Kun Johann Sebastian Bach vieraili Preussin kuninkaan Fredrik II Suuren luona, pyysi kuningas, että Bach säveltäisi fuugan. Bach teki työtä käskettyä ja sävelsi siellä vierailun aikana kolmiäänisen fuugan. Kuultuaan sen Fredrik Suuri, joka oli suuri musiikinystävä, jatkoi vaatimuksiaan ja pyysi Bachia improvisoimaan fortepianolla kuusiäänisen fuugan samasta teemasta. Bach sanoi, että sellaista on vaikea tehdä ihan siltä istumalta, mutta lupasi palata asiaan. Muutaman kuukauden kuluttua hallitsijalle lähetettiin imartelevin korulausein omistettu käsikirjoitus "Ein musikalisches Opfer" (musikaalinen uhri) tämän "hyvin nöyrältä ja kuuliaiselta palvelijaltaan". Siinä oli Fredrik Suurelle kolmi- ja kuusiääniset fuugat ja vähän muutakin.
Sofia Gubaidulinan viulukonsertto kuvaa tällaista asetelmaa. Israelilainen viulusolisti Vadim Gluzman soitti ja soitti, hentoja, kauniita sävelkulkuja. Sitten mukaan tuli orkesteri, joka isolla volyymilla jyräsi solistin alleen. Orkesteri soitti syviä, tummia värejä, ja välillä taas solisti yritti keventää tilannetta, mutta turhaan. Solistista tuli musikaalinen uhri.
Abraham Lincoln sanoi, että kukaan ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta. Kauniisti sanottu, mutta ei pidä paikkaansa. Olkoon Fredrik Suuren ja Bachin 1700-luku, Orwellin vuosi 1984 tai tämä päivä, niin valtaapitävät eliitit nujertavat yksilöt.
Yhdeksi musikaaliseksi uhriksi on tullut myös 1800-luvulla elänyt saksalainen säveltäjä Richard Wagner. Kun Adolf Hitler tunnetusti oli Wagnerin musiikin ystävä, niin tämä on johtanut monin paikoin siihen, että myös Wagner luetaan natsiksi. Ihme, että Gluzman sentään suostui soittamaan konsertissa, jossa väliajan jälkeen kuultiin Lorin Maazelin tekemä, kerrassaan hieno 70-minuuttinen kooste Wagnerin Nibelungen-oopperatetralogiasta. Israelissa Wagnerin musiikkia pidetään holokaustin symbolina, eikä sitä siellä juurikaan esitetä.
Aivan helppoa ei ole ollut Gubaidulinallakaan. Kun hän 1963 suoritti lopputukintonsa Moskovan konservatoriossa, hänet leimattiin väärän tien kulkijaksi. Kannustusta modernille musiikilleen hän sai vain Dimitri Shostakovitshilta, joka ennen sotia oli joutunut Josif Stalinin epäsuosioon. Shostakovitsh tunsi valtajärjestelmän ja mm. perui neljännen sinfoniansa kantaesityksen 1936; se sai ensiesityksensä vasta 1961.
kari.naskinen@gmail.com
