Yhteishyvävaltio

Sos.dem. puolue juhlii 125-vuotista historiaansa tänään lauantaina Helsingin Paasitornin juhlasalissa. Tilaisuudessa julkaistaan valtiotieteiden tohtorin Matti Hannikaisen kirjoittama SDP:n historian viides osa, joka käsittää vuodet 1957-75. Hannikainen on talous- ja sosiaalihistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja erikoistutkija Työväen Arkistossa. Juhlien historiaosuus painottuu historiateoksen ajanjaksoon, erityisesti peruskoulu-uudistukseen aikakauden suurena saavutuksena. Noina vuosikymmeninä tapahtui rakennemuutoksia, voimakasta teollistumista ja tiivistymistä eurooppalaisessa talousyhteistyössä. Suomi muuttui uudistusten myötä: peruskoulun lisäksi sosiaalivakuutukset, terveyskeskukset ja lasten päivähoito edistivät oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.

Hyvinvointivaltion käsite oli tullut julkisuuteen 1940-50-lukujen taitteessa, useimmin kuvattaessa Britanniaa ja muita Pohjoismaita. SDP:n talouspoliittisessa ohjelmassa se mainittiin ensimmäisen kerran 1954. Tuolloin puhuttiin myös yhteishyvävaltiosta, mutta Tampereen työväenopiston opettajan Veikko O. Veilahden 1957 kirjoittamassa ja Tammen julkaisemassa synteesissä ajankysymyksistä tuli kirjan nimeksi Hyvinvointivaltio ja tämä termi jäi käyttöön.

Historiakirjan aikakauden puheenjohtajat olivat Väinö Tanner ja Rafael Paasio, ja kovia nimiä olivat myös puoluesihteerit Kaarlo Pitsinki, Erkki Raatikainen, Kalevi Sorsa ja Ulf Sundqvist. Kun demarien Demokraatti-lehden viime numeroissa on käyty polemiikkia puolueen linjasta akselilla vasen/oikea Lasse Lehtisen provosoivan kirjoituksen pohjalta, niin samanlaista kädenvääntöä on puolueessa ollut aina. Kinattiin kommunistien kanssa siitäkin, kenellä oli oikeus puhua työväen tai työväenliikkeen nimissä ja kuka oli petoksen tiellä. Toisaalta SDP ja SKDL olivat asioista riippuen myös yhteisrintamassa, sillä veri oli vettä sakeampaa, kuten Helsingin Sanomissa 1958 todettiin ”yksituumaisesta vasemmistosta”.

LÄNSI-INTEGRAATIO
KESKEINEN OSA IDEOLOGIAA

Yksi selvä suunta kuitenkin oli: kylmän sodan vuosina sosiaalidemokraatit asemoivat itsensä Pohjoismaihin ja länteen. Itä-Euroopan kansandemokratioista ja Neuvostoliitosta erottautumisesta tuli keskeinen osa SDP:n ideologiaa ja identitettiä. Neuvostoliitto ei tietenkään tästä tykännyt, ei varsinkaan siksi, että SDP:n suosio äänestäjien keskuudessa esti kommunistien kannatuksen ja vaikutusvallan kasvun.

Suomen länsi-integraatio joka tapauksessa kehittyi: 50-luvulla YK:n ja Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi, markasta tuli vaihdettava valuutta OEEC:n alueella ja Länsi-Saksan merkitys ulkomaankaupassa kasvoi, kun taas neuvostoblokin osuus laski.

Yksi paljon huomiota herättänyt konflikti oli, kun Hertta Kuusisen isälle Otto Wille Kuusiselle ei myönnetty viisumia Suomeen SKP:n 40-vuotisjuhliin tuloa varten elokuussa 1958. Viisumianomuksen oli kylläkin hylännyt Reino Kuuskosken virkamieshallitus, mutta episodi synkensi myös elokuussa aloittaneen K.-A. Fagerholmin demarienemmistöisen hallituksen kuvaa Neuvostoliitossa.

Fagerholmin III hallituksen kauppa- ja teollisuusministeriksi tuli Onni Hiltunen ja hän toimi myös pääministerin sijaisena. Varkautelainen Hiltunen oli ollut SDP:n puheenjohtaja 1944-46 ja ollut ennen Fagerholm III:a kolme kertaa ennenkin ministerinä.

Väinö Tanner viimeistä kertaa eduskunnassa 12.1.1962, hänen vieressään Eetu Karjalainen ja Onni Hiltunen. Seinällä muotokuva Oskari Tokoista.

Otin tässä hänet esille siksi, että hän oli Lahden entisen kaupunginjohtajan Teemu Hiltusen isä. Teemu oli sisäministerinä Teuvo Auran virkamieshallituksessa 1970. Hänen lisäkseen historiakirjassa mainitaan lahtelaisista demareista vain Ensio Partanen, Olli Vihavainen ja Salme Myyryläinen sekä SKDL:stä Helge Talvitie.

PARI PIIRUA
VASEMMALLE

Lasse Lehtinen varoitti demareitaan nyt hieman pinnalle nousseesta vasemman laidan lumosta: ”Koko historiansa ajan SDP on tasapainoillut puhdasoppisen laitavasemmiston sekä houkutusten ja realismin välissä. Ja agitaattorien – oman aikansa populistien – kelkkaan lähteminen on aina päättynyt huonosti.” (Demokraatti 15.8.2024)

Sanna Marinia Lehtinen kehui: ”Kun pääministeri Marin 2022 yksiselitteisen päättäväisesti ja nopeasti asettui kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä, hän edusti juuri sillä hetkellä tämän asevelihengen pitkää perinnettä.”

Isossa puolueessa on kuitenkin aina ollut vetoa milloin mihinkin suuntaan, ja hyvin muistetaan esimerkiksi puheenjohtajaksi 1963 valitun Rafael Paasion linjanveto ”pari piirua vasemmalle”. Paasio näki, että ulkopolitiikassa presidentti Urho Kekkonen sanelee päälinjaukset ja SDP:n oli myös tehtävä pesäeroa puolueen edelliseen oikeistodemarijohtajaan Väinö Tanneriin. Paasion aikana puolueesta tulikin kelvollinen myös Kremlissä. Vihdoin 1968 SDP:n virallinen valtuuskunta vieraili Moskovassa, jossa neuvotteluihin osallistuivat puoluejohtaja Leonid Brezhnev, NKP:n pääideologi Mihail Suslov ja NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston johtaja Boris Ponomarev. SDP:n valtuuskunnan muodostivat Rafael Paasio, Erkki Raatikainen, Johannes Koikkalainen, Veikko Helle, Vilho Halme ja UKK:n luottomies Väinö Leskinen.

TPSL, TUK, SAJ
HONKA-LIITTO…

Historiakirja on vankkaa tietoa kauttaaltaan ja lähdetiedot ovat kattavat. Vaalit käydään läpi hyvin ja mielenkiintoista aineistoa on myös niistä puoluehajaannuksen vuosista, jolloin syntyivät TPSL, sen lehti Päivän Sanomat, rinnakkainen urheilujärjestö TUK, rinnakkainen ay-liitto SAJ ja sosiaalidemokraattien aloitteesta lähtenyt Honka-liitto, joka kaatui Neuvostoliiton protestointiin ja Fagerholmin esitykseen Kekkosen valitsemiseksi uudelleen poikkeuslailla. Tannerkin käytti Honka-liitosta ilmaisua ”hauska Honka-liittomme”.

Hurja vaalitulos syntyi 1966: SDP 55 kansanedustajaa, Keskustapuolue 49, SKDL 41. Veikko Vennamon Pientalonpoikien puoluekin pääsi eduskunnan kartalle, kun Vennamo meni läpi. Näin alkoi aikajana kohti Perussuomalaiset-puoluetta, joka kuitenkin on loitontunut kauas Vennamon perusajatuksesta pienten ihmisten puolustamisesta.

Saa nähdä, miten suurin vasemmistopuolue tulevina vuosina pystyy kamppailemaan tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, jotka se punamultayhteistyön avulla rakensi yhteishyväksi. Tässä auttoi sekin, että Tanner onneksi vaihtui Paasioon. Tämän viikon Demokraatissa entinen kepuministeri Seppo Kääriäinen kirjoitti yhden aukeaman SDP:n historiakirjasta ja muistutti Tannerin sanoneen puoluekokouksessa 1963, että ”suomalaista teollistuvaa yhteiskuntaa johti maan vanhoillisin aines, agraarit”.

Kirja loppuu kuitenkin Hännikäisen lauseeseen: ”Alueellisen ja sosiaalisen tasa-arvon sekä kansalaisten yhdenvertaisuuden edistäminen kuuluivat niin työväestöä kuin talonpoikia edustavien puolueiden tavoitteisiin.”

kari.naskinen@gmail.com

Valtiontuet 12 miljoonaa euroa, verot 0 euroa

Stora Enso sai vuosina 2020-23 valtiontukia 12 miljoonaa euroa. Tuolta aikajaksolta se ei kolmena vuotena maksanut ollenkaan veroja. Tulosta yhtiö on kuitenkin tehnyt jatkuvasti miljardikaupalla. Tämä on tyypillinen tilanne sellaisissa yrityksissä, jotka toimivat monissa maissa. Erilaisten konsernilaina- ja muiden veronkiertosumplimisten avulla verot voidaan maksaa siellä maassa, missä veroprosentti on alhaisin tai yritysveroa ei ole ollenkaan. Tämä on sitä laillista verosuunnittelua, jonka poliittiset päättäjät ovat mahdollistaneet, ja koskee myös supisuomalaisia yrityksiä.

Internet on täynnä veronkierto-ohjeita yrittäjille, eikä isojen yritysten tarvitse edes nettiin mennä, koska niillä on omat eksperttinsä pelkästään tätäkin suunnitelmataloutta varten. Pienet yrittäjät saavat vastaavan neuvonnan omilta yrittäjäjärjestöiltään.

Tällainen tavallinen pulliainen turvautuu tiedonhaussa välillä omiin arkistotietoihinkin ja kun arkisto on huonosti hoidettu, ei esimerkiksi vanhasta lehtileikkeestä löydy huonon arkistonhoitajan kirjoittamaa mainintaa ko. lehdestä, mutta epämääräinen vuosiluku 1978 sentään on: käsiteltävänä on Oy Strömberg Ab:n tulos luultavasti edelliseltä vuodelta, jolloin voittoa oli tullut 8 miljoonaa markkaa. Yhtiön toimitusjohtaja Fredrik Castrén kuitenkin ilmeisesti osakkeenomistajia rauhoittaakseen sanoi, että todellisuudessa plussaa oli jäänyt viivan alle 60 miljoonaa, mutta siitä oli saatu piiloon ja verottajan ulottumattomiin eläkesäätiövaraukseen 18 milliä, kehitysaluepoistoihin 16 milliä, luottotappiovarauksiin 12 milliä ja varastovaraukseen 6 milliä. Nykyisin Strömberg on osa ABB:tä.

Näin tämä toimii. Pelkästään EU-maat menettävät vuosittain ainakin biljoona euroa verotuloja tällaisten lain sallimien kuppausten takia, ja lisäksi tulevat ne laittomat verokeplottelut, joissa hyödynnetään ns. veroparatiisien tarjoamia mahdollisuuksia. Suomi menettää tämän takia verotuloja arviolta ainakin miljardi euroa vuodessa.

Verojenvälttelysuunnittelu on normaalia toimintaa kaikissa yrityksissä, pienissäkin. Verovähennyksiä voi tehdä työvälineiden hankinnasta ja korjaamisesta, atk-ohjelmien ostamisesta, lehtitilauksista, edustuskuluista, mainonnan kuluista, vakuutusmaksuista, työterveyshuollon kuluista, koulutuskuluista, yleishyödyllisistä sponsoroinneista jne.

Niin ettei Stora Ensollekaan aiheuta minkäänlaista talousongelmaa maksaa isojakin summia jokihelmisimpukoiden tuhoamisesta, joskaan tuhoa ei voi rahassa mittata.

Sekin näitä asioita takautuvasti silmäillessä ihmetytti, että Vermon ravirata on saanut silloin 2020-23 valtiontukia melkein yhtä paljon kuin Stora Enso, 7 miljoonaa euroa. Vähennetäänköhän näitä tukia nyt yhtä paljon kuin kulttuurielämän tukia vai ovatko persut enemmän ravimiehiä? Me muut vain purraan hampaat yhteen ja mennään keväällä äänestämään.

kari.naskinen@gmail.com

Fransu

Vaikka olemme tuttuja Martti ”Fransu” Keräsen kanssa jostain 40 vuoden takaa, niin mennessäni eilen hänen 50-vuotistaiteilijajuhlanäyttelyynsä kysyin ensimmäiseksi, oliko hänen isoisänsä Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Frans Keränen, jonka takia Marttiakin oli alettu kutsua Fransuksi. Ei ollut, mutta olin oikeilla jäljillä. Lyseon toisella luokalla oli nimittäin eräs opettaja ottanut nimiasian puheeksi, koska ESS:n ylivoimaisesti pitkäaikaisin päätoimittaja, Hakatorneissa asunut Keränen oli Lahden tunnetuimpia ihmisiä ja oli vasta pari vuotta aikaisemmin jäänyt eläkkeelle. Nyt kun luokallakin oli Keränen, alkoi opettaja puhutella Marttia Fransuksi ja siitä se kutsumanimi syntyi.

Fransu Keränen täytti vuodenvaihteessa 70 vuotta ja nyt hän on ollut kokopäiväisenä kuvataiteilijana runsaat puolitoista vuotta. Näyttely Rautatienkatu 11 A:ssa muuten tyhjänä olleessa näyteikkunnallisessa liikehuoneistossa on avoinna 22.9. asti ja esillä on teoksia vuodesta 1974 nykypäivään asti.

”Jos voittaisin lotossa, perustaisin tähän gallerian”, sanoi Keränen. Erinomainen tila onkin. Se ei ole vain yksi nelikulmainen huone, vaan muutaman vinkkelin ansiosta se muodostaa luonnollisia tiloja sijoittaa maalauksia hieman myös teemakohtaisesti.

Lottovoittoa tai jotain muuta ylimääräistä taiteilijat hyvinkin usein tarvitsevat ja nykyisen hallituksen suunnitelmat johtavat siihen, että nämä tarpeet lisääntyvät. Fransu Keränen on tehnyt maalauksia, grafiikkaa ja pieniä veistoksiakin 70-luvulta alkaen, mutta tämän ohessa hän on toiminut viisi vuotta lastentarhanopettajana, 23 vuotta yksityisenä kuvataidepsykoterapeuttina ja työnohjaajana. Perustamassaan Lasten ja nuorten kuvataideoppilaitoksessa Keränen opetti ja oli rehtorinakin 13 vuotta.

Opiskelupaikat hänellä olivat Lahden taidekoulu, Lahden taideinstituutti, Joensuun korkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu. Kovia nimiä oli opettajina taideinstituutissa, joka häpeällisesti lakkautettiin 2016: Reino Hietanen, Arto Pennanen, Olavi Lanu, Liisa Ruusuvaara, Arvo Siikamäki, Pentti Papinaho, Paul Osipow, Matti Koskela, Sakari Marila, Inari Krohn ja Pentti Sammallahti.

Taidealalla Keränen toimi joitakin vuosia Lahden taiteilijaseuran puheenjohtajana ja Kauno ry:n puheenjohtajan niinä aikoina, kun Malskin vanhoihin tiloihin puuhattiin ”Lahden taidepanimoa”, nyt siellä toimii visuaalisten taiteiden museo Malva.

LUONTO JA YMPÄRISTÖ

Nyt Keränen maalaa öljyväreillä, akryyliväreillä, guassilla ja hyödyntää myös erilaisia sekatekniikoita.

”Teokseni sisällöt kumpuavat pitkälti luonto- ja ympäristökokemuksista, jotka suodattuvat mielenmaailmani kautta henkilökohtaisiksi visionäärisiksi merkinnöiksi.”

Monen näyttelyssä olevan maalauksen nimessä puhutaan alusta. On kasveja, jotka nousevat kohti aurinkoa ja sellaista, mutta kun en ole kuvataiteentuntija, en sano enempää. Se kuitenkin kiinnitti huomion, että aika useassa teoksessa värimaailma muistuttaa kymmeniä tuhansia vuosia vanhojen kallio- ja luolamaalausten ilmettä. On okraa, punamultaa ja sitä rautaoksidista saatua väriä, jolla esi-isämme kuviaan tekivät. Kaiken lisäksi yhdessä maalauksessa muukin käsittelytapa vie kauas, kun kalliomaalauksista tuttu veneaihe on keskeisenä ja siinä mukana tikkumaiset ihmishahmot, niin ikään kallionseinämistä tuttuja. Lienevät tässä tapauksessa Välimeren yli tulevia pakolaisia.

kari.naskinen@gmail.com

Ylevero ja sairaalavero

Autossamme on esivalintanappulat kuudelle radiokanavalle. Ykköstä painamalla tulee Yle Radio 1, jonka nykyisin joutuu kuitenkin heti vaihtamaan pois, koska siellä puhutaan aina Ukrainasta. Toisena on Radio Suomi, josta tulee jos hyvin sattuu sopivaa iskelmämusiikkia, mutta jos jossakin ohjelmassa on kaksi juontajaa, heidän keskinäinen naurunräkätyksensä pakottaa vaihtamaan kanavaa (tämä vaivaa kaikkia muitakin kanavia). Kolmantena kanavana on Yle X, jota välilla kuuntelen pystyäkseni sujuvasti juttelemaan lastenlasten kanssa ajankohtaisista musiikkiasioista. Seuraavana on suomenruotsalaisten Yle Vega, josta tulee välillä ruotsinkielistä musiikkia. Viides kanava on Aito Iskelmä tavallisen iskelmämusiikin kuuntelemista varten, mutta siinä häiritsevät mainokset. Sama mainosongelma on Radio Classicissa, ja toinen ongelma on sen musiikkivalikoima, joka painottuu kevyttä klassista -tyyliin: Orjien kuoro ja Laulu kuulle tulevat viisi kertaa viikossa ja sitä rataa.

Ylen Radio Suomi on kuunnelluin kanava. Tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla se tavoitti päivittäin keskimäärin yli miljoona ihmistä. Toisena oli kaupallinen Radio Nova 410 000 kuuntelijaa, kolmantena Yle Radio 1 346 000 ja kaupallinen Suomi POP 313 000. Kuunnelluimmat ohjelmat ovat Tarja Närhin Iskelmäradio, Pekka Laineen Ihmemaa sekä Muistojen Bulevardi.

Kun tullaan autosta kotiin, siellä on valittavana vielä nettikanavia, joista paras on Yle Klassinen. Musiikkia ympäri vuorokauden ilman kuuluttajia. Täydelliset ohjelmatiedot ovat netissä.

Aivan oma lukunsa on tietysti Yle Areena, josta sekä kuulee että näkee. En löytänyt sen tilastoja eriteltyinä, mutta yhden tiedon mukaan sitä käytetään kuukausittain kaikkiaan lähes kolmella miljoonalla laitteella, siis tietokoneilla, kännyköillä ja tableteilla.

Nyt on kuitenkin käynnissä poliittinen mielipiteenmuokkaus Yleveron alentamiseksi tai kokonaan poistamiseksi. Lopullinen tavoite on Yleisradio Oy:n toiminnan täysi lopettaminen, koska se häiritsee mainosradioiden bisneksiä. Jo Yleveron nimellä tähdätään vastenmieliseen asenteeseen, koska kaikki verot ovat osalle suomalaisia pelkkiä haittaveroja.

Sain pari kuukautta sitten pienen laskun käynnistäni keskussairaalassa. Senkin maksun nimi voisi olla sairaalavero, niin kansalaisten mielipide saataisiin kääntymään enemmän yksityisen terveydenhuollon kannalle. Näin persukokoomuksen hallitus saisi perusteet koko tämän toimialan yksityistämiseen, koska Paavo Haavikkoa lainaten "valtio on yritys, jonka toimiala on rajoittamaton” (Kansakunnan linja, 1977). Nyt hallitus on tämä yritys, joka tekee päätöksiä asiantuntijoita kuulematta. Koko terveydenhuollon yksityistäminen hävittäisi puolet veronmaksupotista ja sairaalapalveluita tarvitsevat maksaisivat Amerikan malliin joka käyntinsä omasta pussistaan. Ei veroja, jipii.

Punavihreä Ylevero on enimmillään 163 euroa vuodessa. Television ja radion seuraaminen maksaa siis 44 senttiä päivässä ja samaan hintaan persuäijät saavat siinä sivussa myös suosikkikanavansa MTV:n, Nelosen, Subin, Livin, Alfan ja Tv 5:n.

Ylevero on noin kolmasosa yhden ainoan sanomalehden vuositilaushinnasta. Jos Yleveron jakaa kuukausihinnaksi, niin sillä ei saa näkymään edes yhtä urheilun maksukanavaa.

Tämä Ylemaksu on kaiken lisäksi niin armollinen, että sitä ei peritä alle 18-vuotiailta eikä niiltä, joiden vuositulot ovat alle 14 000 euroa.

kari.naskinen@gmail.com

• 
  

Hovanshtshina, menneisyys nykyisyydessä

Kaikki 1800-luvun suuret venäläiset oopperat kietoutuvat tsaarien ympärille, heidän valtaansa ja vallanmenetyksen pelkoonsa: Mihail Glinkan Elämä tsaarin puolesta, Aleksandr Borodinin Ruhtinas Igor sekä Modest Musorgskin Boris Godunov ja Hovanshtshina. Eilen sai ensiesityksensä Helsingin Juhlaviikoilla Hovanshtshina, joka Musiikkitalossa oli hieman dramatisoituna konserttiversiona. RSO:ta johti Esa-Pekka Salonen, Ivan Hovanskin roolissa oli Mika Kares ja myös kuoro oli mahtava. Aina kun näitä vallanhaltijaoopperoita esitetään, ne automaattisesti yhdistyvät myös meneillään olevaan aikaan. Tämä oli jo Musorgskilla heti tarkoituskin, sillä kirjoittaessaan toiselle libretontekijälle Vladimir Stasoville hän sanoi: ”Menneisyys nykyisyydessä – siinä tehtäväni.” Suunnitelmissa Musorgskilla oli vielä ooppera kapinajohtajakasakka Jevgeni Pugatshovista, joka vaikutti Katariina II:n aikana, mutta säveltäjä kuoli ennen uutta työtä.

Kirjeen Musorgski lähetti kaksi viikkoa ennen Pietari Suuren syntymän 200-vuotisjuhlia 1872. Säveltäjä ehti kuitenkin kuolla ennen oopperansa valmistumista ja se sai kantesityksensä harrastajavoimin vasta 1886. Tämä Venäjän historiaa käsittelevä kronikka sijoittuu ajallisesti 1680-luvulle, jolloin tsaari Pietari Suuri oli vasta pikkupoika. Oopperassa hän ei esiinny, vaikka niin kyllä tapahtui, kun edellisen kerran näin teoksen Kansallisoopperassa 2004. Silloin pienessä mykkäroolissa oli 15-vuotias Jonas Rannila, jolle kävi huonommin kuin Pietari Suurelle: aikaisemmin tänä vuonna Rannila kärähti toisiin miehiin kohdistamistaan seksuaalisista ahdisteluista ja menetti työpaikkansa kapellimestarina.

Pietari Suuri oli hallitsijana yli 40 vuotta, mutta vaikeuksiakin oli, kun tsaarin sotilasjoukon streltsien johtaja Ivan Hovanski oli aikeissa tehdä vallankaappauksen. Oopperan loppuvaiheissa hänet kuitenkin puukotetaan kuoliaaksi. Pietari Suuri on Vladimir Putinin suuri idoli, ja omiensa uhkaamaksi Putinkin joutui, kun kesällä 2023 Wagner-palkkasotilasyhtiö aloitti marssin kohti Moskovaa päämääränään Venäjän sotilasjohdon vaihtaminen. Ivan Hovanskin tavoin Wagner-pomo Jevgeni Prigožin kohtasi loppunsa ennenaikaisesti Wagnerin johtoryhmän lentokoneen räjähdettyä.

Vaikka Hovanski ja Prigožin eivät pudonneet ikkunasta, niin kaukaa 1600-luvulta tämäkin kuolintapa on periytynyt. Pietari Suuri todisti jo nuorena poikana, miten vastahankaisia sukulaisia ja muita vaikeita tapauksia heitettiin ikkunasta alas pihalla odottaviin keihäänkärkiin. Moskova oli tuohonkin aikaan täynnä juonitteluja. Streltsien lisäksi levottomuuksia aiheutti vanhauskoiset ortodoksikristityt, jotka sanoivat olevansa kansan puolella, kun kansa pelkäsi Venäjän sekavan alennustilan ajavan maan vieraiden valloittajien miehittämäksi. Vanhauskoiset kuitenkin häviävät ja ooppera loppuu heidän joukkoitsemurhaansa pyhässä tulessa ja heidän laulaessaan antikristuksen pahuudesta ja omasta puhdistautumisestaan. Musiikkitalossa ei ole lavasteita, mutta punakeltaisilla valoilla kuvaillaan liekkejä, ja palon ääni on niin voimakas, että luulisi koko Moskovan palavan, ja onhan se joskus pahasti palanutkin, ja varmaan siellä nytkin jossain kytee. Muutenkin nämä orkesterin ulkopuolelta tulevat synteettiset äänet luovat erinomaisesti tunnelmaa, välillä linnut laulavat, tuuli humisee, kirkonkellojen vaimeaa kuminaa, ukostaakin, Moskovanjoki lainehtii...

Menneisyys nykyisyydessä -symboliikkaa voi tietenkin hakea, mutta ilman lavasteita niitä on hankala tuoda esille. Toisin kuin esimerkiksi viimeksi 2014 Kansallisoopperassa, jossa Boris Godunovin esityksessä heijastettiin seinälle Stalinin ja Putinin kuvat, oli joku kolmaskin, mutta en muista kuka, ehkä Lenin tai Brezhnev. Yhtä kaikki, tätäkin maailma on aina ollut, ahneutta, hulluutta, poliittista vehkeilyä, uskonnollista fanatismia, tämän oopperan tapauksessa rappeutuneiden aatelisten ja juoppojen sotilaiden keskellä.

MONTA SÄVELTÄJÄÄ

Musorgskin kuollessa 1881 Hovanshtshina oli vielä kesken. Siitä puuttui muutamia osia, eikä Musorgski ollut saanut orkestrointia valmiiksi. Esityskelpoiseen muotoon oopperan saattoi Nikolai Rimski-Korsakov, jonka jälkeen sitä hioivat loppuun ennen Pariisin-ensiesitystä 1913 Maurice Ravel ja Igor Stravinsky. Seuraava täydennyssäveltäjä oli Dmitri Shostakovitsh 1930-luvulla. Kansallisoopperan produktioon 2004 sävelsi kapellimestari Mikko Franck toisen ja viidennen näytöksen loput uusiksi ja nyt Musiikkitalon versiossa oli finaalin nivonut yhteen Musorgskin säilyneiden luonnosten pohjalta säveltäjä Gerard McBurney.

Musiikista tunnistaa myös kansanmusiikin sävelkulkuja ja ortodoksisen kirkkolaulun tyyliä, joka takavuosina tuli monille tutuksi Novosspaskin luostarin kuoron vuotuisista Suomen-vierailuista. Oli hieno kokonaisuus, vaikuttava musiikkielämys ilman näyttämöesiintymistäkin ja vaikka ei itseään ahdistaisikaan nykysymboliikan tulkintoihin.

Tulkinnat ja arviot ovat joka tapauksessa arkipäivää. Ulkopolitiikka-lehden tuoreessa jutussa Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Jussi Lassila sanoo, että Putinin asemaan ei tällä hetkellä kohdistu mitään sellaista uhkaa, joka voisi varmuudella vaarantaa hänen valtaansa. Edes kansakunnan resursseja nielevä sota ei ole sellaiseksi muodostunut. Samalla on kuitenkin selvää, että mistä tahansa Venäjän lukuisista ongelmista – olipa kyse sosioekonomisesta kehityksestä, keskuksen ja alueiden välisistä suhteista tai ekologisesta kriisistä – voi kehkeytyä uhka Putinin vallalle.

Etukäteen on mahdotonta sanoa, milloin jokin päälle kaatuva ongelma saa dominot liikkeelle: Putinia ympäröivä eliitti menettää uskonsa johtajaan ja tyytymättömät kansalaiset rohkaistuvat osoittamaan mieltään samalla, kun väkivaltakoneisto on osin kyvytön ja haluton tukahduttamaan protestointia? Prosessit vahvistavat toinen toisiaan ja,kuten autoritaaristen hallintojen romahdusten historiasta tiedetään, valta rapautuu nopeasti.

kari.naskinen@gmail.com

Eriarvoisuus kasvanut kriisien 2020-luvulla

Suomalaisten tyytyväisyys elämäänsä on ollut vuosikymmeniä korkealla tasolla, mutta 2020-luvulla ihmisten kokema hyvinvointi on heikentynyt poikkeuksellisen paljon. Asiasta keskusteltiin eilen toimittaja Tuija Siltamäen johdolla Helsingin yliopiston Tiedekulmassa, jossa pohjana oli Kalevi Sorsa -säätiön vastikään julkaisema tutkimuskirja Eriarvoisuuden tila Suomessa. Professori Mikko Niemelä on yksi 15:sta siihen kirjoittaneista tutkijoista, ja hän sanoi, että varsinkin nuorten tilanne on huonontunut. Ensin tuli koronakriisi, syksyllä 2022 nousivat sähkölaskut hurjasti ja syntyi kustannuskriisi, ja Ukrainan sotakin vaikutti henkiseen tilaan.

”Suurin muutos suomalaisten onnellisuudessa on tapahtunut koronapandemian jälkeen. Vuonna 2016 ennen sitä 82 % kyselyyn vastanneista koki onnellisuutta melko usein tai jatkuvasti, ja luku pysyi varsin korkeana vielä vuonna 2020. Vuosien 2022 ja 2023 vaihteessa osuus oli kuitenkin enää 57 %. Muutoksen taustalla on useiden kriisien kasautuminen”, Niemelä arvioi.

Kaikki eivät kuitenkaan koe kriisejäkään samalla tavalla. Osalle ihmisistä pandemiakin sopi oikein hyvin, kun pääsi etätöihin, eikä tarvinnut huolehtia sosiaalisesta kanssakäymisestä, sukulaisetkin pystyi jättämään huomiotta.

Kirjassa johtavat eriarvoisuustutkijat tarkastelevat tuoreiden tilastoaineistojen valossa myös sukupuolen mukaista poliittista polarisaatiota. Dosentti Hanna Wass sanoi, että naiset sijoittavat itsensä poliittisella kartalla vasemmalle selvästi useammin kuin miehet. Miehistä noin 60 % kannattaa keskusta-oikeistoa, kun taas naisista lähes yhtä moni tukee liberaaleja punavihreitä. Naiset ovat selvästi miehiä enemmän hyvinvointivaltion säilyttämisen kannalla sekä suhtautuvat myönteisemmin maahanmuuttoon, ilmastokriisin torjuntaan ja vähemmistöjen oikeuksista huolehtimiseen.

Nuoria naisia ja miehiä erottaa eniten liberaali-konservatiivi-jakolinja. Merkille pantavaa on, että politiikan asiakysymyksissä sukupuolten erot ovat pienempiä kuin identiteettiä kysyttäessä.

Turun yliopiston sosiologian professori Jani Erola ja erikoistutkija Esa Karonen tutkivat huipputuloisuuden periytymistä. He yhdistelivät Tilastokeskuksen vuosien 1970 - 2020 rekisteriaineistoja Maanmittauslaitoksen koordinaattidataan ja tarkastelivat niiden perusteella suurituloisuuden periytymistä alueellisesti ja sukupuolen mukaan. Tuloksissa näkyy kasvava kahtiajako vauraan Etelä- ja Länsi-Suomen sekä matalatuloisemman Itä- ja Pohjois-Suomen välillä. Itä-Suomessa selvästi alle puolet miehistä saavuttaa ylimpään tulokymmenykseen kuuluneen isänsä tulotason, kun kasvukeskuksissa osuus nousee 60 prosenttiin tai korkeammaksikin. Suurituloiset keskittyvät entistä vahvemmin pääkaupunkiseudun ja muidenkin vahvojen alueiden voimakkaisiin kasvukeskuksiin, joissa taloudelliset mahdollisuudet ovat paremmat.

Ylimmässä tulokymmenyksessä miesten todennäköisyys saavuttaa isänsä tulotaso on 81 %, kun tyttäret saavuttavat äitinsä tulot vain 39 prosentissa tapauksissa. Tämä pitää yllä eriarvoisuutta sukupuolten välillä.

Pieni- ja keskituloisten on yleisesti vaikeampi saavuttaa vanhempiensa tulotaso kuin suurituloisten, mikä kertoo mahdollisuuksien tasa-arvon vähenemisestä.

kari.naskinen@gmail.com

Ihmisen rakentamissa korkeuksissa

Oli ensimmäinen kerta, kun Kanava-lehden juttu sai lähtemään pieneen reissuun, ei mihinkään valtiomiehen kotimuseoon, vaan luontoretkelle Itä-Helsinkiin. Fil. tri Pasi Reunanen nimittäin kirjoitti suomalaisten luontosuhteesta ja otti heti aluksi esille Vuosaaren Huipun, joka on valtavan isosta jätevuoresta maisemoitu ja palautettu luonnolle takaisin. Sen laki on 65 metriä merenpinnan yläpuolella, ja sieltä ylhäältä ottamassani valokuvassa näkyvät Vuosaaren keskustassa olevat tornitalot, joista korkein on 87,5 metrin Cirrus, Suomen korkein asuintalo, valmistuu kohta.

Vuosaarenhuippu, kuten nimi yleisemmin näytetään kirjoitettavan, oli siis kaatopaikka, ensin Lohjan kalkkitehtaan käytössä ja sitten Helsingin jätehuollon yleisessä käytössä 1966-88. Kun tämä kaatopaikka suljettiin, ryhdyttiin parin vuoden kuluttua hankkeeseen, jonka tuloksena syntyi tämä Vuosaarenhuippu. Jätevuori oli syntynyt noin 300 000 jäteautokuormallisesta, ja niiden kuljetusten jälkeen ajettiin alueelle täyttömaata vielä toiset 300 000 kuormaa. Eri tietojen mukaan alueen suuruus on nyt 65-95 hehtaaria.

Ei muuta kuin kahvia termospulloon ja matkaan. Jätealueesta ei enää ollut hajuakaan. Se on istutettu ja kasvanut varsin reheväksi, mutta koska kymmenmetrisiä puita ei vielä ole, se tuo ensimmäiseksi mieleen Lapin maisemat. Kasvilajeja siellä kerrotaan olevan yli 400 ja eläinkuntakin on hyvin luonnonmukainen: mustarastas, kivitasku, mustapääkerttu, talitintti, peippo, rusakko, kettu, kauris, kyykäärme, perhosia jne.

Oman elementtinsä muodostavat isot luonnonkivet, joita on alueella runsaasti. Kova homma on ollut niiden kuskaaminen sinne ylös asti. Hyvissä opastauluissa ei kuitenkaan kerrota, mistä näitä isoja kivenlohkareita on tuotu – ehkä ainakin Vuosaaren 1,5 km pitkän maantietunnelin louhinnasta. Tunneli valmistui 2007. Kivistä on alueelle pystytetty myös kauniita aitoja, jotka reunustavat hienosti joitakin kävelyreittejä. Samoin alueelle on tuotu isoja puiden juurakoita, joista yksi on Lasipalatsin luota kaadetusta salavasta (kuvassa).

Kävely- ja erityisiä luontopolkureittejä on useita, ja huipulle mentäessä on yhteen jyrkkään kohtaan tehty myös portaat. Vaikka viitoitukset ovat hyvät, eksyimme yhden kerran, kun palatessamme patikoimme ensin väärälle parkkipaikalle.

Erinomainen kokemus. Laelta oli hyvät näkymät. Kiikarit olisi pitänyt olla mukana, mutta ilmankin sieltä näkyi hyvin esimerkiksi Olympiastadionin ja Johannenksenkirkon tornit, sataman takaa Suomenlahti ja kauempaa idästä Porvoon öljynjalostamon piippuja tai jotakin.

Luonnon Tutkija -lehden päätoimittaja Pasi Reunanen kirjoittaa, että nykyisin ”huoltoasemien vessaan on levitetty metsätapetti ja siellä soi linnunlaulu. Mistä luonnosta me kaupunkilaiset tällöin oikein puhumme? Miksi emme mene itse luontoon, vai eikö enää ole luontoa minne mennä?” (Kanava 5/2024)

Vuosaaren Huippu

Kyllä jokaisen kaupunkilaisen läheltä löytyy mukavia luontokohteita, ettei tarvitse tyytyä vain Peltsi Peltolan sinänsä hyviin luonto-ohjelmiin televisiossa.

kari.naskinen@gmail.com

Perusjuntit ja sivistysporvarit

Television vaalitentissä Perussuomalaiset-puolueen puheenjohtaja Riikka Purra teki parasta mahdollista vaalipropagandaa puolueensa ydinkannattajille sanomalla, että ”kulttuuri on sellainen luksuspalvelu, johon Suomessa menee liikaa rahaa”. Valtion ensi vuoden talousarviota nyt valmisteltaessa tiedot ovat sensuuntaisia, että kulttuurin määrärahoja leikataankin roimasti.

Tämä on normaalia politiikantekoa. Kun valtiovarainministerinä vielä on Riikka Purra, asetelma ei oikein voi muu ollakaan. Paitsi että voi ihmetellä, mihin sivistysporvaripuolueeksikin aikoinaan kehuttu Kokoomus on hylännyt sivistyksen. Vastaus tähänkin on tietenkin vain politiikka, koska Kokoomuksen näennäisesti johtama hallitus on pystyssä vain, kun Petteri Orpon puolue tyytyy olemaan perusjunttipuolueen vankina.

Eli kun tosipaikka tulee, sivistysporvarinkin pinnan alta paljastuvat muut tärkeämmät asiat.

Eikä tämä ole mitenkään tavatonta. Löysin lehtileikearkistostani mielenkiintoisen uutisen syksyltä 1977, kun eduskunnassa oltiin päättämässä valtion seuraavan vuoden budjetista. Kokoomuksen Kullervo Rainio vaati Taideteollisen korkeakoulun määrärahoihin pudotusta ja teatteriryhmien tukemiseen 1,5 miljoonan markan pienennystä hallituksen budjettiin. Vastaehdotuksen teki SKDL:n taistolainen Mirjam Vire-Tuominen. Äänestys ei noudattanut puoluerajoja, mutta esimerkiksi Jutta Zilliacus (Kok) sanoi Ilta-Sanomissa: ”Ilmoitan omasta puolestani, että minun on joka tilanteessa syvästi vastenmielistä äänestää minkään asian puolesta, jossa on taistolainen asialla.”

Samana syksynä kulttuurikeskustelu jatkui Helsingin kaupunginvaltuustossa niin, että äärioikeistolaisen perustuslaillisten puolueen Panu Toivonen esitti KOM-teatterille ja Kulttuuritalon teatterikerhoille myönnettävien avustusten lopettamista. Aloitetta tuki 15 valtuutettua Kokoomuksesta ja Perustuslaillisesta kansanpuolueesta, johon Rainiokin liittyi 1978.

Sivistyspinnan raaputtamisesta oli kuvaava esimerkki myös Savonlinnassa 60-luvun lopulla. Oopperajuhlien loppu häämötti, kun sen rahat olivat loppumassa. Lisää rahaa tarvittiin kaupungin verovaroista, mutta varsinkin porvaripuolueet alkoivat olla valmiita hautaamaan koko tämän luksustouhun. Asia kuitenkin ratkaistiin Savonlinnan työväenyhdistyksen kokouksessa 1969, kun äänin 38 - 5 päätettiin demarien kannaksi, että tuki oopperajuhlille annetaan. Neuvottelujen jälkeen näin myös kävi.

Nyt eivät demarien työväenyhdistykset eivätkä kunnallisjärjestöt auta, vaan persujen saksikäsi leikkaa. Suhteellisesti laskien taiteelta ja muulta kulttuurilta tullaan saksimaan enemmän kuin muilta sektoreilta. Nyt sitten kysytään, kummasta leikkaisit, jos pakko olisi, sosiaaliturvasta vai taiteesta. Sama jos kysyisi, ajatko mieluummin bensa-autolla vai käytätkö ruskeita nilkkasukkia.

Kun Vasemmistoliiton seuraavaksi puheenjohtajaksi valittava Minja Koskela eilen mainitsi X:ssä, että oli juuri promovoitu Taideyliopistossa musiikin tohtoriksi, joku persu "onnitteli" häntä toteamuksella, että "kyllä leikkauksille, kaikelle hapatukselle".

Kolmekymmentä vuotta vanhassa elokuvassa saksikäsi-Edward on niin erilainen, ettei pysty elämään muiden ihmisten kanssa. Saksikäsi-Purra sen sijaan sopeutuu aivan täydellisesti omiensa joukkoon.

kari.naskinen@gmail.com