jalustalla olevalla kameralla kuvattuja, erinomaisesti näyteltyjä elokuvia ei nykyisin liikoja tehdä.

kari.naskinen@gmail.com