Elokuva kokonaisuudessaan panee kuitenkin kysymään, miksi on sotkettu yhteen kaksi asiaa, Margaret Thatcherin pääministeriys ja dementia? Ei niillä mitään tekemistä toistensa kanssa ole. On näköjään pitänyt hyödyntää kaupallisesti entisen pääministerin nykyinen sairaus, jotta on voitu kuvata monen vanhuksen ja heidän läheistensä nykyisin kokemaa sairautta. Kyllä tästä asiasta voisi elokuvia tehdä muutenkin.
Rautarouva on kuitenkin ensisijaisesti Meryl Streepin Oscar-show. Elokuvan ohjannut Phyllida Lloyd (54) onkin paremmin tunnettu Lontoon musikaalimaailmasta ja edellisestä hupielokuvastaan Mamma Mia (2008).
Koska näin on menetelty - siis otettu dementia keskeiseksi asiaksi - on samalla lohkaistu elokuvan kestosta (1.45) pois iso osa, minkä olisi voinut käyttää Thatcherin poliitikonurasta kertomiseen. Nyt Thatcherin pitkä pääministeriys 1979-90 värikkäine vaiheineen jää sirpaleisiksi, ylimalkaisiksi tuokiokuviksi. Aikuiset katsojat Suomessakin toki muistavat hyvin näitä tapahtumia, mutta vähänkin nuoremmille asiat jäävät aika hämäriksi.
Margaret Thatcherhan edusti sitä englantilaisen konservatismin ja uusliberalismin ääriasentoa, jossa köyhät saivat tuntea pääinisterin yksioikoisen politiikan nahoissaan. Julkisen sektorin alasajo ja yksityistäminen panivat kansalaiset ahtaalle, mutta elokuvassa tämä näytetään vain mielenosoituksina. Sitäkään ei kerrota, miten Thatcherin hallitus nujersi lakkoja väkivallalla. Falklandin sotakin (1982) otetaan esille, mutta ei kerrota sen syvempiä syitä; tosin täytyy myöntää, että vaikka Thatcher tuolloin otti käyttöön ylimitoitetulta vaikuttaneet keinot, niin olihan seurauksena joka tapauksessa Argentiinan sotilasjuntan kaatuminen ja demokratian palautuminen Argentiinaan.
Elokuva jättää kokonaan kertomatta senkin, että Margaret Thatcher on edelleen vihattu ihminen Englannissa. Ei häntä yhtään armahda se, että hän saa nyt säälinomaista sympatia sairautensa takia.
Kriittinen ote elokuvasta puuttuu kokonaan, jos ei oteta huomioon sitä, että Margaret Thatcherin osoitetaan suorastaan hylkineen lapsiaan ja puolisoaan, koska hänelle tärkeintä oli vain oma menestyminen politiikassa. Puheäänensäkin hän muutti matalammaksi ollakseen poliitikkona vakuuttavampi, mutta tämähän on tuttua nykypäivän Suomessakin ja koskee sekä miehiä että naisia.
kari.naskinen@gmail.com
