Melkein perättäisinä päivinä "nautin" teattereissa perhehelveteissä riehumisesta, ensin Kansallisteatterissa Eugene O´Neillin Pitkän päivän matka yöhön ja sitten Lahden kaupunginteatterissa Ragnar Strömbergin Ampiaiskesä. Hurjia näytelmiä molemmat.Lahdessa armottomat perhekuvaukset jatkuvat, kun Lauantainäyttämö tuo ensi-ltaan 30.10. Rosa Liksomin mustan perhekomedian Family Affairs, jossa ydinperhe kiehuu rasvaimukattilassa.
O´Neillin näytelmä on vanha tuttu, ja ruotsalaisen Strömbergin suomenkielinen kantaesitys Lahdessa tuntuu sellaiselta, että se varmaan löytää tiensä muihinkin suomalaisiin teattereihin. Tämä on laji, jonka ruotsalaiset osaavat. Mukavan kansankodin pimeää puolta ovat tunnetusti kuvanneet varsinkin Ingmar Bergman ja Lars Norén, ja Strömberg kuuluu samaan sarjaan.
Miten kuvaavaa on sekin, että Pitkän päivän matka yöhön sai kantaesityksensä kirjailijan toivomuksesta Tukholman Dramatenissa 1956. Ampiaiskesä puolestaan tapahtuu puoliksi vuonna 1959 ja ajoittuu lähinnä niihin hetkiin, kun Ingemar Johansson voitti raskaansarjan MM-ottelussa Floyd Pattersonin. Se oli ruotsalaisille iso asia, se tavallaan sai unohtamaan sen, että Helsingin olympiakisoissa 1952 raukkamaisesti otelleelle Ingolle ei annettu edes hopeamitalia, vaikka loppuottelussa olikin.
Suomenkielisessä esityksessä on vain se vika, että tapahtumat on siirretty väkinäisesti Suomeen. Vaikka Ingon ottelu herätti meilläkin suurta huomiota - Ilta-Sanomatkin julkaisi ottelusta ylimääräisen iltapäivänumeron - niin ei se mikään tasavaltaa heiluttanut asia ollut. Näytelmää katsoessa tuntui jopa siltä, että tekstiä ei olisi pitänyt ollenkaan suomentaa, vaan asia olisi pitänyt hoitaa tekstityslaitteella. (Miltä tuntuisi, jos Seitsemän veljestä muutettaisiin jossakin Ruotsin maaseudulla tapahtuvaksi?)
Varsinainen vika Lahden Eero-näyttämön esityksessä on se, että lavastus on taas tätä nykymallin mukaista viitteellistä minimalismia. On vain iso koroke, jolla näyttelijät näyttelevät, ja välillä korokkeen ulkopuolella näyttämön lattialla. Kyllä Esko Salmista Kansallisteatterin Willensaunassa oli mukavampi katsoa, kun ympäristönä oli oikea huone.
Se myös nykynäytelmissä kummastuttaa, että ne pannaan hyvin usein tapahtumaan useissa eri aikatasoissa, ja sitten näissä eri ajoissa hypitään eestaas. Eikö enää osata kirjoittaa kunnollisia näytelmiä, jotka selvästi alkavat jostakin ja loppuvat johonkin? Mitähän siitäkin olisi tullut, jos Niskavuoret ja Pohjantähdet olisi tehty tällä nykytekniikalla?
Ampiaiskesän näyttelijät loistavat. Mika Piispa ja Tapani Kalliomäki tekevät hienoa työtä veljeksinä, joiden väliset suhteet johtavat traagisiin tapahtumiin. Koulu- ja työpaikkakiusaamisesta kyllä puhutaan, mutta mistä apu piilossa olevalle kotikiusaamiselle?
Mukana on myös se tuttu elementti, mitä alkaa tapahtua, kun seksistä tulee kiinnostava. Näytelmässä eräänlaisena seksiobjektina on kehityksestä jälkeen jäänyt naapurin tyttö Eeva-Kirsti Komulainen. Kyllähän nämä tiedetään; kun meidänkin kerrostalossa 50-luvun lopulla annettiin poikien kanssa markka yhdelle noin 10-vuotiaalle tytölle, niin se näytti pillunsa.
Lumikki Kouki poikien äitinä on surullisen hauska hössö. Ei tiedä mistään mitään, ja sopisi hyvin Fakta hommaan Pirren ja Hansun seuraksi. äänenpainoja myöten.
Jännitysnäytelmänkin puollelle mennään vähän - ja onhan näytelmän nimikin sama kuin Mauri Sariola -seuran lehdellä.
kari.naskinen@gmail.com
