Presidentti Mauno Koivistosta (86) kirjan kirjoittanut Seppo Lindblom (74) sanoi Lahden Paasikiviseuran kokouksessa eilen illalla, että Koivisto ei perimmältään ollut sellainen jahkailija kuin tästä vallitseva mielikuva antaa ymmärtää. – ”Poliittinen päätöksenteko ei läheskään aina ole niin yksinkertaista. Kun on käsillä kaksi tai useampia hyviä vaihtoehtoja – tai sama jos on huonoja –, niin kyllä niiden vaihtoehtojen välillä on harrastettava kunnollista fundeeraamista. Ei se ole jahkailua, jos asioita perusteellisesti puntaroidaan”, sanoi Lindblom.”Myytti Koivistosta jahkailijana murtuu”, otsikoi kirja-arvostelunsa Helsingin Sanomissa myös kokenut politiikantoimittaja Risto Uimonen.
Lindblomin mielestä Koivisto oli kaikessa ”jahkailussaan” ja kansanomaisuudessaan myös Urho Kekkosen loppukauden taitavin taktikko, strategi ja peluri, joka oli vain odottanut kärsivällisesti aikansa tuloa. Senkin Lindblom tuo kaunistelematta esille, että Koivisto ja Kalevi Sorsa olivat SDP:n sisällä varsin kovassa kilpailuasetelmassa. Tämä tuntuu nyt vähän nololta ainakin joidenkin demarien keskuudessa. Uutispäivä Demarissa onkin kolmessa Sorsan hallituksessa ministerinä toiminut Jermu Laine kritisoinut voimakkaasti Lindblomin näkemystä.
Tosiasia joka tapauksessa oli, että Koivisto ja Sorsa ottivat ankarasti yhteen presidenttihaaveidensa takia. Tätä presidenttipeliä pelattiin jo varhain 1970-luvulla, jolloin Sorsa oli pääministerinä ja Koivisto ”vain” Suomen Pankin pääjohtajana.
Ajankohtaisesta presidentin valtaoikeuskysymyksestä Lindblom sanoi Lahdessa, että Koiviston eksaktia mielipidettä hänellä ei nyt ole. Sen hän kuitenkin totesi, että Koivisto on aina ollut tinkimätön parlamentarismin kannattaja. Koiviston toiminnassa parlamentaarinen toiminta meni aina esimerkiksi muskelijärjestöjen edelle. Muskelijärjestöillä Koivisto tarkoittaa työmarkkinajärjestöjä.
”Koivisto on aina ollut kriittinen valtaa ja vallankäyttöä kohtaan”, sanoi Lindblom ja muistutti nimenomaan Koiviston aloittaneen presidentin vallan riisumisen.
Oman mielipiteensä presidentin valtaoikeuksista Lindblom sanoi vähintään yhtä oraakkelimaisesti kuin kaverinsa Koivisto: ”Jos jäljelle jäisi vallasta riisuttu arvojohtaja, niin sellaisen puhe kuulostaisi pienen vasaran kilkuttelulta. Kyllä tasavallan presidentin puheen on oltava sellaista kuin moukarilla iskisi. Jos ei ole valtaa kuin vähäpätöisissä asioissa, niin riisutaan sitten mieluummin valta kokonaan.”
Ota tuosta nyt selvää – Koivisto on vahvan parlamentarismin kannattaja, Koiviston kaveri haluaisi presidentin iskevän moukarilla ja SDP haluaisi mieluummin lisätä presidentin valtaa.
Koiviston ja Lindblomin kaveruus alkoi, kun uusi pääministeri Koivisto kutsui Suomen Pankin tutkijana toimineen Lindblomin poliittiseksi sihteerikseen 1968. Sen jälkeen Lindblom toimi Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen esimiehenä 1970-72, kauppa- ja teollisuusministerinä Rafael Paasion II hallituksessa 1972 ja Sorsan IV hallituksessa 1983-87, valtiovarainministeriön kansantalousosaston päällikkönä 1973-74, valtioneuvoston tulopoliittisena virkamiehenä 1973-74, Suomen Pankissa johtajana 1974-82 ja johtokunnan jäsenenä 1982-87 ja Postipankin pääjohtajana 1988-95. Postipankista hän joutui lähtemään pankin New Yorkin konttorin aiheuttamien satojen miljoonien markkojen tappioiden synnyttämän arvostelun jälkeen.
Selitys tämän jutun otsikolle: vaikka Koiviston lempinimi kansan keskuudessa on Manu, kutsuvat ystävät Koivistoa aina Maunoksi, ja Turussa nuorempana hän oli ollut Maukka. Lindblomin kirjan nimi on silti Manun matkassa (Otava, 2009). Kirjassa Lindblom yrittää vastata kysymyksiin, mihin perustui Koiviston puoluerajat ylittävä kansansuosio, mistä kumpusi Koiviston luottamusta herättävä poliittinen karisma ja mitkä olivat periaatteet Koiviston omintakeisten ajatusten takana. Koiviston pitkäaikaisena ystävänä Lindblom valottaa Koiviston toimintaa dramaattisten poliittisten tapahtumien avulla: ystävyys tiivistyi Koiviston jännityksentäyteisellä matkalla silloin vielä presidenttivaltaisen maan johtoon.
kari.naskinen@gmail.com
