Kesäkuussa 1942 Mannerheim ja Hitler keskustelivat Mannerheimin salonkivaunussa Kaukopään tehtaan ratapihalla Imatralla. Tuosta keskustelusta on olemassa 11 minuuttia pitkä nauhoitus, jossa Hitler puhuu aivan normaalisti ilman uhoa ja huutamista. Nyt on Antti Vihisen dekkarissa Valkoinen susi (2025) löydetty toinenkin nauhoitus, jota kukaan ei ole kuullut ja jota tavoitellessa ruumiita tulee. Tämä on Vihisen Vaaran värit -kirjasarjan kolmas osa, ja kumma, ettei näistä ole tehty sarjaelokuvia, vaikka ne ovat pohjaltaan mielenkiintoisempia kuin esimerkiksi Harjunpää, Hautalehto, Ivalo, Koskinen ja muut tavanomaiset rikossarjat.
Koska Vihinen on tamperelainen, ajautuu kelanauha monen mutkan jälkeen Tampereelle, jonne tapahtumat sen jälkeen pääasiassa sijoittuvat. Meno on vetävän tuttua kahdesta edellisestä kirjasta Punaisesta prinsessasta (2021) Sinisestä enkelistä (2023). Murhien päätutkijoina ovat edelleen Krp:n Tampereen-yksikön komisariot Berglund ja Ruokosalmi, ja tuttu henkilö on myös Saksan tiedustelupalvelun BND:n johtaja Sandra Klinger. Muitakin ennestään tuttuja henkilöitä on. Oleellisesti tapahtumat liittyvät Ainolaankin, ja tämän asian Vihinen erityisen hyvin tunteekin, tohtorinväitöskirjansakin hän teki Sibeliuksen natsiyhteyksistä.
Natsit ovat mukana Valkoisessa sudessakin, nyt ajankohtaisesti uusnatsit. Ennen Hitlerin ja NSDAP:n valtaannousua samantapaista ideologiaa jotenkin rakennellut Thule Gesellschaft on nyt AfD:n imussa perustettu uudelleen nimellä Thule G ja nyt se on suomalaisten salaisen nauhoituksen perässä.
Koska Tampereella ollaan, esillä on myös Ruokosalmen entinen lätkäseura Ilves, ja muutenkin kirja on varmaan erityisen kiinnostavaa kotiseutulukemista tamperelaisille. Minullekin tältä osin sen verran, että ensimmäinen murha tapahtuu Nekalan kaupunginosassa Kuoppamäentiellä, josta ei ole kun kivenheitto kummisetäni ja -tätini työsuhdeasuntoon AGA:n kaasutehtaan pihan toiselle puolelle Kuokkamaantie 12:ssa. Kun kummisetä jäi eläkkeelle, he muuttivat siihen hyvin lähelle Muotialantie 25:een, jossa minäkin asuin opiskellessani yliopistossa. Tottahan se on mukava lukea jännäriä, jossa pyöritään tutuilla paikoilla. Tamperelaista romaanissa on sekin, että välillä joku hoilaa pätkää Juice Leskisen Myrkytyksen oireista, ja esille tulee myös Finlandia-hymni.
Trilogian jokaisessa dekkarissa on esillä Saksa, joka Vihiselle on tuttua työmaanakin. Kliseen Seppo Rädyn Saksa on paska maa -lohkaisusta olisi kuitenkin voinut jättää pois, koska se tulee esille muutenkin kymmenen kertaa vuodessa. Lisäksi Saksan paskuudesta todistaa se, että poliisi-Skodassa on kytkinvikoja, kuten myös yhden kuulusteltavan Skodassa; ne valmistetaan naapurimaassa Tshekissä Hitlerwagenin lisenssillä.
Vihisen toinen autojuttu koskee kokoomussaarnaajien aikoinaan lupaamia roimia palkankorotuksia Sari Sairaanhoitajille. Ajelivat Fiat Puntoilla, mutta valtan päästyään ja sanansa syöneinä nämä huijarisaarnaajat olivat luikkineet panssaroitujen ministeri-Mersujen takapenkeille.
Sujuvan kirjan (340 s.) lukee helposti. On totta ja tarua, ja toimii erinomaisesti. Lopuksi on kirjailijan loppusanat, jossa kerrotaan Suomi-instituutissa Berliinissä 1995 järjestetystä näyttelystä: siellä saksalaiset laajemmin kuulivat ensimmäisen kerran Suomen sotilaspalvelun 4.6.1942 äänittämän Hitlerin ja Mannerheimin keskustelun. Se on tiettävästi ainoa äänidokumentti, jossa Hitler puhuu vapaasti ilman etukäteissuunnitelmia. Perikato-elokuvassa (2004) Hitleriä näytellyt Bruno Ganz opetteli tästä 11-minuuttisesta nauhoituksesta Führerin normaalin puhetyylin itävaltalaisaksentteineen kaikkineen. Tuon näyttelyn järjestämisessä oli Vihinen mukana instituutin kulttuurivastaavana. Myöhemmin Vihinen toimi Sibeliustalon toimitusjohtajana 1999 - 2010, minkä jälkeen hän siirtyi professoriksi Karlsruhen yliopistoon.
kari.naskinen@gmail.com
