Pimeitä kauppoja tullin ohi

Eilen tuli televisiosta toinen jakso maailmanmestari Jarno Saarisen elämästä ja kuolemasta kertovasta sarjaelokuvasta. Kun ajajat olivat 1969 menossa DDR:n tullin läpi kohti Karl-Marx-Stadtia, jonka lähellä ajettiin MM-osakilpailu Sachsenringin radalla, tullimies ihmetteli, miksi yhdellä ajajalla oli mukana viisi kypärää. Ajaja vastasi, että niitä tarvitaan, kun hän on aika hurja kuski.

Kypärät tietenkin menivät itäsaksalaisille ajajille, mutta tällaisissa bisnestouhuissa oli aina sellainen ongelma, että tullissa merkittiin kirjoihin, mitä tavaroita oli mukana, ja sama määrä niitä oli oltava tullessa. Jotenkin keplottelemalla asiat kuitenkin yleensä hoituivat.

Kokemusta on. Kerran 60-luvulla lähdin isäni kanssa Malmön isoon moottoriurheilunäyttelyyn ostamaan uutta englantilaista mikroauton runkoa. Piti kuitenkin järjestää asia niin, ettei tullia tarvitsisi maksaa. Niinpä otimme vanhan omatekemän ja käyttämättömäksi jääneen rungon auton kattotelineelle, ja Naantalin sataman tullimies merkitsi lomakkeeseensa, että mikroauton runko 1 kpl. Heti Kapellskäriin tultuamme hävitimme rungon johonkin ja lähdimme kohti Malmötä. Takaisin tullessamme tullimies Naantalissa näki, että asia kunnossa, katolla taas mikroauton runko 1 kpl.

Toisella kertaa olimme Naantalin tullissa paluumatkalla Saksa-maaottelusta Lars Rosbergin ja Lars Jaatisen kanssa. Jaatisella ja minulla oli Rosbergin Valiantin takakontissa isot korit palkinnoiksi saamiamme alkoholijuomia. Tullimies pyysi latomaan ne siihen asvaltille, mutta kun erilaisille juomille piti etsiä tullausmäärien perusteet, tullimies katsoi kelloa ja sanoi, että tässä alkaa nyt ruokatunti ja lähtekää te menemään. Se häneltä vain jäi huomaamatta, että Jaatisen Lasse oli vielä alle 18-vuotias.

Neuvostoliittoon moottoriurheilumiehet menivät aina uusien tavaroiden kanssa tuttujen ajajien luo. Joskus 70-luvulla Esko Koponen meni ajamaan jääspeedwayta Leningradiin ja meitä oli mukana mekatsuja ja muita, ainakin Esko ”Huima” Halonen, Esko Känkänen, Jouko Malminheimo, minä ja muutama muu, joiden nimet ovat unohtuneet. Ainakin Vladimir Smirnoville vietiin jotakin, eikä ongelmia syntynyt. Tuliaisiksi kotiin tuli 50 litran muovisessa bensakanisterissa votkaa, josta Neuvostoliiton tullimiehet Nuijamaalla vain naureskelivat, että ”teillä pitkä mukava kotona”. Suomen tullissa tätä votkapänikkää ei tarkastettu. Malminheimon Joken luona Katajakadulla mukavaa olikin.

Sen sijaan minä jäin 70-luvulla Vaalimaalla kiinni vanhan ikonin tuomisyrityksestä. Leningradista olin sen ostanut ja ajattelin, että saisin tullin läpi, jos hyvä tuuri kävisi. Ei käynyt, mutta mielenkiintoista oli, että tullissa minulle kirjoitettiin proopuska, jossa sanottiin, että ikoni on minun omaisuuttani, mutta saan pitää sitä vain Neuvostoliitossa ollessani. Lupakirja on tallella, mutta en ole hotellihuoneeseen siellä ikonia tarvinnut.

Vähän pelottavampi tapaus oli, kun jouduin Viipurissa putkaan. Taas oltiin Leningradista tulossa ja ajoimme Druzhban parkkipaikalle käydäksemme baarissa ja vessassa. Minulla kuitenkin niin kova hätä, että piti heti mennä kuselle pikkubussimme viereen. Sattui vain miliisi näkemään ja vei UAZ-poliisiautoon. Matkatoimistomies Reijo Hoikkanen huusi perään, että yritä päästä pian pois, sillä tulli rajalla menee kiinni kahden tunnin kuluttua. Täpärästi ehdimme, sillä pääsin putkasta tunnin päästä ja sain 10 ruplan sakon.

Moskovasta toin 80-luvulla Mossen. Ei kuitenkaan tarvinnut tullia maksaa, sillä se oli vain polkuauto.

Vieläköhän enää koskaan pääsee tällaisille värikkäille idänmatkoille Myöhempien aikojen pyhien Venäjälle?

kari.naskinen@gmail.com