Kaiken tietäminen ei riitä, on oltava myös mielikuvitusta

Luin viime syksynä kirjaa runoilija Anselm Hollon elämästä (juttuni 15.11.2024) ja kesken lukemisen tuli tieto hänen isänsä J.A. Hollon elämäkertakirjan ilmestymisestä. Vähintään yhtä tuttu on isänkin nimi, sillä monen kirjan nimiösivulla on kirjan kirjoittajan ja kirjan nimen alla kolmantena rivinä: ”Suomentanut J.A. Hollo.” Nyt on tämäkin kirja luettu, eikä ihme, että tunnettu nimi on. Juho August Hollo (1885 - 1967) nimittäin suomensi noin 200 kirjaa 16:sta eri kielestä, minkä lisäksi hän osasi bengalia, hindustania, japania, persiaa, sanskriittia ja turkkia.

Eikä Hollo ollut vain kirjallisuusnero, sillä hän toimi 1930-50-luvuilla Helsingin yliopiston kasvatus- ja opetusopin professorina, 1951-53 Yhteiskunnallisen korkeakoulun kanslerina, harjoitti näitä tehtäviä opetustoimensa jälkeen ja oli vuodesta 1938 Suomalaisen tiedeakatemian jäsen. Sopiikin hyvin, että tämän monilahjakkuuden elämäkertakirjan nimi on Neron tie. Sen kirjoittajat ovat Hollon kulttuurivaikuttajan tien osalta fil. tri Eero Ojanen ja kasvatustieteilijä Hollosta kirjoittaa tietokirjailija Timo Jantunen.

Juho oli jo ennen kouluikää ”lapsinero”. Kuusivuotiaana poika osasi katkismuksen ulkoa ja Laihialla kotikylällään hän luki koko naapurustolle ääneen Seitsemää veljestä. Myös kirvesmiesisä oli sivistynyt mies, ja kun hän lähti lähellä asuneen Santeri Ivalon (silloin vielä sukunimeltään Filander) kanssa puhujamatkoille, halusi Juho-poika mukaan kuuntelemaan ja oppimaan. Kouluikäiseksi ehdittyään Juho kulki kaikkien kylien kirjastot ja luki kaiken mitä niissä oli.

Santeri Alkion perustettua Ilkka-lehden sai Hollo kirjoituksensa heti sen näytenumeroon kesällä 1906. Vuoden lopulla Alkio valitsi Juhon toiseksi vakituiseksi toimittajaksi itsensä lisäksi, ja kun Alkio talvella 1907 valittiin Suomen ensimmäiseen eduskuntaan, jäi lehden toimittaminen käytännössä Juho Hollon vastuulle. Kilpailevassa Vaasa-lehdessäkin tämä noteerattiin ja yhden Ilkka-lehden kriittisen pääkirjoituksen jälkeen Vaasassa kommentoitiin kirpeään sävyyn, että Hollo on ”tunnetusti neron maineessa”.

Hollo itse otti nerousasian esille 1952 radioesitelmässään, jossa käsitteli tiedon ja viisauden ongelmaa. Hän sanoi, että kovin erikoistunut fakkitietous ei ole hyvästä, eikä edes pelkkä tiedollinen runsaus ole ensijainen tavoite. Tieto sinänsä ei auta tai ratkaise asioita, vaan tarvitaan ennen muuta mielikuvitusta. Tohtoriksikin hän väitteli tästä aiheesta: ”Mielikuvitus ja kasvattaminen” (1919).

Georg Henrik von Wrightin uuden kirjan inspiroimana Hollo kirjoitti 1957 viimeisen julkisen puheenvuoronsa, jossa hän vaati humanismia ohittamaan uuden luonnontieteellisen tiedon ja pelkän matemaattisen logiikan. Luonnontieteeseen perustuva tekniikka on ydinaseen muodossa luonut ihmiskuntaa uhkaavan tuhon mahdollisuuden, jonka yli pitää ihmisyyden ja aidon humanismin mennä, kirjoitti pasifisti Juho Hollo.

YLIOPISTO MUUTETTAVA
SUOMENKIELISEKSI

Vaikka nationalismi oli Hollolle mahdollisimman vieras aate, hän otti 1930-luvulla kantaa Helsingin yliopiston kovaan kielikiistaan, jossa asettui kannattamaan yliopiston muuttamista täysin suomenkieliseksi. Julkilausuman allekirjoittaminen oli yllätys, sillä Hollolla ei ollut minkääänlaista yhteyttä hankkeen taustalla olleisiin kansallismielisiin ja ”aitosuomalaisiin” aatteisiin. Mitähän Hollo nyt ajattelisi, kun yliopisto on muuttunut jo voittopuolisesti englanninkieliseksi?

Noihin aikoihin ennen talvisodan syttymistä Hollo oli uransa huipulla. Professorina, alansa johtavana auktoriteettina hän jätti pitkän jäljen suomalaiseen kasvatustieteeseen ja koulumaailmaan. Hänen kasvatusopilliset teoksensa olivat pitkään yliopistollisia perusoppikirjoja ja hänen romaanikäännöksiään oli monien kotien kirjahyllyissä. Hollo oli myös valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja, samoin yllättävältä kuulostavasti valtiollisen filmitarkastamon puheenjohtaja.

Neron tien lopussa on luettelo Hollon omista ja suomentamista kirjoista. Ensimmäinen painettu kirja oli WSOY:n 1918 kustantama Mielikuvitus ja sen kasvattaminen, joka laajuutensa takia julkaistiin kahdessa osassa. Kasvatuksesta häneltä ilmestyi muitakin kirjoja, joiden lisäksi WSOY julkaisi postuumisti mm. Hollon päiväkirjamerkintöjä ja SKS julkaisi hänen esseitään. Hyvin on tallessa myös Hollon artikkeleita ja esitelmiä eri lehdistä.

Päiväkirjassaan nuori Juho muisteli takautuvasti, että ensimmäisen käännöksensä hän teki Knut Hamsunin pienoisromaanista Syystähden alla, joka ilmestyi suomeksi 1910. Tosin hän oli tehnyt käännöksiä tätä ennenkin, mutta niistä ei ollut painettu kirjoja, vaan ne julkaistiin esim. Työmiehen illanvietto -lehdessä ja nuorisoseuraliikkeen Pyrkijä-lehdessä. Kirja-arvosteluja häneltä julkaistiin Pyrkijän ja Ilkan lisäksi Helsingin Sanomissakin jo 1905:stä alkaen.

Hamsunin jälkeen alkoi tulla lisää ja suuria nimiä: Tolstoi, Dostojevski, Goethe, Dickens, Kierkegaard, France, Wells, Descartes… Yksi tärkeimmistä ja Hollolle läheisimmistä romaaneista oli Cervantesin Don Quijote. Isoja urakoita olivat myös Tuhannen ja yhden yön tarinat (neljä nidettä) sekä Snellmanin valtava 12-osainen Kootut teokset. Snellmanin teokset käsittävät yli 6000 sivua, eikä Hollo ollut ainoa kääntäjä, vaan teki työn seitsemän muun kanssa. Hollo suomensi Snellmania yhteensä 3400 sivua vuosina 1928-31. Kaikkiaan Hollo käänsi suomeksi eri kielistä arviolta 65 000 sivua.

Aforismejakin Juho Hollo ehti kirjoittaa. Niitä julkaistiin ainakin Parnassossa, esimerkiksi:

Ei ole vaikeaa nousta ylös, ellei ole kuollut.
On epäloogista, että teemme hyvää niille, jotka meitä vainoavat, mutta siitä huolimatta kristillinen etiikka lukee sellaisen käyttäytymisen arvoksi.

Hauska erikoisuus on, että työtekiäisyyden perikuvan Juho Hollon viimeiseksi romaanikäännökseksi jäi Gontsarovin Oblomov, tarina laiskuuden maksimoimisesta.

kari.naskinen@gmail.com