Kun urkuri Aimo Känkänen oli 1959
tullut Lahteen, oli kirkkoherra Väinö
Hovila silloin kertonut, että Keski-Lahden seurakunta saa pian uuden kirkon
ja tietenkin uudet urut. Menihän siihen aikaa melkein 30 vuotta, ja Känkänenkin
ehti perustaa Lahden kansainvälisen urkuviikon ennen Ristinkirkon
valmistumista. Dir. mus. Aimo Känkänen kuoli viime viikolla 93-vuotiaana. Hän oli
syntynyt Karjalankannaksella Muolaan pitäjässä 24.5.1922. Lahden kaupungin kultaisen mitalin Aimo Känkänen sai 1990.
Hankala vaihe urkuviikolle oli varsinkin se, kun vanha puukirkko oli purettu, eikä uusi Ristinkirkko vielä ollut valmis. Konsertteja pidettiin mm. Heinolan ja Nastolan kirkoissa sekä Lahden vanhassa konserttitalossa, johon oikeita urkuja markkeeraamaan oli vuokrattu jonkinlaiset Hammond-urut. Vuoden 1976 urkuviikosta Folke Forsman kirjoittikin Hufvudstadsbladetiin arvostelun, jonka aloitti: ”Orgelfestival utan orgel” (Urkufestivaali ilman urkuja).
Aimo Känkänen kirjoitti 1996 urkuviikon historiasta kirjan Urkuviikon kronikka, jossa hän kävi läpi myös tällaisia kriittisiä mielenilmauksia. Niitä tuli mm. Helsingin Sanomien erikoiselta musiikkiarvostelijalta Seppo Heikinheimolta, joka esimerkiksi 1986 kirjoitti Ristinkirkon urkujen olevan niin huonot, ettei urkuviikkoa kannattaisi Lahdessa järjestääkään. Känkäsellä oli kuitenkin tallella Heikinheimon kirjoitus myös urkujen vihkiäiskonsertista 1979, jolloin Känkänen itse toimi urkurina: ”Urut soivat täyteläisesti ja tasapainoisesti, yhdeksi soinnilliseksi kokonaisuudeksi sulautuen, mikä on oikeastaan urkujen tärkeä perusominaisuus.”
Tilausteos tuohon vihkiäiskonserttiin oli Joonas Kokkosen Iuxta Crucem. Känkänen muisteli: ”Urut vihittiin elokuun viidentenä jumalanpalveluksen yhteydessä ja koko tilaisuus radioitiin. Urkujen vihkimisen suoritti Pertti Ranta, joka mielestäni oli itseoikeutettu tähän tehtävään ottaen huomioon hänen osuutensa uuden kirkon saamiseksi Lahteen. Joonas Kokkonen oli kuuntelemassa jumalanpalvelusta ja esitystäni, joka omasta mielestäni oli – jännittävän tilanteen huomioon ottaen – rikkeetön.”
KIRKKO JA MUSIIKKI
RISTIRIIDASSA
Toisen urkuviikon avajaispuheessaan 1974 Känkänen pohti, mikä on urkutaiteen kohtalo tulevaisuudessa, mitkä instituutit ovat tämän taiteenalan mesenaatteja. Rohkeasti hän sanoi, että ”tämä kirkon helmassa syntynyt musiikki ei ole tarkoitettu museoitavaksi eikä pölyttymään kirkon aarrekammioihin, vaan on tehty elävään käyttöön, ihmisten kuultavaksi”.
Vastauksia kysymyksiinsä Känkänen ei saanut. ”Paikalliset kollegat, teologit ja kirkolliset piirit yleensä pakoilivat ottamasta kantaa näihin asioihin. Erehdyin pahasti, kun luulin siihen asti tekemälläni työllä saavuttaneeni jotain. - - - Sain moitteita, joihin sisältyi peitettyjä uhkauksia. Konsertteja saa kyllä järjestää kirkossa, mutta jokaiseen konserttiin piti sisältyä hengellinen puhe.”
Vuonna 1975 järjestettiin paneelikeskustelu, jossa säveltäjä Tauno Marttinen moitti Lopen seurakuntaa siitä, että urkuri joutui talvella harjoittelemaan lämmittämättömässä kirkossa. Muitakin ”maallisia” mielipiteitä keskustelijat esittivät, ja tämä sai Kotimaa-lehden päätoimittajan Leino Hassisen puuttumaan asiaan lehdessään: ”Lahden urkuviikolla on annettu kirkolle mitä kuuluu ja kuka käskee. Uutisselostukset ja musiikkiarvostelijain kirjoitukset eivät jätä epäselväksi, minkälaisia äänenpainoja on siellä käytetty.” Lisäksi Hassinen muistutti, että urkutaide on joka tapauksessa ratkaisevasti kirkon tarjoamien mahdollisuuksien varassa.
Känkänen kirjoitti lehteen vastineen: ”Arvostelun sietäminen on välttämätöntä myös kirkon piirissä. Eikä kenelläkään kirkon työstä vastuussa olevalla ole varaa lähestyä Lahdessa esitettyä kritiikkiä Hassisen kirjoituksen tavoin.”
Aimo Känkänen nosti urkuviikon korkealle tasolle. Jos jonkinlaisena mittarina pidetään Helsingin Sanomien kirjoittamista Lahdesta, niin täällä oli kolme isosti noteerattavaa asiaa: Salpausselän kisat, urkuviikko ja kirjailijakokous. Nyttemmin kaikkien näiden huomioarvo lehdessä on vähentynyt.
SÄVELTÄJÄ
Aimo Känkänen oli myös tuottelias säveltäjä. Lainaan tähän Arto Sakari Korpisen arvostelua Känkäsen 1997 ilmestyneestä levystä Nocturne, joka sisältää hänen 1992-96 syntyneitä urkusävellyksiään:
”Levy paljastaa kuin salaman välähdyksenä, että Känkänen on noussut yhdeksi merkittävimpiä urkusäveltäjiämme. Niin tukevasti kuin Känkäsen sävellykset nojaavatkin perinteeseen, ne eivät vaikuta sovinnaisilta saati pastissimaisilta. Sävelkielen persoonalliset ja modernit piirteet liittävät hänen musiikkinsa elimelliseksi osaksi oman aikamme säveltaidetta. Ihailtava tyylillinen eheys leimaa niin yksittäisiä urkuteoksia kuin niiden yhdessä muodostamaa ohjelmakokonaisuuttakin. Ja lienee sanomattakin selvää, että kokeneena urkurina Känkänen osaa kirjoittaa sävellyksiä, jotka sopivat uruille todella hyvin, käyttävät soittimien kuningattaren keinovarat esimerkillisesti hyväksi.”
”Levyn upeana kruununa loistaa Fantasia ja fuuga B-A-C-H. Runsaat 15 minuuttia kestävä monumentaalinen teos etsii vertaistaan suomalaisten urkusävellysten joukossa. Urkurille se antaa oivan tilaisuuden häikäistä kuulijan taituruudellaan, mutta ei silti sorru tyhjään, kiiltokuvamaiseen koreiluun. Känkäsen lennokas mielikuvitus on löytänyt ihastuttavia uusia näkymiä siinä sävelellisessä avaruudessa, jossa Liszt ja monet muut Bachin ihailijat ovat jo aiemmin samoilleet. Moni-ilmeisen fantasian säihkyvät sointuvyöryt johdattavat fuugaan, joka hämmästyttää musikanttisella elävyydellään. Taitotekoiset sävelet eivät maistu hiukkaakaan kuivalle teorialle - kuten niin usein, ellei fuuga ole itsensä Bachin käsialaa."
”Paitsi barokin ajoilta periytyvien sävellysmuotojen osaavana elävöittäjänä Känkänen esittäytyy myös herkkävaistoisena romanttissävyisten tunnelmakuvien luojana. Tästä ovat erinomaisia esimerkkejä levylle otsikon antanut Nocturne, ehyttunnelmainen yöllinen impressio, ja viehkeä Pastorale, levyn varsinainen herkkupala.”
kari.naskinen@gmail.com
Hankala vaihe urkuviikolle oli varsinkin se, kun vanha puukirkko oli purettu, eikä uusi Ristinkirkko vielä ollut valmis. Konsertteja pidettiin mm. Heinolan ja Nastolan kirkoissa sekä Lahden vanhassa konserttitalossa, johon oikeita urkuja markkeeraamaan oli vuokrattu jonkinlaiset Hammond-urut. Vuoden 1976 urkuviikosta Folke Forsman kirjoittikin Hufvudstadsbladetiin arvostelun, jonka aloitti: ”Orgelfestival utan orgel” (Urkufestivaali ilman urkuja).
Aimo Känkänen kirjoitti 1996 urkuviikon historiasta kirjan Urkuviikon kronikka, jossa hän kävi läpi myös tällaisia kriittisiä mielenilmauksia. Niitä tuli mm. Helsingin Sanomien erikoiselta musiikkiarvostelijalta Seppo Heikinheimolta, joka esimerkiksi 1986 kirjoitti Ristinkirkon urkujen olevan niin huonot, ettei urkuviikkoa kannattaisi Lahdessa järjestääkään. Känkäsellä oli kuitenkin tallella Heikinheimon kirjoitus myös urkujen vihkiäiskonsertista 1979, jolloin Känkänen itse toimi urkurina: ”Urut soivat täyteläisesti ja tasapainoisesti, yhdeksi soinnilliseksi kokonaisuudeksi sulautuen, mikä on oikeastaan urkujen tärkeä perusominaisuus.”
Tilausteos tuohon vihkiäiskonserttiin oli Joonas Kokkosen Iuxta Crucem. Känkänen muisteli: ”Urut vihittiin elokuun viidentenä jumalanpalveluksen yhteydessä ja koko tilaisuus radioitiin. Urkujen vihkimisen suoritti Pertti Ranta, joka mielestäni oli itseoikeutettu tähän tehtävään ottaen huomioon hänen osuutensa uuden kirkon saamiseksi Lahteen. Joonas Kokkonen oli kuuntelemassa jumalanpalvelusta ja esitystäni, joka omasta mielestäni oli – jännittävän tilanteen huomioon ottaen – rikkeetön.”
KIRKKO JA MUSIIKKI
RISTIRIIDASSA
Toisen urkuviikon avajaispuheessaan 1974 Känkänen pohti, mikä on urkutaiteen kohtalo tulevaisuudessa, mitkä instituutit ovat tämän taiteenalan mesenaatteja. Rohkeasti hän sanoi, että ”tämä kirkon helmassa syntynyt musiikki ei ole tarkoitettu museoitavaksi eikä pölyttymään kirkon aarrekammioihin, vaan on tehty elävään käyttöön, ihmisten kuultavaksi”.
Vastauksia kysymyksiinsä Känkänen ei saanut. ”Paikalliset kollegat, teologit ja kirkolliset piirit yleensä pakoilivat ottamasta kantaa näihin asioihin. Erehdyin pahasti, kun luulin siihen asti tekemälläni työllä saavuttaneeni jotain. - - - Sain moitteita, joihin sisältyi peitettyjä uhkauksia. Konsertteja saa kyllä järjestää kirkossa, mutta jokaiseen konserttiin piti sisältyä hengellinen puhe.”
Vuonna 1975 järjestettiin paneelikeskustelu, jossa säveltäjä Tauno Marttinen moitti Lopen seurakuntaa siitä, että urkuri joutui talvella harjoittelemaan lämmittämättömässä kirkossa. Muitakin ”maallisia” mielipiteitä keskustelijat esittivät, ja tämä sai Kotimaa-lehden päätoimittajan Leino Hassisen puuttumaan asiaan lehdessään: ”Lahden urkuviikolla on annettu kirkolle mitä kuuluu ja kuka käskee. Uutisselostukset ja musiikkiarvostelijain kirjoitukset eivät jätä epäselväksi, minkälaisia äänenpainoja on siellä käytetty.” Lisäksi Hassinen muistutti, että urkutaide on joka tapauksessa ratkaisevasti kirkon tarjoamien mahdollisuuksien varassa.
Känkänen kirjoitti lehteen vastineen: ”Arvostelun sietäminen on välttämätöntä myös kirkon piirissä. Eikä kenelläkään kirkon työstä vastuussa olevalla ole varaa lähestyä Lahdessa esitettyä kritiikkiä Hassisen kirjoituksen tavoin.”
Aimo Känkänen nosti urkuviikon korkealle tasolle. Jos jonkinlaisena mittarina pidetään Helsingin Sanomien kirjoittamista Lahdesta, niin täällä oli kolme isosti noteerattavaa asiaa: Salpausselän kisat, urkuviikko ja kirjailijakokous. Nyttemmin kaikkien näiden huomioarvo lehdessä on vähentynyt.
SÄVELTÄJÄ
Aimo Känkänen oli myös tuottelias säveltäjä. Lainaan tähän Arto Sakari Korpisen arvostelua Känkäsen 1997 ilmestyneestä levystä Nocturne, joka sisältää hänen 1992-96 syntyneitä urkusävellyksiään:
”Levy paljastaa kuin salaman välähdyksenä, että Känkänen on noussut yhdeksi merkittävimpiä urkusäveltäjiämme. Niin tukevasti kuin Känkäsen sävellykset nojaavatkin perinteeseen, ne eivät vaikuta sovinnaisilta saati pastissimaisilta. Sävelkielen persoonalliset ja modernit piirteet liittävät hänen musiikkinsa elimelliseksi osaksi oman aikamme säveltaidetta. Ihailtava tyylillinen eheys leimaa niin yksittäisiä urkuteoksia kuin niiden yhdessä muodostamaa ohjelmakokonaisuuttakin. Ja lienee sanomattakin selvää, että kokeneena urkurina Känkänen osaa kirjoittaa sävellyksiä, jotka sopivat uruille todella hyvin, käyttävät soittimien kuningattaren keinovarat esimerkillisesti hyväksi.”
”Levyn upeana kruununa loistaa Fantasia ja fuuga B-A-C-H. Runsaat 15 minuuttia kestävä monumentaalinen teos etsii vertaistaan suomalaisten urkusävellysten joukossa. Urkurille se antaa oivan tilaisuuden häikäistä kuulijan taituruudellaan, mutta ei silti sorru tyhjään, kiiltokuvamaiseen koreiluun. Känkäsen lennokas mielikuvitus on löytänyt ihastuttavia uusia näkymiä siinä sävelellisessä avaruudessa, jossa Liszt ja monet muut Bachin ihailijat ovat jo aiemmin samoilleet. Moni-ilmeisen fantasian säihkyvät sointuvyöryt johdattavat fuugaan, joka hämmästyttää musikanttisella elävyydellään. Taitotekoiset sävelet eivät maistu hiukkaakaan kuivalle teorialle - kuten niin usein, ellei fuuga ole itsensä Bachin käsialaa."
”Paitsi barokin ajoilta periytyvien sävellysmuotojen osaavana elävöittäjänä Känkänen esittäytyy myös herkkävaistoisena romanttissävyisten tunnelmakuvien luojana. Tästä ovat erinomaisia esimerkkejä levylle otsikon antanut Nocturne, ehyttunnelmainen yöllinen impressio, ja viehkeä Pastorale, levyn varsinainen herkkupala.”
kari.naskinen@gmail.com
