Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa
piti yhden pääroolin näytellä Kristian
Smeds. Tiettyjen koukeroiden jälkeen näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan
yllätysesiintyjäksi osoittautui Remu
Aaltonen, joka hienossa tanssikohtauksessa toimii mustalaisorkesterin
rumpalina. Aaltosen osuus tosin näkyy vain videolla. Molemmat olivat ensi-iltaa katsomassa.
Ennen ensi-illan alkua menin juttelemaan aktiivisen teatterissakävijän Jermu Laineen kanssa. Kiitin häntä hyvästä kirjoituksesta viime viikon Demokraatti-lehdessä (9.9.2013). Siinä hän kertoi teatterin muodon muutoksesta: ”Uusi ulkoinen piirre on se, että entiset ramppivalot tulevat nyt sadoista valotykeistä ja -singoista valosuunnittelijoiden, valoteknikkojen, valomiesten ja mekaniikkaoperaattoreiden taideluomuksina. Sisällöllisesti näytelmät keskustelevat yhä enemmän visuaalisten panoraamojen, videoitujen kohtausten, taustalle heijastettujen asiakirjojen, nauhoitettujen puheiden ja palaverien sekä tilastojen avulla.”
Kun Kirsikkapuisto sitten alkoi, lähdettiin liikkeelle ison videoseinän avulla. Tämä esitys ei kuitenkaan kaadu uuteen muotoon, vaan on lopulta täysipainoinen esitys loistavine näyttelijöineen.
Anton Tshehovin yli sata vuotta sitten kirjoittama teksti on aina yhtä ajankohtainen, ellei juuri nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ranevskajan perhe menettää vanhan kotitilansa huutokaupassa, kun rahat ovat loppu ja velkojat perässä. Ostajaksi ilmaantuu perheen hyvä ystävä Lopahin. Hän on kuin Microsoftin bulvaani Stephen Elop, jota Nokia-perhe piti povellaan kuin kyytä.
Kun Ranevskaja porukoineen viimeisen kerran lähtee Kirsikkapuistosta, sinne kuitenkin unohtuu vanha lakeija First. Hän kävelee hämärällä näyttämöllä tyhjä käsi ojossa, ei jäänyt mitään. Elopin jäljiltä jäi sentään rakenneuudistus.
Toisaalta mitään muuta ei ollut tehtävissä, ja kuten naapuritilan omistaja Pistsik sanoo, ”maailmassa kaikki loppuu aikanaan”. Nokian puhelinbisneskin tuli tiensä päähän. Vuonna 2010 Nokia myi Kiinan älypuhelimista 64 prosenttia, tämän vuoden alkupuoliskolla vain yhden prosentin.
Näytelmän ohjannut teatterinjohtaja Mika Myllyaho sanoo käsiohjelmassa osuvasti, että ”Kirsikkapuiston aihe on universaali ja koskettaa meitä kaikkia – aina kun kohtaamme muutoksia”. Nykyaikaan Myllyaho viittaa silläkin, että näytelmässä ei juoda vodkaa, vaan olutta Koffin tölkeistä. (Teattereiden käsiohjelmat ovat muuten nykyisin järjestään surkeita. Kirsikkapuistonkin 32-sivuisesta käsiohjelmasta 22 sivua on pelkkiä kuvia, ja viisi sivua on mainoksia.)
Näytelmiä voidaan tehdä monella tavoin. Kansallisteatterin Kirsikkapuisto on videoistaan ja modernista viitteellisestä lavastuksestaan huolimatta aika perinteistä teatteria. Se kestää kaksi tuntia 25 minuuttia. Tämä vertailuna siihen, että kun Andriy Zholdak teki Kirsikkapuiston Turun kaupunginteatteriin, se käsitti nelinäytöksisestä näytelmästä vain kaksi jälkimmäistä näytöstä, mutta kesti melkein viisi tuntia.
Zholdakin tulkinta Kirsikkapuistosta oli, että kysymys on rakkaudesta. Niin se tietenkin onkin, rakkaudesta maahan ja rakkaudesta kaikkeen siihen menneisyyteen, mikä elämässä on hyvää ollut. Rakkaus naisen ja miehen välillä tulee myös hyvin esille. Tilanomistajatar Ljubov Ranevskaja on kohdannut Pariisissa suuren rakkauden, mutta rakkaus on syystä tai toisesta pätkinyt. Ongelma on sekin, että Ranevska joutuu pohtimaan Venäjällä olevan tilansa murheita. Sitä emme tiedä, mitä huutokaupan jälkeen käy, mutta ehkä Ranevskaja Pariisiin palattuaan pääsee taas keskittymään maailmassa tärkeimpään, rakkauteen. Isosta menetyksestä voi tulla tie vielä suurempaan voittoon. Mutta miten käy Raumalla?
Onko Ranevskaja Tshehov itse, joka löysi suuren rakkautensa vasta viimeisinä elinvuosinaan tavattuaan näyttelijä Olga Knipperin? Tshehov asui Jaltalla ja Knipper Moskovassa. Tshehovin rakkaus oli täynnä tuskaa.
Kansallisteatterin esitys sen sijaan ei ole tuskaa. Se on hyvien näyttelijöiden juhlaa: Tiina Weckström, Emmi Parviainen, Katja Kûttner, Esko Salminen, Jani Volanen, Paavo Westerberg, Olli Ikonen, Katja Salminen, Petri Liski, Helena Vierikko, Ismo Kallio.
kari.naskinen@gmail.com
Ennen ensi-illan alkua menin juttelemaan aktiivisen teatterissakävijän Jermu Laineen kanssa. Kiitin häntä hyvästä kirjoituksesta viime viikon Demokraatti-lehdessä (9.9.2013). Siinä hän kertoi teatterin muodon muutoksesta: ”Uusi ulkoinen piirre on se, että entiset ramppivalot tulevat nyt sadoista valotykeistä ja -singoista valosuunnittelijoiden, valoteknikkojen, valomiesten ja mekaniikkaoperaattoreiden taideluomuksina. Sisällöllisesti näytelmät keskustelevat yhä enemmän visuaalisten panoraamojen, videoitujen kohtausten, taustalle heijastettujen asiakirjojen, nauhoitettujen puheiden ja palaverien sekä tilastojen avulla.”
Kun Kirsikkapuisto sitten alkoi, lähdettiin liikkeelle ison videoseinän avulla. Tämä esitys ei kuitenkaan kaadu uuteen muotoon, vaan on lopulta täysipainoinen esitys loistavine näyttelijöineen.
Anton Tshehovin yli sata vuotta sitten kirjoittama teksti on aina yhtä ajankohtainen, ellei juuri nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ranevskajan perhe menettää vanhan kotitilansa huutokaupassa, kun rahat ovat loppu ja velkojat perässä. Ostajaksi ilmaantuu perheen hyvä ystävä Lopahin. Hän on kuin Microsoftin bulvaani Stephen Elop, jota Nokia-perhe piti povellaan kuin kyytä.
Kun Ranevskaja porukoineen viimeisen kerran lähtee Kirsikkapuistosta, sinne kuitenkin unohtuu vanha lakeija First. Hän kävelee hämärällä näyttämöllä tyhjä käsi ojossa, ei jäänyt mitään. Elopin jäljiltä jäi sentään rakenneuudistus.
Toisaalta mitään muuta ei ollut tehtävissä, ja kuten naapuritilan omistaja Pistsik sanoo, ”maailmassa kaikki loppuu aikanaan”. Nokian puhelinbisneskin tuli tiensä päähän. Vuonna 2010 Nokia myi Kiinan älypuhelimista 64 prosenttia, tämän vuoden alkupuoliskolla vain yhden prosentin.
Näytelmän ohjannut teatterinjohtaja Mika Myllyaho sanoo käsiohjelmassa osuvasti, että ”Kirsikkapuiston aihe on universaali ja koskettaa meitä kaikkia – aina kun kohtaamme muutoksia”. Nykyaikaan Myllyaho viittaa silläkin, että näytelmässä ei juoda vodkaa, vaan olutta Koffin tölkeistä. (Teattereiden käsiohjelmat ovat muuten nykyisin järjestään surkeita. Kirsikkapuistonkin 32-sivuisesta käsiohjelmasta 22 sivua on pelkkiä kuvia, ja viisi sivua on mainoksia.)
Näytelmiä voidaan tehdä monella tavoin. Kansallisteatterin Kirsikkapuisto on videoistaan ja modernista viitteellisestä lavastuksestaan huolimatta aika perinteistä teatteria. Se kestää kaksi tuntia 25 minuuttia. Tämä vertailuna siihen, että kun Andriy Zholdak teki Kirsikkapuiston Turun kaupunginteatteriin, se käsitti nelinäytöksisestä näytelmästä vain kaksi jälkimmäistä näytöstä, mutta kesti melkein viisi tuntia.
Zholdakin tulkinta Kirsikkapuistosta oli, että kysymys on rakkaudesta. Niin se tietenkin onkin, rakkaudesta maahan ja rakkaudesta kaikkeen siihen menneisyyteen, mikä elämässä on hyvää ollut. Rakkaus naisen ja miehen välillä tulee myös hyvin esille. Tilanomistajatar Ljubov Ranevskaja on kohdannut Pariisissa suuren rakkauden, mutta rakkaus on syystä tai toisesta pätkinyt. Ongelma on sekin, että Ranevska joutuu pohtimaan Venäjällä olevan tilansa murheita. Sitä emme tiedä, mitä huutokaupan jälkeen käy, mutta ehkä Ranevskaja Pariisiin palattuaan pääsee taas keskittymään maailmassa tärkeimpään, rakkauteen. Isosta menetyksestä voi tulla tie vielä suurempaan voittoon. Mutta miten käy Raumalla?
Onko Ranevskaja Tshehov itse, joka löysi suuren rakkautensa vasta viimeisinä elinvuosinaan tavattuaan näyttelijä Olga Knipperin? Tshehov asui Jaltalla ja Knipper Moskovassa. Tshehovin rakkaus oli täynnä tuskaa.
Kansallisteatterin esitys sen sijaan ei ole tuskaa. Se on hyvien näyttelijöiden juhlaa: Tiina Weckström, Emmi Parviainen, Katja Kûttner, Esko Salminen, Jani Volanen, Paavo Westerberg, Olli Ikonen, Katja Salminen, Petri Liski, Helena Vierikko, Ismo Kallio.
kari.naskinen@gmail.com
