Iranilaisen Jafar Panahin (kuvassa
vas.) elokuvat ovat jo Suomessakin
tunnettuja. Uusin on Kolme naista, joka
näin suomennettuna on tosin kummallinen, koska päähenkilöinä on varsinaisesti
kaksi naista, ja kolmas päähenkilö on Panahi itse. Muutkin näyttelijät ovat elokuvassa omina itsenään, kuten Panahin kanssa Iranin syrjäkyliin
reissaava Behnaz Jafari (oik.)
Elokuva alkaa Instagram-videona, jonka on Panahille Teheraniin lähettänyt Marziyeh Rezael. Siinä tyttö pyytää videon välittämistä tunnetulle elokuvanäyttelijälle Behnaz Jafarille, jolta hän toivoo apua ja ymmärrystä. Tyttö on tullut hyväksytyksi konservatorioon, mutta perhe ja koko suku on moista haihattelua vastaan. Video päättyy epäselvään itsemurhakohtaukseen, josta ei täysin selviä asian oikea laita. Niin Panahi ja Jafari lähtevät selvittämään asiaa.
He löytävät tytön kotikylän, jossa eletään niin kuin on aina eletty. Naisia ei paljon näy, mutta kylän miesväki tietää Marziyehin konservatoriojutun ja ovat jyrkästi sitä mieltä, että sellaiselle ”viihdyttäjän” tielle ei nuoren naisen sovi lähteä. Kaikilla on kyllä lautasantenni katolla ja Behnaz Jafarikin tunnetaan monista tv-sarjoista, mutta se on ihan eri asia, jos oman kylän tyttö alkaisi samanlaiseksi viihdyttäjäksi.
Asenteet ovat kovia, eikä niitä mihinkään aiota muuttaa. Mielenkiintoista elokuvassa onkin seurata niitä kansanperinteitä, joita ylläpidetään. Yksikin vanha äijä antaa Jafarille suolapussissa säilyttämänsä kuopuksen esinahan, jonka hän pyytää toimittamaan tunnetulle iranilaiselle näyttelijälle Behrouz Vassoughille. Tässä on sellainen taika, että leikattu esinahka pitää viedä mahdollisimman hyvään paikkaan. Jos vaikka haluaa pojastaan lääkärin tai muun oppineen, pitäisi esinahka pystyä viemään yliopiston pihalle. Vassough on kovien miesroolien näyttelijä, joten hänen hallussaan esinahka auttaisi kuopusta kehittymään oikein hyväksi ja kovaksi mieheksi. Vassoughi on tuttu näyttelijä, nähty meilläkin mm. sarjaelokuvissa Viinitila Falcon Crest (1987) ja Koira haudattuna (1990).
Yhdessä kohtauksessa Panahin auto ei pääse eteenpäin, kun tien on tukkinut siihen makaamaan jäänyt sonni. Sen omistaja on huolissaan, koska tämä siitossonni on oikein kultakiveksinen, ja saa lehmät pelkällä hajullaan ulvomaan. Ilmeisesti sonni on saatu ylös ja hommiin, koska elokuvan loppukohtauksessa Panahinin autoa tulee vastaan kolme pientä kuorma-autoa lavoillaan lehmiä, joita varmaankin ollaan viemässä sonnin luo. Kaikki jatkuu niin kuin ennenkin, tässäkin asiassa.
Tällaiset hauskuudet ovat kuitenkin sivuseikkoja elokuvassa, joka kuvaa ankarasti Iranin kulttuurin paikalleen jähmettymistä. Ennen Marziyehiä on yksi kylän tytöistä onnistunut pääsemään jopa elokuvanäyttelijäksi, mutta ura ei ole onnistunut riittävästi ja hän on palannut kotikyläänsä. Paluu on kuitenkin ollut virhe, sillä pormestarin johdolla tämä huono nainen on tuomittu synnilliseksi viihdyttäjäksi, joka nyt asuu eristettynä pienessä mökissään. Ehkä tämä on se kolmas nainen, jota elokuvan nimi tarkoittaa, vaikka häntä ei kuvissa näytetäkään kuin varjohahmona mökkinsä ikkunassa.
Jafar Panahille tällaiset elokuvat ovat teemoiltaan tuttuja. Vuonna 2010 hänet vangittiinkin hallituksenvastaisen propagandan levittämisestä ja edelleen hän on elokuvantekokiellossa. Jotenkin hän on silti onnistunut elokuvia tekemään ja saanut ne muualle maailmaan esitettäviksi. Edellinen oli Taxi Teheran (2015), jonka hän kuvasi kokonaan taksin kojelaudan päällä olleella kameralla.
Elokuva alkaa Instagram-videona, jonka on Panahille Teheraniin lähettänyt Marziyeh Rezael. Siinä tyttö pyytää videon välittämistä tunnetulle elokuvanäyttelijälle Behnaz Jafarille, jolta hän toivoo apua ja ymmärrystä. Tyttö on tullut hyväksytyksi konservatorioon, mutta perhe ja koko suku on moista haihattelua vastaan. Video päättyy epäselvään itsemurhakohtaukseen, josta ei täysin selviä asian oikea laita. Niin Panahi ja Jafari lähtevät selvittämään asiaa.
He löytävät tytön kotikylän, jossa eletään niin kuin on aina eletty. Naisia ei paljon näy, mutta kylän miesväki tietää Marziyehin konservatoriojutun ja ovat jyrkästi sitä mieltä, että sellaiselle ”viihdyttäjän” tielle ei nuoren naisen sovi lähteä. Kaikilla on kyllä lautasantenni katolla ja Behnaz Jafarikin tunnetaan monista tv-sarjoista, mutta se on ihan eri asia, jos oman kylän tyttö alkaisi samanlaiseksi viihdyttäjäksi.
Asenteet ovat kovia, eikä niitä mihinkään aiota muuttaa. Mielenkiintoista elokuvassa onkin seurata niitä kansanperinteitä, joita ylläpidetään. Yksikin vanha äijä antaa Jafarille suolapussissa säilyttämänsä kuopuksen esinahan, jonka hän pyytää toimittamaan tunnetulle iranilaiselle näyttelijälle Behrouz Vassoughille. Tässä on sellainen taika, että leikattu esinahka pitää viedä mahdollisimman hyvään paikkaan. Jos vaikka haluaa pojastaan lääkärin tai muun oppineen, pitäisi esinahka pystyä viemään yliopiston pihalle. Vassough on kovien miesroolien näyttelijä, joten hänen hallussaan esinahka auttaisi kuopusta kehittymään oikein hyväksi ja kovaksi mieheksi. Vassoughi on tuttu näyttelijä, nähty meilläkin mm. sarjaelokuvissa Viinitila Falcon Crest (1987) ja Koira haudattuna (1990).
Yhdessä kohtauksessa Panahin auto ei pääse eteenpäin, kun tien on tukkinut siihen makaamaan jäänyt sonni. Sen omistaja on huolissaan, koska tämä siitossonni on oikein kultakiveksinen, ja saa lehmät pelkällä hajullaan ulvomaan. Ilmeisesti sonni on saatu ylös ja hommiin, koska elokuvan loppukohtauksessa Panahinin autoa tulee vastaan kolme pientä kuorma-autoa lavoillaan lehmiä, joita varmaankin ollaan viemässä sonnin luo. Kaikki jatkuu niin kuin ennenkin, tässäkin asiassa.
Tällaiset hauskuudet ovat kuitenkin sivuseikkoja elokuvassa, joka kuvaa ankarasti Iranin kulttuurin paikalleen jähmettymistä. Ennen Marziyehiä on yksi kylän tytöistä onnistunut pääsemään jopa elokuvanäyttelijäksi, mutta ura ei ole onnistunut riittävästi ja hän on palannut kotikyläänsä. Paluu on kuitenkin ollut virhe, sillä pormestarin johdolla tämä huono nainen on tuomittu synnilliseksi viihdyttäjäksi, joka nyt asuu eristettynä pienessä mökissään. Ehkä tämä on se kolmas nainen, jota elokuvan nimi tarkoittaa, vaikka häntä ei kuvissa näytetäkään kuin varjohahmona mökkinsä ikkunassa.
Jafar Panahille tällaiset elokuvat ovat teemoiltaan tuttuja. Vuonna 2010 hänet vangittiinkin hallituksenvastaisen propagandan levittämisestä ja edelleen hän on elokuvantekokiellossa. Jotenkin hän on silti onnistunut elokuvia tekemään ja saanut ne muualle maailmaan esitettäviksi. Edellinen oli Taxi Teheran (2015), jonka hän kuvasi kokonaan taksin kojelaudan päällä olleella kameralla.
Kolme naista ei ole yhtä kekseliäs kuin taksielokuva, lisäksi kerronta laahaa välillä tylsästi. Dramaturgia olisi pitänyt terävöittää.
kari.naskinen@gmail.com
