Nousukausi oli onnekkaiden aikaa

Rouva Emma Bovary paikkaa tylsää elämäänsä rahan voimalla. Lahden kaupunginteatterin Onnekkaat-näytelmässä tämä Gustave Flaubertin romaanihenkilö nousee rivien välistä esille, kun nousukasperheen opiskelijatytär mainitsee asiasta. Tuomas Rämön kirjoittaman ja ohjaaman kantaesityksen ohjelmalehtisessäkin on näytelmän mottona lainaus Rouva Bovarysta: ”Porvaristolla ei ole niin paljon omaisuutta, että se suojelisi, mutta kuitenkin on jotain mitä menettää.”

Näytelmän isä ja äiti ovat pienehkön kaupungin merkkihenkilöitä, silmälääkäri ja apteekkari. Luokkanousu on onnistunut täydellisesti ja 80-luvun nousukausi antaa eväitä vaikka mihin, kun oikein osaa asiat hoitaa. Pienellä Eero-näyttämöllä lapset ovat ensin alakouluiässä ja siitä edetään niin, että Sanna on jo pitkällä yliopisto-opinnoissaan ja Mika on jumissa viinan kanssa. Vanhemmat ovat väenväkisin yrittäneet ohjata lapsiaan hyviin rahaa tuottaviin ammatteihin, mutta onnekkuus ei aina ole perinnöllistä eikä pakotettavissa. Uranvalinta ei myöskään toimi vain niin, että tehdään se sillä perusteella, mistä ammateista ovat kärkinimet vuotuisissa verojuoru-uutisissa.

Raha pelkästään ei ratkaise. Pihassa on Mersu, kotona on Juhani Palmun maalauksia ja Oiva Toikan lintuja sekä valkoinen sohva, jolla saavat ilman suojakangasta istua vain vieraat. Kun isä on kaiket illat pois kotoa rotary- tai leijonaklubissa tms. ja äiti samalla tavalla jossakin, niin Sanna ja Mika saavat rahaa hyvitykseksi. Kaikkea onkin, Commodore 64 tietokonepelejä varten, VHS-kasetteja ja kaikkea muuta materiaalista viihdykettä, jota rahalla saa. Vauraus ei kuitenkaan pelasta, ei Mikan protestoinnilta eikä äitiä syövältä.

Tuomas Rämön (s. 1981) näytelmä kertoo 80-luvusta paljolti hänen omien kokemustensa pohjalta Lappeenrannasta. Hänen vanhempansa olivat apteekkareita ja hän itsekin kävi kesätöissä apteekissa. Heilläkin oli kotona kankaalla suojattu valkoinen sohva, eivätkä vanhemmat lainkaan olleet tyytyväisiä, kun Tuomas valitsi elämänurakseen teatterin. Näytelmässä Mika suunnittelee elämäänsä valokuvaustaiteen parissa - eikö sitä nyt mitään kunnollista ammattia olisi?

Sitten 90-luku, joka ei apteekkibisnestä romahduttanut, mutta muuten lama iski laajalti. Näytelmässään Rämö kuvaa näitä asioita: raha tuo mukanaan turvantunnetta, mutta aina ei edes vauraus pelasta. Vanhemmat neuvovat tiukkaan senkin asian, että mihinkään lainapaperiin ei nimeä pidä kirjoittaa takaajaksi, mutta on paljon muutakin, joka voi iskeä vastaan.

Maalaislääkärin vaimolla Emma Bovaryllakin on edessään pimeä käytävä, jonka perimmäisessä päässä ovi on pultattu kiinni.

Esitys pienellä Eero-näyttämöllä on kaksijakoinen. Ennen väliaikaa ollaan yli tunti komediallisessa tyylissä, joka ajoittain muistuttaa kiusallisen paljon television ala-arvoisimpia sketsiohjelmia. Esimerkiksi pölhökustaamainen proviisorisketsi on täysin asiaton ja irrallinen, vaikka myöhemmin äiti paljastuukin apteekkariksi. Väliajan jälkeen vakavoidutaan ja olin tyytyväinen, että sittenkin jäi katsomaan senkin osan.

Lumikki Väinämö äitinä on erinomainen, ja hän voisi antaa tytärtä näyttelevälle Nenna Tynille oppitunteja puheilmaisussa. Sanna-tytär nimittäin puhuu nykynuorten tapaan niin epäselvästi, että esimerkiksi viimeisen pöytäkeskustelun sisältö meni suurimmaksi osaksi ohi Sannan kelvottoman artikuloinnin takia. Mikko Jurkka isänä tekee mainion roolin, jossa hän on kokonaan luopunut möreästä ”jurkkailmaisustaan” ja puhuu nyt nautittavasti normaalilla äänellä. Markus Järvenpää hankalassa Mikan roolissa onnistuu hyvin, vaikka tunnetiloja pitää vaihtaa moneen kertaan. Lisäksi kymmenkunta sivuroolia vetää taitavasti Tuomas Korkia-aho, joka on tullut Lahdessa jo puolentoista vuoden ajan tutuksi monipuolisesta osaamisestaan.

kari.naskinen@gmail.com