Tutkijaliiton Tiede & edistys -lehti on ilmestynyt 50 vuotta. Isossa juhlanumerossaan se on julkaissut ajankohtaiseksi taas tulleen ranskalaisen filosofin Dominique Lecourtin (1944 - 2022) haastattelun vuodelta 1978. Tuolloin oli kulunut kymmenen vuotta Ranskan suurista mielenosoituksista, joten oli analyysin aika, ja nyt Ranska ”palaa” taas. Laajat mellakat kytkeytyvät jälleen syviin sosiaalisiin ja taloudellisiin jakolinjoihin, kuten myös 1968. Haastattelussa Lecourt sanoi jo silloin, että näillä käytännön ja filosofian perusrusristiriidoilla ei ole mitään loppua, kuten ei ole luokkataistelullakaan.
Iso kahtiajako on ja pysyy. Lecourt oli marxilainen tieteenfilosofi, jolle kevään 1968 opiskelijamellakat tulivat yllätyksenä, kuten myös poliittisille järjestöille.
”Olimme hyvin epäileviä opiskelijaliikkeen suhteen, koska meidän oli vaikea ymmärtää sen varsinaisia tavoitteita ideologisen taistelun alueella, mutta yritimme kuitenkin noiden kahden kuukauden aikana organisoida yhteyden opiskelijoiden taistelun ja lakkoilevien työläisten välille työläisten tunnusten pohjalta. Tulokset olivat kuitenkin vähäiset”, sanoi Lecourt.
Nyt on liikkeellä taas kaksi tahoa, mutta kovin yllätyksellisesti: äärioikeisto ja äärivasemmisto. Väkivaltaiset mellakat ja omaisuuden tuhoaminen hyödyttävät luultavasti äärioikeistolaista Kansallista liittoumaa (RN) kevään vaaleissa, kun levottomuuksilla osoitetaan hallituksen kyvyttömyyttä ylläpitää järjestystä ja kytketään ne maahanmuuttokeskusteluun. Vasemmistojohtajat puolestaan vetoavat kansan oikeuteen protestoida ylikovaa talouskuria vastaan.
Sekaisin keskenään menivät ideologiat myös 1968. Lecourt puhui haastattelussa syvällisestä teoreettisesta väärinkäsityksestä, joka koski marxilaisuutta. Tämä käsitys oli, että marxilaisuus oli rationalismia. Tämä johti nuoren älymystön epäpolitisoitumiseen ja vakuutteluun ”uudesta filosofiasta”, jonka kruunasi Gilles Deleuzen ja Felix Guattanin Anti-Oidipus -teoksen ilmestyminen 1972 (Tutkijaliiton suomennos 2007). Michel Foucalt´n kirjoittaman esipuheen mukaan kirja oli Ranskan psykoanalyysi vuosilta 1945-75, jolloin marxilaisuus ja strukturalismi (humanistisissa tieteissä ja filosofiassa vaikuttanut suuntaus, joka korostaa rakenteiden ja järjestelmien merkitystä ilmiöiden ymmärtämisessä) olivat ”virallisia oppeja”. ”Uuden filosofian” edustajat, mukana myös Bernard-Henri Lévy, käänsivät sen sijaan selkänsä marxilaiselle rakenteelle ja vasemmistolaisuudelle Neuvostoliiton toisinajattelijoiden innoittamina.
Anti-Oidipus oli ”anti”, koska se hyökkäsi juuri näitä vakiintuneita ja kyseenalaistamattomia viitekehyksiä kohtaan määritellen ne haluja tukahduttaviksi ja valtaa turvaaviksi ”oidipaalisiksi rakenteiksi”.
Dominique Lecourt pani vastaan: ”...täysin uskomaton sekoitus filosofiaa, zenbuddhismia ja marxilaisuutta. Nuori älymystö, jota teos puhutteli, mobilisoitui samanaikaisesti melkein avoimeen kapinaan eräiden teemojen ympärillä, jotka liittyivät koulutukselliseen aparaattiin, perheeseen ja valtion ideologisiin aparaatteihin kokonaisuudessa.” Teos oli omalla tavallaan tämän kapinan teoreettinen ilmaus. Se oli itsessään täynnä ristiriitaisuuksia, kuten monet marxilaiset ovat huomauttaneet.
TOISINAJATTELU,
VALLANKUMOUS
Lecourtin kirja Dissidence ou révolution? (Toisinajattelu ja vallankumous, 1978) kritisoi voimakkaasti uutta filosofiaa. Hän tarkasteli kirjassa tätä aatteellista murrosta, jossa edustettiin irrotionalismin nousua korvaamaan vallankumouksellista luokkataistelua pelkällä yksilöllisellä toisinajattelulla. Suomessakin tämä keskustelu kiinnosti erityisesti akateemisen vasemmiston, yhteiskuntatieteilijöiden ja kuttuuriväen keskuudessa.
Pariisin kuohunta 1968 heijastui Suomeenkin jonkin verran. Se oli esikuvana, kun opiskelijat valtasivat Helsingin vanhan ylioppilastalon marraskuussa 1968. Mikään marxilainen demonstraatio se ei kuitenkaan ollut, eihän esim. Jyrki Virmavirtaa ja Risto Volasta voinut pitää kaaderijohtajina. Seuraavana vuonna vallattiin yliopiston tähtitieteen laitos (ja vielä 1990 yliopiston hallintorakennus).
Ranskassa on viime viikkoina mellakoitu maan syviin sosiaalisiin ja taloudellisiin jakolinjoihin vedoten. Ongelmiksi koetaan varsinkin asumisen ja polttoaineiden hinta sekä heikkenevät julkiset palvelut. Tyytymättömyys kohdistuu suoraan Emmanuel Macroniin, jonka hallinto suosii rikkaita. Suomessa olisi näillä samoilla perusteilla aihetta voimakkaaseen protestointiin, mutta näin ei nyt tapahdu, koska meillä kaiken ohi menee sota, eikä sitä vastaan saa halaistua sanaa sanoa.
kari.naskinen@gmail.com
