Rajaton kasvu ja rajallinen planeetta eivät sovi yhteen. Tuotannon ja kulutuksen ei pitäisi ylittää maapallon uusiutumiskykyä. Kulutusta on siis vähennettävä. Ranskassa on jo perustettu kaksikin puoluetta ajamaan kasvun purkamista, mutta todellisuudessa ei kasvulle näy rajoja.Pitkään on asiasta jo puhuttu. Minullakin on kirjahyllyssä vierekkäin kaksi vanhaa kirjaa, joissa loputtoman kasvun tuhoisuudesta varoitetaan: Rachel Carsonin Äänetön kevät (1970) ja Rooman klubin kuuluisa raportti Kasvun rajat (1972). Nyt panen kolmanneksi tuohon ryhmään Pariisin yliopiston entisen taloustieteen professorin Serge Latouchen kirjan Jäähyväiset kasvulle (2010), jossa luodaan suuntaviivoja ”kohtuutaloudelle”.
Latouche on laatinut kasvua purkavan ohjelman. Sen ydinajatus on, että materiaalinen tuotanto vähennetään 1960-70-lukujen tasolle. Tässä auttaa, kun rajoitetaan energian ja pakkausmateriaalien käyttöä sekä vähennetään mainontaa. Kuljetustakin voidaan vähentää, kun palataan paikalliseen tuotantoon.
Liikenne vähenisi oleellisesti, jos kaikki liikenteestä yhteiskunnalle aiheutuvat haitat siirrettäisiin autoliikenteen itsensä maksettaviksi. Ranskassa pelkästään henkilöautoliikenteen ulkoistuskustannukset ovat yli 25 miljardia euroa vuodessa; nämä kustannukset pitäisi siirtää polttoaineveroon.
Yhdysvaltalainen tutkimuslaitos ICTA on laskenut, että jos auto-onnettomuuksien kustannukset, ilmansaasteet, öljy-yhtiöiden tukiaiset ja öljyntuottajamaiden sotilastukikohdat, joilla estetään kansalaisia ottamasta maansa öljyvaroja hallintaansa, siirrettäisiin polttoaineen hintaan, nousisi bensan hinta 14-kertaiseksi. Tuolla hinnalla henkilöautot kävisivät harvinaiseksi ja yksityinen lentomatkustus loppuisi.
Työajan lyhentäminen on yksi keino. Kapitalistinen riistojärjestelmä ei kuitenkaan salli sitä. Latouche kirjoittaa, että Ranskassa on yhden työtunnin tuottavuus 30-kertaistunut kahden vuosisadan aikana, mutta henkeä kohti laskettu työaika on samassa ajassa vain puolittunut. Tuotanto on 26-kertaistunut, mutta työllisyys vain 1,8-kertaistunut.
TYÖVÄENLIIKE SOPEUTUNUT OSAKSI
KAPITALISTISTA JÄRJESTELMÄÄ
Poliittisille valtapuolueille kasvun rajoittaminen on hankala paikka. Saksan sosialidemokraatit ottivat vaaliohjelmassaan 1989 tavoitteeksi työajan vähentämisen 30 tuntiin viidelle päivälle jaettuna. Yksityisautoilun haitoistakin puhuttiin. Toisaalta nämä ja muutkin vaaliohjelmassa olleet ekologiset painotukset vesitettiin yhteenvedolla, minkä mukaan kasvua ei kuitenkaan pidä rajoittaa, koska talouden kilpailukykyä on kohennettava. SPD:kään ei halunnut kyseenalaistaa kapitalismin logiikkaa.
Tässä se poliittinen ongelma onkin, kuten Latouche toteaa: ”Kapitalismi, enemmän tai vähemmän liberaali, ja tuotantokeskeinen sosialismi ovat yhden ja saman kasvuyhteiskunnan projektin kaksi eri muotoa. Kumpikin perustuu tuotantovoimien kehittämiseen, jonka ajatellaan siivittävän ihmiskunnan kulkua kohti edistystä.”
Näin se on Suomessakin. Ei vasemmistopuolueillakaan ole kanttia lähteä todelliseen vastarintaan kapitalismia kohtaan. Eikä varsinkaan ay-liikkeellä. Ei-marxilainen työväenliike on jo vuosikymmeniä sitten sopeutunut kapitalistisen systeemin osaksi.
Tosiasia joka tapauksessa on, että isosti ottaen kasvun vastustaminen on kapitalismin vastustamista. Näin jo pelkästään siksi, että se tuo esiin kapitalismin ristiriidat sekä ekologiset ja yhteiskunnalliset rajat. Latouche yksinkertaistaa: ”Kapitalismi tuhoaa väistämättä maapallon, kuten se tuhoaa yhteiskunnan ja kaiken yhteisen”.
Kapitalismin kärjessä huseeraavat maailman suuryhtiöt. Niiden herruus ei horju. Yrittäjiä on ollut, mutta huonosti on käynyt. Yksi yrittäjistä oli Chilen presidentti Salvador Allende, joka osoitti harvinaista selvänäköisyyttä puhuessaan YK:ssa 1972:
”Me todistamme suoraa yhteenottoa monikansallisten yhtiöiden ja valtioiden välillä. Suuryhtiöt puuttuvat valtioiden perustavanlaatuisiin poliittisiin, taloudellisiin ja sotilaallisiin päätöksiin. Nuo yhtiöt ovat riippumattomia kaikista maailman valtioista. Niiden toimintaa ei valvo mikään parlamentti tai yleistä etua suojeleva taho, eivätkä ne ole tilivelvollisia kenellekään.”
Tuolloin ei vielä yleisesti puhuttu termistä ”globalisaatio”. Eikä aiheesta puhunut pitkään enää Allendekaan, sillä yhdeksän kuukautta myöhemmin hänet murhattiin.
Kasvun purkaminen ei siis ole sen paremmin vasemmiston kuin oikeistonkaan asialistalla, koska kasvuton yhteiskunta ei tunnu kivalta. Jossakin vaiheessa raja joka tapauksessa tulee vastaan, sillä loputon kasvu ei ole mahdollista. Mitä pikemmin päästään tehokkaaseen toimintaan kasvun purkamisen puolesta, sitä useammille jälkipolville taataan elinmahdollisuudet. Siksi pitäisi nousta barrikadeille globaalia kapitalismia ja taloudellista liberalismia vastaan.
kari.naskinen@gmail.com
