Yksi kuitenkin vastusti rauhaa

Päivälleen 80 vuotta sitten Suomen rauhanvaltuuskunta majaili Moskovassa. Se oli saapunut sinne jo 7.9.1944, mutta isännät nöyryyttivät suomalaisia vielä sen verran, että kutsu saapua Kremliin neuvotteluihin Neuvostoliiton ja liittoutuneiden kanssa tuli vasta illalla 14.9. Siitä muutama päivä lisää ja suomalaiset tapasivat ulkoministeri Vjatsheslav Molotovin 18.9. ja rauhansopimus allekirjoitettiin Kremlin suuressa kokoussalissa klo 12 molempien valtuuskuntien jäsenten ja muutamien lehtikuvaajien läsnäollessa. Kaikki Suomen valtuuskunnan jäsenet panivat nimensä sopimukseen, mutta Neuvostoliitto katsoi kysymyksessä olleen sen verran pieni rajakahakka, että riitti kun kenraalieversti Andrei Zdanov pani nimensä paperiin.

Heti seuraavana aamuna klo 6 eduskunta aloitti salaisen kokouksen. Kiire oli, sillä Neuvostoliitto edellytti Suomen presidentin C.G.E. Mannerheimin tai hallituksen antavan lopullisen vastauksensa sopimuksen hyväksymisestä 19.9. klo 12:een mennessä. Puolen tunnin aikana vt. pääministeri Ernst von Born (Rkp) luki kansanedustajille ehdotuksen välirauhansopimukseksi. Pääministeri Antti Hackzell (Kok) oli Moskovassa, jossa oli saanut aivohalvauksen ja menettänyt puhekykynsä. Suomesta Moskovaan häntä lähti valtuuskunnan johtajana tuuraamaan ulkoministeri Carl Enckell (am.)

Moskovasta saapunut sähke, jonka von Born luki, päättyi lauseeseen: ”Vastaus välttämätön heti ja viimeistään huomenna klo 12 päivällä mennessä.” Von Born sanoi, että ”huomenna” tarkoittaa tätä päivää, sillä sähke oli lähetetty edellisenä iltana. Puhemiesneuvosto ehdotti asian panemista pöydälle eduskunnan seuraavaan täysistuntoon. Ehdotus hyväksyttiin, kokous päättyi klo 6.37 ja seuraava kiireellinen täysistunto päätettiin aloittaa klo 7. Puhemies Väinö Hakkila (SDP) avasi tämän uuden istunnon. Paikalla oli 141 edustajaa, jotka käyttivät kymmenen puheenvuoroa. Äänestää ei asiasta tarvinnut, sillä sopimusta vastusti vain yksi kansanedustaja, mutta hänkään ei tehnyt esitystä sen hylkäämisestä. Tämä yksi oli Vaasa-lehden (Kok) päätoimittaja Jaakko Ikola (Kok), joka tunnettiin varsinkin Vaasa-lehden Vaasan Jaakkoo -murrepakinoistaan.

Ikola kävi pöntössä lyhyesti sanomassa: ”Minä pyydän vain omalta kohdaltani ilmoittaa, että en voi hyväksyä hallituksen suosittelemia välirauhanehtoja.” (Lisää rautaa rajalle ja häjyt ja puukkojunkkarit remmiin.)

Kovat olivat ehdot, mutta pakkoraossa oltiin. Paavo Virkkunen (Kok) sanoi sen ytimekkäästi: ”Esitetyt välirauhan ehdot ovat kaikkien mielestä mahdottomia, mutta niihin on pakkotilanteen edessä alistuttava.” Samaa mieltä olivat muutkin puhujat Ikolaa lukuunottamatta. Juho Niukkanen (Maalaisliitto) haukkui lisäksi sotavuosien hallitukset, joiden kohtalokkaat virheet olivat meidät tähän pakkotilanteeseen ajaneet.

Kello 6 alkaneessa kokouksessa oli jo luettu Enckellin Moskovasta lähettämä sähke, jossa Enckell sanoi, ettei Molotov antanut tilaisuutta esittää vastaväitteitä. Tiedettiin Enckellin myös kuulleen Molotovin sanoneen, että jos sopimustekstiä kaikkine karvoineen ei hyväksytä, Neuvostoliitto miehittää Suomen kokonaan - ”viemme sen läpi armoa tuntematta ja tulemme Helsinkiin.”

Eduskunta siis hyväksyi sopimuksen sen jälkeen, kun von Born oli lisäksi lukenut Enckellin sähkeen, jonka mukaan Molotov ja varaulkoministeri Vladimir Dekanozov olivat uhanneet Suomea neuvostojoukkojen miehityksellä, ellei rauhanehtoja hyväksyttäisi. Suomen valtuuskunta palasi Moskovasta kotiin kaksi päivää välirauhansopimuksen hyväksymisen jälkeen.

Lapin sota saksalaisten kyöräämiseksi pois maasta vielä oli edessä, mutta muuten alkoi vähitellen rakentua yhteishenkinen rinnakkaiselo Neuvostoliiton kanssa. Tämän seurauksena yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs laati Mannerheimin käskystä kevättalvella 1945 luonnoksen maidenvälisestä yhteistyöstä Suomenlahden rannikon puolustuksesta. Tämä luonnos oli esiaste 1948 solmitulle Yya-sopimukselle, joka vakautti maiden suhteet pitkäksi aikaa.

kari.naskinen@gmail.com