Taru monimuotoisuudesta ja yhdenvertaisuudesta

Ostin keväällä liput Tampere-talossa nyt esitykseen tulleeseen suurtuotantoon Taru Sormusten herrasta, koska en ole sitä yhtään lukenut, mutta yleissivistykseen kuuluu saada ainakin pintatietoa kaikesta mahdollisesta. Ennen Tampereelle menoa luin kuitenkin Helsingin Sanomista Tolkien-fani Jussi Ahlrothin epäilyn siitä, selviävätköhän näytelmän asiat katsojalle, joka ei ole lukenut kirjaa. Toisaalta Ahlroth arveli, että ei kai näytelmää kukaan tulekaan katsomaan, jos ei olisi joko lukenut kirjaa tai edes nähnyt siitä elokuvaa. Ennen esityksen alkua istuin lukemaan ohjelmalehtistä ja sanoin samaan pöytään tulleelle nuorelleparille, että täytyy tutustua hyvin ennakkoon, kun en ole kirjaa lukenut. Noin 25-vuotias nainen katsoi silmiini ja sanoi ihmettelevästi ”oho”.

Mutta turha pelko. Ei ollut puolta tuntiakaan mennyt, kun olin jo melko hyvin perillä asioista. Hobitikansa oli saanut monen mutkan kautta haltuunsa Mustan ruhtinaan Sauronin mahtisormuksen, jonka avulla pystyi pitämään valtaa vaikka koko maailmassa. Hobitit näkivät sormuksen niin hirveänä vallan ja alistamisen välineenä, että päättivät lähteä kotikonnuiltaan tuhoamaan sen. Tämä olisi mahdollista vain Sauronin oman Mordorin alueen Tuomiovuoren ikitulessa, joten sinne piti lähteä.

Kysymys on yksinkertaisimmillaan suuresta seikkailusta, ja koska kaikki muut juonen tietävät, voi tietenkin tässäkin kertoa, että homma onnistuu, vaikka monenlaisia vaikeuksia matkalla onkin. Matka on pitkä, näytelmä kestää 3,5 tuntia + kaksi väliaikaa. Esitys on massiivinen, 26 näyttelijää, 50 erilaista lavastusta, apuna ilma-akrobatian ja tulitemppujen toteuttamisessa Sorin Sirkus sekä Tampereen kaupunginorkesteri soittamassa esitystä tarkasti myötäilevää Tuomas Kantelisen erittäin hienoa musiikkia. Tämä ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin ole musikaali, eikä yhtään laulettua kohtausta olekaan. Parhaiten Kantelinen tunnetaan elokuvasäveltäjänä ja Olympiastadionin Paavo Nurmi -oopperan (2000) säveltäjänä.

Jännittävä matka päättyy pelottaviin loppukohtauksiin, joiden kuluessa vihdoin myös pohditaan tämän tarun syvimpiä kerrostumia. Niihin sisältyy taistelu monimuotoisuuden, yhdenvertaisuuden ja inkluusion puolesta sekä näkökulma muuttumattomuuden liikuttelemisesta – entä jos saisimme ihmiset laajemmin ajattelemaan toisin, esimerkiksi militarismista, vallanhimosta ja rasismista?

Sauronin takoman sormuksen tuhoaminen kukistaisi pimeyden. Mutta ei ole helppoa, kun loppuvaiheissa osa hyvistäkin eli hobiteista on kahden vaiheilla. Entäpä jos me pidettäisiin sormus? Miksi juuri meidän pitää tehdä kaikki hyvä? Ohjelmalehdessä päähenkilö Frodoa näyttelevä Ella Mettänen (kuvassa) sanoo, ettei kaikkien tarvitse lähteä Tuomiovuorelle, mutta jokaisen pitäisi tehdä jotain kykyjensä ja voimavarojensa mukaan. Ei kaikkien tarvitse toimia kuin Greta Thunberg, mutta on lopetettava se jankuttaminen, miksi meidän pitää tehdä hiilinieluja ja ostaa päästöoikeuksia, kun maailmassa on paljon suurempiakin syyllisiä ilmastokriisiin.

Eikä pidä juuttua vanhaan. On vain välttämätöntä, että bensa-autoilla ajaminen lopetetaan mahdollisimman pian. Ilman muutoksia ei tapahdu hyvää. Perusihmisten perustavaa laatua olevat toimintatavatkin muuttuvat. Kiirekin alkaa olla, kuten näytelmässä, jossa Mordorin mustan tornin varjo on alkanut suurentua.

Näytelmä on siis seikkailua ja herätystä. Kirjassa tämä filosofinen puoli varmaan on paremminkin esillä. Tampereen Teatteri tarjoaa yleisölle molemmat puolet, mutta koska näytelmä tehtiin TT:n oman talon peruskorjauksen takia isoon Tampere-taloon, siitä muodostui todellinen spektaakkeli, josta voi nauttia vaikka pelkkänä toimintanäytöksenä. Siinä muodossakin se on vaikuttava. Kiva keksintö oli tuoda näyttämön molemmille reunoille isoista stadionkonserteista tutut videoskriinit, joille tulee lähikuvat kullakin hetkellä puhuvista henkilöistä.

Ennen esitystä luin netistä, että Taru Sormusten herrasta on ainakin joidenkin mielestä tarina miehistä pojille. Ainakaan Tampereella ei näin ole, mitä korostaa se, että kaikkien suippokorvaisten hobitien rooleissa on naisnäyttelijät. Kolmessa elokuvassakin näyttelijät ovat pääasiassa miehiä. Tampereella maskeeraus ja puvustus saavat aikaan kuitenkin sen, että hobitien sukupuolia on vaikea tarkasti määritellä. Klonkku sentään on TT:n Risto Korhonen.

Näyttelijöistä valtaosa on tietenkin TT:sta, mutta Ella Mettänen on tuttu KOM-teatterista, Tommi Raitolehto (Saruman ja Boromir) TTT:sta, Annuska Hannula (Pippin) Kotkan kaupunginteatterista ja Antti Reinin (Aragorn) me tunnemme Jussi Vareksena. Tamperelaisten suursuosikki Esko Roine antaa äänensä elävälle Puuparralle, joka johtaa liikkuvaa metsää kuin Shakespearen Macbethissa ikään.

kari.naskinen@gmail.com