KOM-teatterin syyskauden esitys on islantilainen Seitsemän tarinaa häpeästä. Tunnetusti ei kovaankaan vitutukseen voi kuolla, eikä häpeäänkään, mutta molemmat ottavat joskus koville. KOMin esitys on sellainen, että se hävettää teatterin puolesta. Ensimmäinen puoli tuntia on eräänlaista alustusta, jossa vuorosanat on ohjattu pelkkäksi huudoksi, kurkku suorana, poikkeuksena pahasti maneerista puhetapaansa taas toistava Juho Milonoff. Tämän jälkeen siirrytään ensimmäiseen varsinaiseen tarinaan, jossa aviopari masturboi sohvalla. Mies ja vaimo vetävät muovipussit päihinsä ja alkavat runkata, kunnes mies kuolee ilmeisesti tukehtumiseen ja nainen sydänhalvaukseen.
Kohtaus on kuin tyypillisestä
kaksimielisiä juttuja viljelevästä kesäteatterinäytelmästä
lisättynä räävittömyydellä.
Mies vetää sepaluksestaan 40 senttiä pitkän muovisen kyrvän ja
nainen oli ostanut seksikaupasta jalkoväliinsä ruman pillun. Siten
vain hinkkaamaan.
Koska
tulkitsin, että olin nyt nähnyt näytelmän taiteellisen kohokohdan, lähdin
kotiin.
Harmi,
että vakava asia pannaan tällä tavalla päreiksi. Kotimatkalla
tuli mieleen Ingmar
Bergmanin elokuva
Häpeä
(1968),
jossa häpeä tulee uniin asti ja aiheuttaa Liv
Ullmannille lisää
häpeäntunnetta. Kommunistiteatterissa häpeästä tehdään
pilaa. Myötähäpeästä onneksi selviää aika pian luultavasti. Bergman ei tehnyt aiheesta räkäfarssia.
kari.naskinen@gmail.com
