Kaupallisten elokuvateattereiden ohjelmisto painottuu nykyisin niin vahvasti kevyisiin viihde-
ja väkivaltaelokuviin, että ilman muuta tarjontaa kokonaiskuva jäisi vajaaksi.
Netflix, iTunes, verkkokaupat sekä Anttilan, Sokoksen, Levykauppa Äxän ja
Filmihullu-leffakaupan dvd-valikoimat kuitenkin paikkaavat aukkoja. Kotikaupungissani
Lahdessa on lisäksi yhdistyspohjalla toimiva elokuvateatteri Kino Iiris, joka
näyttää kiitettävästi uutta eurooppalaista elokuvaa.
Viimeisten parin kuukauden aikana olen löytänyt taas kaksi sellaista huippuelokuvaa, joita teattereissa ei ole Suomessa esitetty, ensin Derek Cianfrancen Blue Valentine (2010) ja viimeksi Kenneth Lonerganin Margaret (2011). Varsinkin Margaret on kovaa tasoa.
Lonerganin elokuvassa ollaan New Yorkissa. Lisa on kaupungilla etsimässä sopivaa hattua isän kanssa tehtävälle matkalle. Sellaista ei tunnu löytyvän, kunnes hän näkee juuri sopivan hatun linja-autoa ajavan bussikuskin päässä. Lisa alkaa viittoa bussikuskille, jonka keskittyminen herpaantuu ja kuski ajaa päin punaisia ja suojatiellä kävelevän naisen yli. Nainen kuolee. Lisa on siis silminnäkijä, mutta poliisille hän sanoo, että valot näyttivät linja-autolle vihreää. Lisa ajattelee, että nainen on jo kuollut, joten turha aiheuttaa ongelmia kuskille, jolla varmaan on perhe, ja jos hän kertoisi totuuden, kuski saisi rangaistuksen ja luultavasti potkut töistä.
Tämän jälkeen Lisa painii omantuntonsa kanssa. Tästä syyllisyyden problematiikasta elokuva laajenee leveämmälle. Äidin uusi miesystävä sanoo jossakin ravintolakeskustelussa, että kun on alistajia ja alistettuja, niin jos rankasti alistettu iskee takaisin, alistettua sanotaan terroristiksi. Toisessa keskustelutilanteessa Lisan koulussa käsitellään 1800-luvulla eläneen Gerard Manley Hopkinsin melankolista runoa, jossa esiintyy joku Margaret. Elokuvan nimen valikoituminen näin osoittaa, että kysymys on paljon muusta kuin Lisasta.
Margaret-keskustelussa luokassa nousee esille kysymys ns. Jumalan touhuista. Ovatko ihmiset Jumalalle samanarvoisia kuin kärpäset, joita lätkitään hengiltä miten sattuu. Ettei anna ota huomioon edes valittua kansaa amerikkalaisia. Mikä on Jumalan vastuu? Hankalia aiheita amerikkalaisessa keskustelussa.
WTC-torneja ei enää ollut, kun elokuva kuvausten jälkeen oli valmistunut 2005. Elokuvan levittäminen kohtasi kuitenkin ongelmia. Syyksi selitettiin, että se oli liian pitkä, melkein kolme tuntia, joten sitä ei voinut panna elokuvateattereihin. Piti ruveta lyhentämään. Apuun uudelleenleikkaamisessa tuli myös Martin Scorsese, jonka ohjaamaan Gangs of New Yorkiin (2002) Lonergan oli tehnyt käsikirjoituksen. Kului kuusi vuotta, ennen kuin elokuva kelpasi tuotantoyhtiö Fox Searchlightille. Nyt dvd:llä elokuvan pituus on 2.24.
Margaret on erinomaista työtä. Lonergan on myös teatterimies ja henkilöohjaus onkin loistavaa. Lisaa esittää True Blood -sarjasta tuttu Anna Paquin. Roolityö ahdistuneesta 17-vuotiaasta tytöstä olisi Oscarin arvoinen, jos palkintoja tämänkaltaisilla perusteilla annettaisiin. Pienemmissä rooleissa on myös hienoja näyttelijöitä, mm. Matt Damon, Jean Reno ja Mark Ruffalo.
Myös puolalaisen Ryszard Lenczewskin kuvaus toimii täydellisesti. WTC-torneja ei tietenkään ole, mutta parissa kuvassa näytetään ikään kuin viitteellisesti New Yorkin korkeita, sileäseinäisiä tornitaloja jyrkästi alhaalta päin kuvaten. Taivaalla näkyy myös lentokoneita ja helikoptereita.
Hienovireisen musiikin on säveltänyt Nico Muhly, jonka aiempiin elokuvatöihin kuuluu ainakin Bernhard Schlink -filmatisointi Lukija (200). Metropolitan-oopperassakin käydään, Lisa katsoo äitinsä kanssa Jacques Offenbachin Hoffmannin kertomukset, jossa laulavat Renée Fleming ja Susan Graham.
Kun tällaisia dvd-elokuvia löytää, joutuu vuoden lopussa ajattelemaan uusiksi niitä listoja, joita tehdään vuoden parhaista elokuvista. Enää lista ei koostu vain teatterissa nähdyistä elokuvista.
kari.naskinen@gmail.com
Viimeisten parin kuukauden aikana olen löytänyt taas kaksi sellaista huippuelokuvaa, joita teattereissa ei ole Suomessa esitetty, ensin Derek Cianfrancen Blue Valentine (2010) ja viimeksi Kenneth Lonerganin Margaret (2011). Varsinkin Margaret on kovaa tasoa.
Lonerganin elokuvassa ollaan New Yorkissa. Lisa on kaupungilla etsimässä sopivaa hattua isän kanssa tehtävälle matkalle. Sellaista ei tunnu löytyvän, kunnes hän näkee juuri sopivan hatun linja-autoa ajavan bussikuskin päässä. Lisa alkaa viittoa bussikuskille, jonka keskittyminen herpaantuu ja kuski ajaa päin punaisia ja suojatiellä kävelevän naisen yli. Nainen kuolee. Lisa on siis silminnäkijä, mutta poliisille hän sanoo, että valot näyttivät linja-autolle vihreää. Lisa ajattelee, että nainen on jo kuollut, joten turha aiheuttaa ongelmia kuskille, jolla varmaan on perhe, ja jos hän kertoisi totuuden, kuski saisi rangaistuksen ja luultavasti potkut töistä.
Tämän jälkeen Lisa painii omantuntonsa kanssa. Tästä syyllisyyden problematiikasta elokuva laajenee leveämmälle. Äidin uusi miesystävä sanoo jossakin ravintolakeskustelussa, että kun on alistajia ja alistettuja, niin jos rankasti alistettu iskee takaisin, alistettua sanotaan terroristiksi. Toisessa keskustelutilanteessa Lisan koulussa käsitellään 1800-luvulla eläneen Gerard Manley Hopkinsin melankolista runoa, jossa esiintyy joku Margaret. Elokuvan nimen valikoituminen näin osoittaa, että kysymys on paljon muusta kuin Lisasta.
Margaret-keskustelussa luokassa nousee esille kysymys ns. Jumalan touhuista. Ovatko ihmiset Jumalalle samanarvoisia kuin kärpäset, joita lätkitään hengiltä miten sattuu. Ettei anna ota huomioon edes valittua kansaa amerikkalaisia. Mikä on Jumalan vastuu? Hankalia aiheita amerikkalaisessa keskustelussa.
WTC-torneja ei enää ollut, kun elokuva kuvausten jälkeen oli valmistunut 2005. Elokuvan levittäminen kohtasi kuitenkin ongelmia. Syyksi selitettiin, että se oli liian pitkä, melkein kolme tuntia, joten sitä ei voinut panna elokuvateattereihin. Piti ruveta lyhentämään. Apuun uudelleenleikkaamisessa tuli myös Martin Scorsese, jonka ohjaamaan Gangs of New Yorkiin (2002) Lonergan oli tehnyt käsikirjoituksen. Kului kuusi vuotta, ennen kuin elokuva kelpasi tuotantoyhtiö Fox Searchlightille. Nyt dvd:llä elokuvan pituus on 2.24.
Margaret on erinomaista työtä. Lonergan on myös teatterimies ja henkilöohjaus onkin loistavaa. Lisaa esittää True Blood -sarjasta tuttu Anna Paquin. Roolityö ahdistuneesta 17-vuotiaasta tytöstä olisi Oscarin arvoinen, jos palkintoja tämänkaltaisilla perusteilla annettaisiin. Pienemmissä rooleissa on myös hienoja näyttelijöitä, mm. Matt Damon, Jean Reno ja Mark Ruffalo.
Myös puolalaisen Ryszard Lenczewskin kuvaus toimii täydellisesti. WTC-torneja ei tietenkään ole, mutta parissa kuvassa näytetään ikään kuin viitteellisesti New Yorkin korkeita, sileäseinäisiä tornitaloja jyrkästi alhaalta päin kuvaten. Taivaalla näkyy myös lentokoneita ja helikoptereita.
Hienovireisen musiikin on säveltänyt Nico Muhly, jonka aiempiin elokuvatöihin kuuluu ainakin Bernhard Schlink -filmatisointi Lukija (200). Metropolitan-oopperassakin käydään, Lisa katsoo äitinsä kanssa Jacques Offenbachin Hoffmannin kertomukset, jossa laulavat Renée Fleming ja Susan Graham.
Kun tällaisia dvd-elokuvia löytää, joutuu vuoden lopussa ajattelemaan uusiksi niitä listoja, joita tehdään vuoden parhaista elokuvista. Enää lista ei koostu vain teatterissa nähdyistä elokuvista.
kari.naskinen@gmail.com
