Formula 1 tarjoaa sekä radalla että radan ulkopuolella suurta draamaa.
Tarinankerronnalla siitä saa vielä suurempaa. Ron Howardin ohjaama Rush
on erinomainen elokuva, kaikkien aikojen paras näytelmäelokuva moottoriurheilusta.
Rush kertoo lähinnä vuosista 1975 ja 1976, varsinkin jälkimmäisestä, jolloin maailmanmestaruudesta taistelivat Niki Lauda ja James Hunt. Elokuva on hieno kuvaus luonteiltaan kahden hyvin erilaisen ajajan lähestymistavasta kilpailemiseen ja myös heidän erilaisista elämänasenteistaan.
Formula 1 on hurja laji. Varsinkin aikaisemmin, esimerkiksi juuri 70-luvulla ajettiin kilpaa kuoleman kanssa. Elokuvasta hieman sivuun hypäten otan tähän karmeaa tilannetta kuvaamaan Monzassa 1970 kuolleen Jochen Rindtin lesken Nina Rindtin kertoman:
”Kun satuimme yhdessä (muiden ajajien vaimojen kanssa) johonkin Pariisin, Lontoon tai Milanon kaltaiseen kaupunkiin, lähdimme ostoksille muotiliikkeisiin silmäilemään olisiko niissä jotakin sievää mustaa seuraavia hautajaisia varten. Meitä pelotti, koska tiesimme, että niitä on aina odotettavissa.”
Elokuvassa Hunt sanoo jotenkin siihen tapaan, että hän kilpailee aina myös kuolemaa vastaan. On ehkä näin todellisuudessakin joskus sanonut, mutta mestaruuden voitettuaan oikea James Hunt sanoi, että hän haluaa luopua ajamisesta vapaaehtoisesti, ei loukkaantumisen eikä kuoleman takia. Vuoden 1979 jälkeen Hunt lopettikin 32-vuotiaana.
James Hunt sai jonkinlaisen hurvittelijan, suorastaan playboyn maineen. Elokuvassakin tätä korostetaan, ja oikea James Hunt itsekin sanoi: ”Tämä elämäntapa sopii minulle. Olen huono aviomies, itsekeskeinen ja liian kiinni työssäni”.(Uusi Suomi 15.3.1977)
Kilpa-ajajana hän oli joka tapauksessa tinkimätön: ”Kotona ollessani juoksen joka päivä viisi kilometriä iltaisin ja joka toinen päivä myös aamulla kolmisen kilometriä. Lisäksi pelaan tennistä ja golfia. Autourheilu F1-tasolla on niin kovaa työtä, että hauskuudesta siinä tuskin voidaan puhua. Nautinnon ja tyydytyksen saa lähinnä onnistumisestaan hyvin työssään.”
Niki Laudasta Hunt sanoi, että Laudan taito on hänen päässään. Lauda oli ajajauransa aikana kuin kaiken ennakolta laskeva insinööri – samanlaisena ”professorina” tunnetaan Alain Prost. Elokuvan keskeinen tapahtuma on Nürburgringin vanhalla, 23 kilometriä pitkällä radalla 1976 tapahtunut onnettomuus, jossa Laudan kasvot paloivat pahasti. Ajajakokouksessa sunnuntaina Lauda oli ehdottanut kilpailun peruuttamista vaarallisten sadeolosuhteiden takia, mutta ajajat äänestivät ehdotuksen nurin.
Lauda ei olisi ehdotustaan tehnyt, ellei kysymyksessä olisi ollut nimenomaan vaarallinen Nürburgringin Nord Schleife -rata. Aikaisemmin radalla oli jo kuollut viisi F1-ajajaa, muita lisäksi. Lauda ei kuitenkaan yleisesti ottaen ollut vastaan vaikeissakaan oloissa ajamista. – ”Minun mielestäni ihmisellä täytyy olla oikeus elää vaarallisestikin, jos hän niin haluaa. Meillä on oltava valinnanvapaus; jokaiselle on tarjolla erilaisia harrastuksia riittämiin”, sanoi Lauda vuosi pahan onnettomuutensa jälkeen.
Nykyisin radat ja autot ovat turvallisempia. Viimeiset F1-kuolemat ovat vuodelta 1994 (Roland Ratzenberger ja Ayrton Senna Imolassa).
Elokuvassa tämä hurja F1-kokonaisuus hahmotetaan hyvin. Onnettomuuksilla ei ”mässäillä”, vaan kerronta on asiallista ja myös tarkkaa. Autot eivät ole mitään F3-luokan autoista maskeerattuja formuloita, kuten John Frankenheimerin Grand Prixissä (1966), vaan täydellisen hyvin alkuperäisiltä näyttäviä. Mukana lähtöruudukoissa vilahtaa myös Tyrrellin silloinen erikoisuus, kuusipyöräinen F1-auto.
Frankenheimerin elokuva sai aikoinaan Oscarit leikkauksesta, äänityksestä ja äänitehosteista. Nämä kaikki ovat hyvin kohdallaan myös Howardin elokuvassa. Myös näyttelijät ovat erinomaisia, Daniel Brühl (Lauda) ja Chris Hemsworth (Hunt). Se vain on vähän pielessä, että elokuvaa markkinoidaan ikään kuin James Hunt -elokuvana, vaikka Niki Lauda on yhtä suuressa asemassa, ja saavuttihan Lauda kilpa-ajanakin enemmän kuin Hunt. Elokuvia kuitenkin suunnataan nykyisin enemmän nuorisolle, ja sille kohderyhmälle Hunt on ilmeisesti vetävämpi henkilö kuin kolminkertainen maailmanmestari Lauda.
Rush kuvaa loistavasti sitä, millainen asema Ferrarilla on Italiassa. Elokuvan alkupuolella Lauda on tehnyt sopimuksen Ferrarin kanssa ja on palaamassa jostakin tilaisuudesta hotellilleen. Saa kyydin samanaikaisesti pois lähtevältä kauniilta naiselta. Matkalla auto piiputtaa ja heidän on pyydettävä peukalokyytiä. Nainen sanoo, että annas kun minä menen tielle liftaamaan. Ohi ajava auto pysähtyykin, ja autosta nousee kaksi miestä, jotka ohittavat kaunottaren ja ryntäävät Laudan luo – ”Hei, tehän olette Niki Lauda, olette tehnyt sopimuksen Ferrarin kanssa”. Naista miehet eivät ole näkevinään. Ferrarin F1-kuljettajat ovat Italiasta Paavista seuraavia.
Elokuvassa on mukana myös suomalainen, Lontoossa asuva stand up -taiteilija Antti Hakala, joka elokuvan henkilöluettelon mukaan esittää Hans-Joachim Stuckia. En huomannut, mutta oli varmaan mukana siinä kohtauksessa, jossa ajajat keskustelivat Nûrburgringin kilpailun ajamisesta.
Omakohtainenkin tarina tähän loppuun. Kun kesällä 1976 oli tiedossa, että perheeseemme syntyvät kaksoset, niin päätös oli tehty, että jos ovat poika ja tyttö, heidän nimikseen tulevat Niki ja Laura. Tuli kuitenkin kaksi tyttöä, joten nimiruljanssi meni uusiksi. Nimiksi Johanna ja Hanneli, joten alkukirjaimet samat kuin James Huntilla.
kari.naskinen@gmail.com
Rush kertoo lähinnä vuosista 1975 ja 1976, varsinkin jälkimmäisestä, jolloin maailmanmestaruudesta taistelivat Niki Lauda ja James Hunt. Elokuva on hieno kuvaus luonteiltaan kahden hyvin erilaisen ajajan lähestymistavasta kilpailemiseen ja myös heidän erilaisista elämänasenteistaan.
Formula 1 on hurja laji. Varsinkin aikaisemmin, esimerkiksi juuri 70-luvulla ajettiin kilpaa kuoleman kanssa. Elokuvasta hieman sivuun hypäten otan tähän karmeaa tilannetta kuvaamaan Monzassa 1970 kuolleen Jochen Rindtin lesken Nina Rindtin kertoman:
”Kun satuimme yhdessä (muiden ajajien vaimojen kanssa) johonkin Pariisin, Lontoon tai Milanon kaltaiseen kaupunkiin, lähdimme ostoksille muotiliikkeisiin silmäilemään olisiko niissä jotakin sievää mustaa seuraavia hautajaisia varten. Meitä pelotti, koska tiesimme, että niitä on aina odotettavissa.”
Elokuvassa Hunt sanoo jotenkin siihen tapaan, että hän kilpailee aina myös kuolemaa vastaan. On ehkä näin todellisuudessakin joskus sanonut, mutta mestaruuden voitettuaan oikea James Hunt sanoi, että hän haluaa luopua ajamisesta vapaaehtoisesti, ei loukkaantumisen eikä kuoleman takia. Vuoden 1979 jälkeen Hunt lopettikin 32-vuotiaana.
James Hunt sai jonkinlaisen hurvittelijan, suorastaan playboyn maineen. Elokuvassakin tätä korostetaan, ja oikea James Hunt itsekin sanoi: ”Tämä elämäntapa sopii minulle. Olen huono aviomies, itsekeskeinen ja liian kiinni työssäni”.(Uusi Suomi 15.3.1977)
Kilpa-ajajana hän oli joka tapauksessa tinkimätön: ”Kotona ollessani juoksen joka päivä viisi kilometriä iltaisin ja joka toinen päivä myös aamulla kolmisen kilometriä. Lisäksi pelaan tennistä ja golfia. Autourheilu F1-tasolla on niin kovaa työtä, että hauskuudesta siinä tuskin voidaan puhua. Nautinnon ja tyydytyksen saa lähinnä onnistumisestaan hyvin työssään.”
Niki Laudasta Hunt sanoi, että Laudan taito on hänen päässään. Lauda oli ajajauransa aikana kuin kaiken ennakolta laskeva insinööri – samanlaisena ”professorina” tunnetaan Alain Prost. Elokuvan keskeinen tapahtuma on Nürburgringin vanhalla, 23 kilometriä pitkällä radalla 1976 tapahtunut onnettomuus, jossa Laudan kasvot paloivat pahasti. Ajajakokouksessa sunnuntaina Lauda oli ehdottanut kilpailun peruuttamista vaarallisten sadeolosuhteiden takia, mutta ajajat äänestivät ehdotuksen nurin.
Lauda ei olisi ehdotustaan tehnyt, ellei kysymyksessä olisi ollut nimenomaan vaarallinen Nürburgringin Nord Schleife -rata. Aikaisemmin radalla oli jo kuollut viisi F1-ajajaa, muita lisäksi. Lauda ei kuitenkaan yleisesti ottaen ollut vastaan vaikeissakaan oloissa ajamista. – ”Minun mielestäni ihmisellä täytyy olla oikeus elää vaarallisestikin, jos hän niin haluaa. Meillä on oltava valinnanvapaus; jokaiselle on tarjolla erilaisia harrastuksia riittämiin”, sanoi Lauda vuosi pahan onnettomuutensa jälkeen.
Nykyisin radat ja autot ovat turvallisempia. Viimeiset F1-kuolemat ovat vuodelta 1994 (Roland Ratzenberger ja Ayrton Senna Imolassa).
Elokuvassa tämä hurja F1-kokonaisuus hahmotetaan hyvin. Onnettomuuksilla ei ”mässäillä”, vaan kerronta on asiallista ja myös tarkkaa. Autot eivät ole mitään F3-luokan autoista maskeerattuja formuloita, kuten John Frankenheimerin Grand Prixissä (1966), vaan täydellisen hyvin alkuperäisiltä näyttäviä. Mukana lähtöruudukoissa vilahtaa myös Tyrrellin silloinen erikoisuus, kuusipyöräinen F1-auto.
Frankenheimerin elokuva sai aikoinaan Oscarit leikkauksesta, äänityksestä ja äänitehosteista. Nämä kaikki ovat hyvin kohdallaan myös Howardin elokuvassa. Myös näyttelijät ovat erinomaisia, Daniel Brühl (Lauda) ja Chris Hemsworth (Hunt). Se vain on vähän pielessä, että elokuvaa markkinoidaan ikään kuin James Hunt -elokuvana, vaikka Niki Lauda on yhtä suuressa asemassa, ja saavuttihan Lauda kilpa-ajanakin enemmän kuin Hunt. Elokuvia kuitenkin suunnataan nykyisin enemmän nuorisolle, ja sille kohderyhmälle Hunt on ilmeisesti vetävämpi henkilö kuin kolminkertainen maailmanmestari Lauda.
Rush kuvaa loistavasti sitä, millainen asema Ferrarilla on Italiassa. Elokuvan alkupuolella Lauda on tehnyt sopimuksen Ferrarin kanssa ja on palaamassa jostakin tilaisuudesta hotellilleen. Saa kyydin samanaikaisesti pois lähtevältä kauniilta naiselta. Matkalla auto piiputtaa ja heidän on pyydettävä peukalokyytiä. Nainen sanoo, että annas kun minä menen tielle liftaamaan. Ohi ajava auto pysähtyykin, ja autosta nousee kaksi miestä, jotka ohittavat kaunottaren ja ryntäävät Laudan luo – ”Hei, tehän olette Niki Lauda, olette tehnyt sopimuksen Ferrarin kanssa”. Naista miehet eivät ole näkevinään. Ferrarin F1-kuljettajat ovat Italiasta Paavista seuraavia.
Elokuvassa on mukana myös suomalainen, Lontoossa asuva stand up -taiteilija Antti Hakala, joka elokuvan henkilöluettelon mukaan esittää Hans-Joachim Stuckia. En huomannut, mutta oli varmaan mukana siinä kohtauksessa, jossa ajajat keskustelivat Nûrburgringin kilpailun ajamisesta.
Omakohtainenkin tarina tähän loppuun. Kun kesällä 1976 oli tiedossa, että perheeseemme syntyvät kaksoset, niin päätös oli tehty, että jos ovat poika ja tyttö, heidän nimikseen tulevat Niki ja Laura. Tuli kuitenkin kaksi tyttöä, joten nimiruljanssi meni uusiksi. Nimiksi Johanna ja Hanneli, joten alkukirjaimet samat kuin James Huntilla.
kari.naskinen@gmail.com
