Otsikon lainaus jatkuu: ”ja jos kaikki voi olla poliittista, mikään ei voi olla totta.”
Tämä klassista totuusteoriaa edustava virke on Lauri Taneli Lassilan esseevihkosen takakannessa. Esseessään Lassila käsittelee Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen tapausta, jonka yhteydessä hän tutkailee vallan ja demokratian olemusta. Erityisesti hän kyselee kansan moraalisen vastuun perään.
Pilatus tiesi totuuden, eikä Jeesusta tosiasioiden perusteella olisi pitänyt ristiinnaulita. Kansa kuitenkin huusi kurkku suorana tuomitsemista vaatien, eikä Pilatus uskaltanut siinä paineessa asettaa totuutta kansantahdon yläpuolelle.
Poliittisen ja totuuden ristiriita on aina läsnä. Filosofi Hannah Arendt käsitteli tätä esseessään Totuus ja politiikka (1967): poliittinen toiminta tähtää aina muutokseen ja taivutteluun, kun taas totuus on luonteeltaan muuttumatonta.
Pontius Pilatus -esseessä (Bokeh, 2026) Lassila kysyy, miksi
Barabbaksen vapauttamista vaatinutta kansaa ei syytetä. Hehän Nasaretilaisen kuolemaan käytännössä tuomitsivat. Miksi Pilatus nostetaan suurimmaksi syylliseksi?
Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa. Mutta ”kun kansa vallan saa, niin kuka sen saa”, kysyi Paavo Haavikko Ratsumies-oopperansa libretossa (1975). Kansa on yksi osa sitä poliittisuutta, joka ei tunne totuutta. Totuus on objektiivinen ja riippumaton ihmisten mielipiteistä.
Nykyisin informaatiota on yhä enemmän ja se on myös enemmän valjastettu osaksi vaikuttamistaloutta. Entistä vaikeampi on erotella sitä, mikä on totta ja mikä vain vakuttamista. Sanonta totuudenjälkeisestä yhteiskunnasta on osuva.
Juudean roomalainen prokuraattori Marcus Pontius Pilatus tiesi totuuden, mutta kansan painostuksesta hän tuomitsi Jeesuksen ja pesi sen jälkeen kätensä. Kuvassa tästä on Jose Maria Subirachsin veistos Antoni Gaudin Sagrada Familian julkisivulla Barcelonassa.
BOKEH
Lauri Taneli Lassilan essee on 36-sivuinen (14 x 20 cm) nidottu vihko, joka on digipainettu Antti Nylenin Bokeh-kustantamossa. Sisuslehtien paperi on Multi Design Original Natural 100 g/neliömetri, kirjasintyyppi on Bell MT, Jost. Kansipaperin tekstit on ladottu metallikirjakkeista ja painettu yli satavuotiaalla kohopainokoneella. Vihkon numeroitu painos on 200 kpl.
Tämän vuoden Bokeh-uutuus on myös kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan Roland Barthesin (1915 - 1980) kirja Valoisa ikkuna, josta on tullut yksi valokuvateorian perusteksteistä. Se ei ole opas valokuvaamiseen, vaan enemmänkin filosofinen lähestyminen valokuvan kattsomiseen. Barthes rinnastaa valokuvan yllättäen enemmän teatteriin kuin kuvataiteeseen:
”Valokuva on kuin primitiivistä teatteria, kuin tableau vivant, liikkumattomien ja maskeerattujen kasvojen esitys, jonka alla näemme kuolleet.”
Valokuvat rinnastuvat Barthesin tulkinnassa teatterin alkuperäiseen suhteeseen kuolemankulttiin: naamioitumalla näyttelijät tekivät itsestään ruumiin, joka oli yhtä aikaa elävä ja kuollut – maalatut kasvot kiinalaisessa teatterissa, riisitahnameikki intialaisessa kathakalissa ja no-teatterin naamio Japanissa. Valokuvasta Barthes löytää tuon saman yhteyden. Vaikka katsojat kiihkeästi tahtovat ajatella valokuvan ihmisiä ”elävinä”, niin tämä ei voi olla muuta kuin kuolemaan liittyvän epämukavuuden myyttistä kieltämistä.
Eipä ole tullut ajatelleeksi. Näinhän se on, kun katsomme vaikka kuolleiden vanhempiemme tai isovanhempiemme kuvia. Niitä on mukava katsoa, mutta samalla tulee se tiedostamaton epämukavuus, että seuraavaksi lapseni ja lastenlapseni katsovat kuvia minusta…
Friedrich Nietzsche kirjoitti: ”Ihminen labyrintissa ei koskaan etsi totuutta, vaan ainoastaan omaa Ariadneaan.” Barthes löysi Ariadnensa vanhasta valokuvasta (1898), jota katseli juuri kuolleen äitinsä asunnossa. Barthes kirjoitti kuvasta monta sivua, mutta ei painattanut sitä kirjaan monien muiden kuvien kera. Se on hänen ikioma Ariadnensa. Barthes oli kokenut samaa kuin Marcel Proust, joka yhtäkkiä oli nähnyt isoäitinsä kasvot kuin elävänä todellisuutena, oli tavoittanut isoäitinsä tahattomassa ja täydellisessä muistossa.
Oman ”Ariadne-kuvansa” löytäessään Barthes tajusi, että hänen ei enää pidä tarkastella Valokuvan olemusta mielihyvän näkökulmasta, vaan suhteessa siihen, mitä romanttisesti voi kutsua rakkaudeksi ja kuolemaksi.
 |
| Nicéphore Niépce: Katettu pöytä (ensimmäinen valokuva n. 1822) |
kari.naskinen@gmail.com
