Ratkaisevaa on, kenellä yhteiskunnassa on valttikortti

"Kuka sanoo, että paha tässä maailmassa ei ole todellinen! Pahuus on hirvittävän todellinen jokaiselle meistä. Jos pidät pahuuden periaatetta todellisena, voit aivan yhtä hyvin kutsua sitä paholaiseksi.” (C.G. Jung)

Aloitan näin korkealentoisesti, sillä elokuva Joker tämän ansaitsee. Yhtä hyvin voisin aloittaa jollain lainauksella Nuoren Wertherin kärsimyksistä (Goethe). Elokuvan pahuus ruumiillistuu klovnina pieniä tuloja hankkivaan Arthur Fleckiin, jonka elämä vain huononee ja huononee, kun ympäröivä yhteiskunta muuttuu entistä kylmemmäksi. Fleck on pienestä pitäen kärsinyt psyykkisistä ongelmista, ja niidenkin kanssa tilanne muuttuu vaikeammaksi, koska kunnallisen sosiaalitoimen järjestämä ilmainen terapia lopetetaan säästösyistä. - ”Mistä minä nyt saa uusia lääkereseptejä”, kysyy Fleck.

Todd Phillipsin ohjaama elokuva on nimeään suurempi. Se ei ole vain kertomus ilveilijä Arthur Fleckistä, joka elokuvan loppuvaiheessa vaihtaa käyttämänsä Carnival-nimensä Jokeriksi. Elokuva on synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta. Vain vahvimmat selviävät, ja viimeisellä terapiakäynnillään Fleck sanookin tuntevansa, ettei hän oikein ole olemassakaan.

Toista ääripäätä edustaa suurliikemies Thomas Wayne, joka on päättänyt ryhtyä pormestariehdokkaaksi, koska kaupunki on saatava kuntoon. Hänen vaalipuheistaan tulevat mieleen Björn Wahlroosin jutut, joissa köyhimpien osana on olla vain roskaa. Kaupungissa on parhaillaan jätehuoltolakko ja koska Fleck on vertauskuvallisesti ihmisjätettä, ei hänestäkään enää huolehdita.

Fleck kuitenkin yrittää. Saatuaan potkut klovneja eri tilaisuuksiin välittävästä firmasta hän kokeilee stand up -koomikon uraa, mutta ei siitä mitään tule, vaan Fleck joutuu itse pelkästään pilkan kohteeksi. Koirat eivät käytä housuja elokuvan näyttelijä Pekka Strang sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”ihminen ei voi koskaan saada ulkoista hyväksyntää tarpeeksi, ja yhden menestyjän alla on aina tuhat muuta, jotka eivät ole onnistuneet” (HS 6.11.2019). Vaikka Strang ei elokuvassa ole aivan samanlaisessa tilanteessa kuin Fleck, niin molempien tie on viemässä tuhoon.

Fleck joutuu syrjinnän ja julmuuden kierteeseen. Osattomuus kaikesta, pilkka ja psyykkisten ongelmien hoitamattomuus pahentavat tilanteen äärimmilleen. Päiväkirjaansa Fleck on kirjoittanut: ”Toivon kuolemani olevan elämääni tärkeämpää.”

Onko tämä sellainen merkintä, joka löytyy kouluampujien ja muiden massamurhaajien muistikirjoista?

Fleck ei tietoisesti harkiten siirry rajan toiselle puolelle, mutta kun mitta tulee täyteen, pimahtaa. Fleck joutuu metrojunassa kolmen nuoren pukumiehen väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi ja tilanne menee niin rajuksi, että itsepuolustuksekseen hän ampuu ensin yhden hyökkääjistä ja sen jälkeen raivon sokaisemana ne kaksi muutakin. Siitä alkaa. Tuloerojen kasvamista ja totalitarismia enteilevän yhteiskuntakehityksen torjumiseksi syntyy Tappakaa rikkaat -kansanliike, jonka symbolina on metromurhaaja, jonka henkilöllisyyttä ei vielä tiedetä.

Toisarvoiseen asemaan ajettu kansanosa ottaa kasvoilleen pellenaamarit, koska metromurhaaja on tiettävästi ollut pellen vehkeissä, ja aloittaa mellakoinnin. Tässä on liittymäkohta nykyhetkeenkin, sillä todellisessa elämässä viime vuosina toiminut Anonymous-ryhmä esiintyy myös naamarit kasvojensa edessä (pieni kuva). Se on eri puolilla maailmaa toimiva hakkeri- ja anarkistiryhmä, jonka teemoina ovat mm. sananvapauden puolustaminen, lastensuojelun ongelmiin puuttuminen ja internetin ylivalta.

Elokuvassa huipentuma tapahtuu television suosituimman keskusteluohjelman suorassa lähetyksessä, jonne sen suuri juontajasuosikki Murray Franklin on kutsunut epäonnistuneen stand up -koomikon Arthur Fleckin pilkatakseen tätä lisää. Fleck menettää lopullisesti malttinsa ampuu Franklinin kuoliaaksi.

Tästä alkaa ”sota”. Kaupunki menee sekaisin. Fleck on alistetun kansanosan sankari.

Merkittävää näiden tapahtumien kuvaamisessa on sekin, että kaikki tapahtuu keskellä kirkasta päivää tai valonheitinten loisteessa – siis että tämä voisi olla totta tässä ja nyt, tai ainakin ylihuomenna.

Olen tässä kuvaillut paljon elokuvan juonta. Elokuvassa ei kuitenkaan juonellinen tarina ole tärkeintä. Oleellista on nähdä se, mihin ollaan menossa, jos asiat oikein pieleen menevät. Korttipelissä jokeri on eräänlainen valttikortti, jonka haltijalla on mahdollisuus viedä peliä haluamaansa suuntaan. Pystyvätkö yhteiskuntien valtakoneistot pitämään jokerikortin käsissään vai joutuvatko ne huonon politiikkansa takia luopumaan siitä? Jokeri voi olla vaarallinen vastustajan käsissä. Elokuvassa Thomas Wayne menetti korttinsa.

GOTHAM CITY

Elokuvan kaupunki on Gotham City, Batmanin kotikaupunki. Elokuvalla ei kuitenkaan ole juurikaan tekemistä tämän sarjakuvamaailman kanssa. Todd Philippsin elokuva on täysin itsenäinen taideteos, jossa analogiana vain on Jokeri, joka on myös Batmanin vihollinen ja paha ihminen (The Joker).

Elokuva on myös vaarallinen. Jos katsoja käsittää sen vain toimintaelokuvana ja vetävänä trillerinä, jota se myös on, tilanne on monimutkainen. Onko Jokeri tällaisessa tapauksessa pelkästään hyväksyntää ansaitseva, kaltoinkohdeltu ihminen, joka olosuhteiden uhrina on oikeutettukin murhiinsa? Tämähän ei ole mitenkään tavatonta, kyllähän Kummisetä-elokuvienkin mafiaroistot tulkitaan usein sympaattisiksi.

Tässä yhteydessä voi muistaa myös tapahtuman Coloradossa 2012, kun 27-vuotias mies riehui Batman-elokuvan yönäytöksessä monen aseen kanssa ja ampui kuoliaaksi 12 ihmistä. Mitähän hänen päiväkirjastaan paljastui?

JOAQUIN PHOENIX

Arthur Fleckin roolissa Joaquin Phoenix on niin hurja ja toisaalta niin herkkä, että vastaavaa roolisuoritusta saa hakemalla hakea. Fleckin yksinäisyys koskettaa syvältä. Sitten se puoli, kun Fleck hoivaa sairasta äitiään niin kuin vain hyvä ihminen voi hoitaa. Iso ongelma on kuitenkin jostakin hermoviasta johtuva pakonomainen nauru, jota Fleck ei pysty hallitsemaan. Se tekee hänestä oudon ja pelottavan. Hatara suhde hänellä tosin on samassa talossa asuvaan yksinhuoltajanaiseen, mutta ei siitäkään mitään kunnollista voi syntyä. Tätä kaikkea Phoenix kannattelee sekä fyysisesti että henkisesti niin kaamealla ja niin tunteellisella tavalla, että jos tästä suorituksesta ei saa kaikkia mahdollisia palkintoja, ei niitä sitten kenellekään muullekaan voi antaa.

Todd Phillips on iso yllätys elokuvan ohjaajana, kun hänet tähän asti tunnetaan kovin toisenlaisista elokuvista, kuten Starsky & Hutch, Luuseriopisto ja Kauhean kankkusen kolme osaa.

kari.naskinen@gmail.com

Ei selviä, miksi jotkut ihmiset ovat masokisteja

Koirat eivät käytä housuja, eivätkä ne puhu. Sen sijaan monella koiralla on kaulapanta ja siinä kiinni talutusköysi. Kun koira pääsee irti näistä kahleistaan, se luultavasti on tyytyväinen. Elokuvassa Koirat eivät käytä housuja ihmisellä ei ole kaulapantaa, mutta hän haluaa sellaisen. J-P. Valkeapään elokuva kertoo tällaisesta tapauksesta, mutta en saanut minkäänlaista selvyyttä siitä, miksi elokuvan Juha siirtyy normaalista elämästä sellaiselle sivuraiteelle, jossa tyytyväisyys haetaan sadomasokismista. Siis se peruskysymys: miksi?

Elokuvan maailma on perverssi. Vaikea sanoa, pitäisikö elokuvaan suhtautua vakavasti vai onko se pelkkää sairasta komediaa.

Juha, ammatiltaan kirurgi, on menettänyt rakkaan vaimonsa hukkumisonnettomuudessa. Juhan elämä ei ole palannut raiteilleen. Hän suihkuttaa kuolleen vaimonsa hajuvettä tämän alusvaatteisiin ja vetää niitä päänsä ympärille. Taitaa runkatakin. Kun hän vie teini-ikäisen tyttärensä laitattamaan lävistyskorua kieleen, törmää Juha samassa liikehuoneistossa työskentelevään ”koirankouluttajaan” Monaan. Se johtaa Juhan tämän ns. dominan käsittelyyn. Eikä koiralla saa olla housuja, ja turpa kiinni!

Miksi tämä? Haluaako Juha nöyryytetyksi koiraksi, valtiattaren kuristamaksi ja päälleen kusemaksi sen takia, että huomaisi oman normaalin elämänsä olevan sittenkin parempi vaihtoehto? Mutta miksi hän haluaa vain lisää tätä itsensä alistamista ja kiusaamista?

Onkohan itsensä viiltelemisessä ja tatuointien ottamisessa kysymys samasta? Nekin tekevät kipeää, mutta lisää pitää saada. Joillakin on naamassaan lävistyksiäkin järjetön määrä.

Valkeapää on sanonut, että hän halusi tehdä ”viehättävän elokuvan” miehestä, joka kamppailee elämänhalun ja kuolemanvietin ristipaineessa. - ”Se on toiveikas rakkauselokuva. Siitä tuli juuri sellainen kuin halusin”, sanoo Valkeapää.

Ohhoh! Elokuvassa ei ole mitään viehättävää. Vai sekö on, että Juha pääsee Monan kuristusotteessa lähelle tajunnanmenettämistä, jossa tilassa hän näkee hukkuneen vaimonsa elävänä veden alla?

Elokuvasta jää varsinaisesti vain tällaisia kysymysmerkkejä. Elokuvan loppukaneetti on kuitenkin selvä: Juha löytää paremman elämän sadomasokistien ja muiden pervojen klubista, normaaleilta kielletystä. Joten ei tästä ainakaan opetuselokuvaksi ole.

Vaikka elokuvan sisältö vastenmielinen onkin, niin joudun myöntämään sen muodollisesti taiturillisen lopputuloksen. Samaa kategoriaa ovat muutamat Lars von Trierin epäsovinnaiset, raakuuteen asti menevät elokuvat, joita myöskään ei oikeastaan katso mielellään, mutta ei voi keskenkään jättää.

Päärooleissa Pekka Strang ja Krista Kosonen ovat täydellisiä. Strang tuo Juhan ahdistuksen niin käsinkosketeltavan lähelle, että se tuntuu juuri niin pahalta kuin pitääkin. Krista Kososen rooli puolestaan on hurja ja samalla erittäin mielenkiintoinen, koska tästä aihealueesta me tavalliset talliaiset emme varsinaisesti mitään tiedäkään. En ollut koskaan ennen nähnyt tällaista elokuvallista esitystä dominan työskentelystä. Joitain sekavia pätkiä tai valokuvia noista älyttömyyksistä on ehkä nähty, viimeksi näistä dominan ”koirista” oli lehdissä kuvia homojen sateenkaarifestivaaleilta Helsingistä.

kari.naskinen@gmail.com

Lenin asui Belvederessä, minä kadun toisella puolella Knut Possessa

Tapasin Viipuri-hotellissa viipurilaisen tietokirjailijan Dmitry Semenovin, jolta juuri on ilmestynyt historiateos Viipurin hotellielämästä. Istuimme kahvilla hotellin ala-aulassa, jossa on isokokoinen kuvataulu Viipurin linnasta, ja nyt taulun eteen oli lisätty numerot kertomaan hotellin 90-vuotisesta historiasta. Hotelli avattiin uudenvuodenpäivänä 1930 nimellä Knut Posse. Knut Posse oli Viipurin linnan isäntä 1400-luvun lopulla, jolloin hän puolusti menestyksekkäästi linnaa Moskovasta tulleita hyökkääjiä vastaan.

Semenovin kirjassa on kuva vuokravälikirjasta, jolla herra Carl Lindén vuokrasi Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiön 7-kerroksisesta talosta kolme ylintä kerrosta hotellitoimintaa varten. Avajaispäivänä oli lehti-ilmoitus, jossa kerrottiin ”hienosta, upeasti kalustetusta hotellista” Karjala-lehden uudessa talossa. Matkustajahuoneita oli noin 50, hinnaltaan 40 - 150 mk, useimpien yhteydessä kylpyhuone, kaikissa puhelin. Aamiaisia tarjoiltiin klo 10 - 2, päivällisiä 5 - 7 ja illallisia 9 - 12.

Rakennuksen (kuvassa) oli suunnitellut Viipurin tunnetuin arkkitehti Uno Ullberg ja se valmistui 1929. Tässä Karjalankatu 19:ssä sijaitsevassa talossa toimivat Karjala-lehden ja Knut Possen lisäksi pienempinä yrityksinä mm. Colombian Kahvi Oy:n kahvila, Antti Henttosen ja Lauri Suomelan asianajotoimisto, kampaamo Karelia, Palasto Oy:n tapetti- ja mattoliike, J.A. Tarkiaisen kultasepänliike ja V. Turtiaisen vaatturiliike.

Melkein vastapäätä oli kaupungin silloinen ykköshotelli Belvedere (vanha kuva), joka toimi kaupunginarkkitehti Fredrik Odenwallin suunnittelemassa talossa (1879). Rakennuksen oli teettänyt tunnettu liikemies Frans Ehrenburg. Talon seinässä on muistolaatta, jossa kerrotaan Leninin asuneen Belvederessä parin viikon ajan 1906. Mukana oli hänen vaimonsa Nadezhda Krupskaja, jonka kanssa Lenin toimitti siellä Proletarija-lehteä. Sen ensimmäinen numero ilmestyi 21.8.1906, painopaikasta ei ole tietoa, mutta se tuskin oli Karjalan Kirjapaino Oy.

Karjalankadun ja Salakkalahdenkadun kulmassa oleva Belvedere on nykyisin hostel-tyyppinen majoituspaikka, jossa on kahden hengen huoneiden lisäksi iso makuusali.

Yli 500-sivuisessa kirjassa on laaja katsaus Viipurin hotelleihin alkaen Belvederen ohella muista 1800-luvun hotelleista päättyen Druzhban (1982) kautta uuteen Victoriaan (2009). Jo yli sata vuotta sitten oli Torkkelinkadun ja Maununkadun kulmassa I. Pihlflücktin hotelli Victoria, aikaisemmalta nimeltään Hotelli Torkkel, mutta nykyinen Victoria on kauppatorin kupeessa.

Hauskaa luettavaa kirjassa ovat lehti-ilmoitukset, kuten esimerkiksi kehumiset Nikolai Prokofjeffin Hotelli Europesta 1897: ”Ensi luokan talo, venäläinen. Suositetaan arv. matkustajille mitä parhaiten. Kauniit, somat huoneet, hyvä keittiö, erinomaiset juomatavarat, kohtuulliset hinnat. Venäläinen palvelusväki. Portieri rautatieasemalla.”

Kun Hotelli Imatra vaihtoi omistajaa vuonna 1900, vaihtoi uusi omistaja nimen itsensä mukaan Hotelli Åströmiksi. Wiipuri-lehdessä mainostettiin, että on ”tarjoilua à la carte ja table d´hote sekä tilauksen mukaan päivällisiä ja illallisia”.

Seurahuoneen uusiksi omistajiksi tulivat kesällä 1918 herrat O. Karhunen ja P. Toropainen, joten tämän kunnianarvoisan matkustajahotellin asiat piti lehdissäkin noteerata: ”Entinen pieni ruokasali on hävinnyt ja sen paikalla komeilee ruokasali, johon on yhdistetty entinen sanomalehtihuone. Vieraiden soitannollisia harrastuksia varten on Seurahuoneella kolmekin pianiinoa käytettävissä. Ruokasalin musiikista tulee syyskuun 15:sta lähtien huolehtimaan italialainen Colombon orkesteri, ennestään jo hyvin tunnettu kaupungissamme.”

Akseli Lipposen omistama Turistihotelli Suomi puolestaan mainosti 1921, että se on ”matkustavaisten ja perheettömien kaupunkilaisten ehdottomasti paras ja suosituin ruokailupaikka”.

Vaihtoehtoja oli paljon muitakin:
Hotelli Andréa
Hotel Mellblom
Hotelli Wiborg
Hotel Hamburger Börs
Osula (Wiipurin osuusravintolan matkailijakoti)
Hotel Pension Karelia
Hotell Pension Apollo
Hotel Bauer
Hospiz, kristillinen matkailijakoti
Hotelli Continental
Matkailijakoti Hansa
Hotelli Otava
Hotelli Itä-Suomi
Hotelli Tähti
Hotelli Finlandia
Yksityishotelli Lybeck
Matkustajakoti Pisara

Tällä hetkellä Viipurissa on erilaisia majoituspaikkoja hotelleista matkustajakoteihin ja vastaaviin ehkä 60-80.

kari.naskinen@gmail.com

Sapelisenaatin johtaja ilman sapelia

Mustapartainen mies kuvassa on venäläinen valtioneuvos Mihail Borovitinov, joka toimi Suomen senaatin talousosaston varapuheenjohtajana 1913-17. Käytännössä tämä vakanssi vastasi nykyistä pääministerin tehtävää. Näin siksi, että senaatin varsinainen puheenjohtaja oli Suomen kenraalikuvernööri, mutta koska hän ei yleensä osallistunut senaatin työskentelyyn, oli talousosaston varapuheenjohtajasta muodostunut ”pääministeri”. Vastaavalla tavalla senaatin oikeusosaston varapuheenjohtaja vastasi nykyistä korkeimman oikeuden presidenttiä.

Nyt kuitenkin Borovitinov (1874 - 1921), joka oli poikkeuksellinen venäläinen näin korkeassa asemassa. Hän nimittäin piti suomalaisten puolia niin voimakkaasti, että sai jatkuvasti haukkuja Venäjältä. Tuli tämä umpivenäläinen herra esille, kun tein edellistä juttuani samoihin aikoihin Suomessa toimineesta santarmihallituksesta. Borovitinovin aikana Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin ankaraa venäläistämisvaihetta, ja Borovitinovin senaattiakin kutsuttiin ”sapelisenaatiksi”.

Borovitinov ei kuitenkaan sapelia heiluttanut. Hän oli suorittanut oikeustieteellisen tutkinnon Pietarin yliopistossa 1896, päässyt töihin Venäjän oikeusministeriöön, toimi sitten Venäjän vankeinhoitohallituksen apulaisjohtajana ja palasi oikeusministeriön lakineuvoston jäseneksi 1910. Suomeen hän tuli 1911 kenraalikuvernööri Franz Albert Seynin kanslian päälliköksi. Borovitinov kylläkin oli Seynin johtaman venäläistämispolitiikan toteuttaja, mutta menetteli niin löysästi, että esimerkiksi Novoje Vremja -lehdessä julkaistiin monta hänelle vihamielistä kirjoitusta. Moskovskija Vedomosti -lehdessä Borovitinovia syytettiin jopa Venäjän ruplaa halventavasta toiminnasta.

Yksi katkeruuden syy emämaa Venäjällä oli, että Suomen suuriruhtinaskunta noudatti puolueettomuuspolitiikkaa, vaikka Venäjä oli sodassa: ”Tämä on ennenkuulumatonta ja tavatonta. Siperian vierasheimolaiset tekevät velvollisuutensa valtakunnalle, Kaukaasian kansat lähettävät sotureita Venäjän vihollisia vastaan. Miksi Suomi, joka on saanut valtakunnalta enemmän kuin kaikki sen muut osat, on jätetty syrjään?” (Novoje Vremja Uuden Suomettaren mukaan 17.9.1916)

Borovitinov sai kuulla kunniansa, jopa siitäkin, että Suomen nuorisoa meni noihin aikoihin Saksan armeijan palvelukseen. Jääkäriliike ei siis saanut hyväksyntää Venäjällä. Borovitinov kuitenkin piti Suomen puolia osittain siksi, että jos Suomen suuriruhtinaskunnassa suostuttaisiin kaikkiin emämaan vaatimuksiin, voisi Suomessa tyytymättömyys entisestään lisääntyä ja johtavan kapinointiin.

Venäjällä oli elintarvikepulakin, ja Pietarista kymmenet tuhannet ihmiset matkustivat Suomen puolelle syömään ja hankkimaan vaatteita. Novoje Vremja haukkui taas: ”Suomi ei ole kokenut sodan veristä taakkaa, ei taloudellisia vaikeuksia. Suomi ei myöskään tiedä mitään väestön evakuoinnista, ei työvoimanpuutteesta. Suomi ei tiedä tieyhteyksien murtumisesta, eikä vaikeasta pakolaiskysymyksestä. Suomella on elintarvikevarastojakin riittävästi.” (21.9.1916)

Novoje Vremja oli konservatiivien pää-äänenkannattaja, jonka bolshevikit lakkauttivat marraskuussa 1917. Huonosti kävi myös Borovitinovin. Keisari Nikolai II luopui vallasta 15.3.1917, Borovitinin johtaman venäläistetty senaatti joutui heti eroamaan, Borovitinov ja Seyn vangittiin 16.3.1917 ja heidät kuljetettiin vangittuina junalla Pietariin. Borovitinovin myöhemmästä kohtalosta ei ole tietoa, mutta tiettävästi hän kuoli 47-vuotiaana 1921.

Uusi senaatti aloitti toimintansa 26.3.1917. Se oli Suomen ensimmäinen parlamentaarinen hallitus. Talousosaston varapuheenjohtaja oli Oskari Tokoi (SDP) ja puoluejakauma oli: SDP 6, Suomalainen puolue 2, Nuorsuomalainen puolue 2, Maalaisliitto 1, Rkp 1.

kari.naskinen@gmail.com

Agenttitoimintaa sekä tosissaan että huijaten

Suomen ollessa osa Venäjän keisarikuntaa 1809 - 1917 oli yksi inhotuimpia venäläisiä asioita santarmihallituksen toiminta. Santarmihallitus oli venäläinen virasto, joka raportoi havainnoistaan kenraalikuvernöörille. Sen varsinaisena tehtävänä oli tutkia valtiollisia rikoksia sekä tarkastaa passit satamissa ja raja-asemilla. Toiminta ei kuitenkaan rajoittunut näihin, vaan santarmilaitoksen käyttämät salaiset agentit ja satunnaiset ilmiantajat kyttäsivät ihmisiä väljemminkin perustein. Suomen suuriruhtinaskunnan viimeisinä vuosina kiikutettiin urkintatietoja Korkeavuorenkatu 21:n viidennessä kerroksessa olleeseen santarmien päämajaan varsinkin sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja ay-liikkeessä toimivista ihmisistä.

Oheinen kuva santarmiupseerien kongressista julkaistiin Suomen Kuvalehden numerosta 18/1917. Siinä ovat vasemmalta lukien ratsumestari Tuganov Hämeenlinnasta, ratsumestari Fedorov Mikkelistä, everstiluutnantti Peti Viipurista, ratsumestari Stepanov Vaasasta, ratsumestari Uzumerdzki-Gritsevitsh Viaporista, everstiluutnantti Zelenko Helsingistä, everstiluutnantti Frolov Vaasasta, ratsumestari Iljin Helsingistä, everstiluutnantti Kunakov Viipurista, everstiluutnantti Netshegin Torniosta, kenraali Eremin Helsingistä, siviilipukuinen kielenkääntäjä ja Pietarin poliisidepartementin virkamies Sotshkov.

Santarmit toimivat koko maassa. Ensimmäiset santarmikomennuskunnat perustettiin Kuopioon ja Viipuriin 1817. Santarmihallituksen toiminta päättyi Venäjän vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917.

Yksi esimerkki SDP:tä kohtaan tunnetusta epäluulosta oli, että santarmihallituksen päällikkö Aleksander Jeremin toimitti 1915 kenraalikuvernööri Franz Seynille laajan selvityksen puolueesta. Siitä on kopio Työväen arkistossa, ja Jereminin yhteenvedosta näkyy, että yksi pahimmista oli Työmiehen päätoimittaja ja puolueen entinen puheenjohtaja Edvard Valpas. Hänen kanssaan samanmieliset, mm. O.V. Kuusinen leimattiin vaarallisimmiksi aktivisteiksi.

Santarmien avustajina ja urkkijoina toimineiden suomalaisten vaikuttimina olivat raha, halu päästä viranomaisten suosioon, kosto tai uskollisuus Venäjän vallalle. Suuri osa santarmien saamista ilmoituksista oli tietosisällöltään heikkotasoisia, liioittelevia tai sepitettyjä. Agentit olivat kuitenkin välttämättömiä santarmeille, joista suuri osa ei osannut suomea eikä ruotsia.

Mukana oli myös suoranaisia huijareita. Yksi tunnetuimmista oli viipurilainen kirjaltaja Jeremias Kosonen, jonka uhkarohkein temppu oli kirjoittaa SDP:n ylimääräisen edustajainkokouksen 11-sivuinen pöytäkirja allekirjoituksineen. Sen hän vei santarmihallitukselle, vaikka sellaista kokousta ei ollut pidettykään. Kososen keksimä kokous oli muka pidetty 14.-15.3.1913 Helsingin työväenyhdistyksen talossa huoneessa nro 2 ja edustettuina olivat kaikki sos.dem. piirit, yhteensä 60 henkeä. Läpi kuitenkin meni aluksi, mutta lopulta huijauspöytäkirja paljastui.

OMAT KOIRAT PURIVAT

Tietoja urkkijoista alkoi tulla julkisuuteen sen jälkeen, kun santarmihallituksen toiminta oli loppunut. Lehdet alkoivat julkaista santarmiarkiston tietoihin perustuen santarmien kanssa yhteistyötä tehneiden suomalaisten nimiä. Tiedot oli kerännyt Helsingin santarmiarkiston tutkijalautakunta, johon kuului sosiaalidemokraatteja ja ylioppilasaktivisteja.

Urkkijoina oli toiminut palkkioita vastaan monta demariakin, esimerkiksi SDP:n nuorisoliiton sihteeri Sulo Allen sekä Turun ja Porin läänin sos.dem. piirihallinnon puoluetoimitsija ”Matti”, jonka oikeaa nimeä ei ole saatu selville.

Santarmiarkiston tutkijalautakunnan laatiman luettelon mukaan vuosina 1905-07 välitti urkintatietoja punakaartista ja sosiaalidemokraattisesta puolueesta myös Eero Haapalainen, josta tuli Suomen ammattijärjestön (SAJ) ensimmäinen puheenjohtaja 1907 ja Suomen punakaartin ylipäällikkö 1918.

Suomalaisen vastarintaliikkeen Voimaliiton kieltämisessä santarmihallinnon vakoilutoiminnalla oli myös merkityksensä. Voimaliitto perustettiin vuoden 1906 alussa jonkinlaiseksi urheilujärjestöksi, joka todellisuudessa oli naamioitunut poliittinen järjestö. Kun Voimaliiton onnistui hankkia myös aseistusta, siitä nousi metakka Venäjälläkin, jossa ilmestyi salanimellä A. Rumjantsev pamfletti ”Finlandija vooruzhaetsja. Sojuz Sila” (Suomi aseistautuu. Voimaliitto). Venäjällä Voimaliitto leimattiin ”separatistiseksi” ja Suomen senaatti pantiin lakkauttamaan se marraskuussa 1906.

kari.naskinen@gmail.com

Talikkalassa on vielä kymmenkunta vanhaa puutaloa

"Minä olen tämmöinen maatuska, tulin Viipuriin Kasimovista, nyt kauppa käy huonosti, kun ei ole turisteja”, sanoi Galenka-rouva Talikkalan torilla Viipurissa.

Kesällä turisteja on enemmän ja silloin Talikkalassakin on vilkasta. Ensi kesänä tilanne on entistä parempi helpotetun viisumisysteemin ansiosta. Turistien varassa torimyyjät eivät kuitenkaan ole, sillä viipurilaiset käyttävät toria runsaasti. Oikeastaan sitä voi luonnehtia eräänlaiseksi kauppakeskukseksi, jossa myyjillä on kiinteät paikat, useimmilla kovaseinäiset, yöksi suljettavat liikehuoneet ja toisilla telttamaiset rakennelmat.

”Täältä saa kaikkea”, sanoi Galenka. Vaimoni osti Galenkalta kauniin villapuseron 1200 ruplalla ja minä yhdeltä toiselta kauppiaalta nahkahansikkaat 20 eurolla.

Tämä viralliselta nimeltään Eteläinen tori on Viipurin tärkein tällainen kauppapaikka. Ollut jo pitkään, koska kauppahallin ja Pyöreän torin luona olevalle kauppatorille ei enää yli kymmeneen vuoteen ole päästetty muita kuin matkamuistokauppiaita. Punaisenlähteentorilta lopetettiin torikauppa 1957, kun siitä tehtiin erityinen juhlakenttä. Tuolloin torilta purettiin vaakahuone, jonka paikalle pystytettiin Leninin patsas. Kaupungin vanhassa keskustassa saavat maalaiset myydä vihanneksia Maununkadun jalkakäytävällä Pohjolankadun ja Tottinkadun välisellä pätkällä.

Lenin on tärkeä nimi myös Talikkalassa, jossa sijaitsee Lenin-museo siinä talossa, jossa Lenin piileskeli syksyllä 1917. Museo on lähellä toria Aleksanterinkadulla (Rubezhnaja ulitsa 15). Viime viikolla museon johtaja Nadezhda Zabavskaja kävi Lahdessa kertomassa hankkeesta, jolla pyritään selvittämään lisää Talikkalan kaupunginosan historiaa. Lahden seudullakin asuu ihmisiä, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat tulleet tänne Talikkalasta evakkoina.

Talikkala oli nimenä tuttu jo 1500-luvulla, jolloin alueella oli Christer Talikan tila. Talikkala sijaitsee Patterimäen takana. Alue liitettiin Viipurin maalaiskunnasta Viipurin kaupunkiin 1924. Vielä noihin aikoihin aluetta kutsuttiin Tiiliruukiksi johtuen siellä toimineista tiili- ja kaakelitehtaista. Se oli tiilitehtaille hyvä paikka, koska siellä oli kymmeniä mutakulppeja, joista saatiin savea. Kulpat olivat niin isoja, että niissä pystyi uimaankin, ja ongella sai ruutanoita.

Tiiliruukin katujen nimet mainittiin ensimmäisen kerran manttaalikirjassa 1895: Alakatu, Aleksanterinkatu, Annankatu, Kaivokatu, Nousutie, Pekonkatu, Saunakatu, Uusikatu, Vilhonkatu.

Nadezhda Zabavskaja kertoi, että vuoden 1901 rekisterin mukaan Talikkalassa oli noin 360 taloa, joista nyt on jäljellä kymmenkunta, yksi niistä vihreä Lenin-museon talo. Paha tilanne oli juuri tuon 1901:n rekisteröinnin jälkeen, kun iso tulipalo tuhosi 98 rakennusta.

Tunnettuja paikkoja Suomen-aikaisessa Talikkalassa olivat 1926 valmistunut Talikkalan yhteiskoulu Hirvikadun ja Talikkalankadun kulmassa, lastenkoti Tiiliuuninkadulla, NMKY:n oppipoikakoti, Babtistiseurakunnan rukoushuone ja osuuskuntamuotoinen Patterimäen sauna, jonka piirustukset laati arkkitehti Jalmari Lankinen. Myös VPK:lla oli oma talonsa, jonka iso sali muutettiin elokuvateatteriksi 1936. Puupää-elokuvien Pätkä eli Martti Elis ”Masa” Niemi oli kotoisin osuvasti Pilakatu 2:sta.

Talikkalassa toimivat aikoinaan myös Viipurin Puutyö Oy:n puusepäntehdas sekä viisi leipomoa (Haakana, V. Kiiskinen, T. Kosonen, Y. Runne ja M.H. Salmi).

Talikkalan Toverit oli tämän työläiskaupunginosan merkittävin urheiluseura. TUL:n mestaruudet se voitti jääpallossa neljä kertaa ja jalkapallossa kaksi kertaa. Sotien jälkeen seura jatkoi toimintaansa ensin Helsingin Tovereina ja myöhemmin Hyvinkään Urheilu-Tovereina.

Asukkaita Talikkalassa oli 1930-luvulla yli 5000. Nykyistä asukasmäärää unohdin kysyä, mutta alueelle nousseista kerrostaloista päätellen heitän tähän veikkaukseksi 15 000. Talikkala on ilmeisen hyvin toimiva kaupunginosa, sillä päivittäistavarakauppojakin on kaksi, lisäksi isompi liikekeskus, ravintoloitakin on kaksi, on myös terveyskeskus, koulu, kaksi lastentarhaa ja oma sivukirjastokin, mitä nyt kävelykierroksella havaitsin. Viipurin keskustasta kävelee Talikkalan torille 20 minuutissa ja taksilla pääsee 150 ruplalla.

kari.naskinen@gmail.com