Jumalten tuho, Johanna Rusasen nousu

Idän ja lännen välissä on pohjoinen, sanoo Siegfried Richard Wagnerin oopperassa Jumalten tuho. Brünnhilde tuodaan Gibichungin linnan hoviväelle esiteltäväksi häkissä, ja samanlaisia kalterikuvia nähtiin viime vuosina Aleksei Navalnyista. Wagnerin neliosainen Nibelungin sormus on juuri sellainen ooppera, josta voi halutessaan vetää suoria linjoja sekä nykypäivän maailmaan että sen tulevaisuuteen. Varsinkin viimeisessä osassa tällaista symboliikkaa on, jos varsinkin ohjaaja tätä puolta on korostanut. Jumalten tuhossa jumalat vaipuvat jonnekin hämärään, mutta lopun musiikissa soi aikaisemmin kuultu rakkauden teema – ehkä ihminen ei kuitenkaan tuhoudu ilmastonmuutoksesta ja sodista huolimatta. Sekin pitää ottaa huomioon, että vaikka se kultainen sormus on jonkinlainen vallan merkki, se on oopperatetralogian alussa ilmi tulevasti nimenomaan rakkauden pantti.

Kansallisoopperassa nyt menevässä Jumalten tuhossa on vähemmän nykymaailmaan viittavia elementtejä kuin kolmessa ensimmäisessä osassa. Hyvä näin, koska ooppera taidemuotona elää kyllä hienosti ilmankin, että esitykset aina sidotaan johonkin moderniin ja omaan aikaamme. Sitä paitsi tämän tuotannon erityishuomion voi nyt kiinnittää Brünnhilden roolin laulavaan Johanna Rusaseen, eikä tarvitse pohtia, onko tässä nyt kysymyksessä maailman pelastaja vai tuhoaja. Johanna Rusanen on nimittäin Jumalten tuhon tähti.

Olin aikaisemmin nähnyt Kansallisoopperan Brünnhildeinä amerikkalaisen Susan Marie Piersonin (2001 ja 2004) ja englantilaisen Catherine Fosterin (2011) sekä Metropolitanista elokuvan välityksellä amerikkalaisen Deborah Voigtin (2012). He kaikki ovat suuren luokan sopraanotähtiä, ja nyt Johanna Rusanen asettuu samaan sarjaan Brünnhildenä, joka on oopperakirjallisuuden vaativin sopraanorooli. Kansallisoopperan tämänkertaista ”Ringiä” en nähnyt paikanpäällä, mutta oopperan Stage24-suoratoistopalvelusta ja hyvillä kuulokkeilla sain erinomaisen käsityksen Johanna Rusasen lopullisesta noususta suomalaisten oopperasopraanojen kärkeen.

Pitkän ja laulajalle varmaan raskaan esityksen päätteeksi Brünnhilden voimakas loppumonologi Wagnerin ”taivaallisen” kauniin musiikin kanssa on täydellisen hieno esitys Johanna Rusaselta. Siinä hän ikään kuin uhraa itsensä ja jättää testamenttinsa tuleville sukupolville. Eikä enää ole merkitystä kullalla eikä muilla ylellisyyksillä, vaan ainoastaan rakkaus voittaa, jos voittoa halutaan.

Vähän tarpeettomasti Anna Kelon ohjauksessa kuitenkin tätä rakkauspuolta korostetaan yhdessä kohtaa myös halvalla ”panoepisodilla”, vaikka vaatteet päällä pysyvätkin. Tällaiseen ratkaisuun tosin löytyy eväät Saksan kansalliseepoksesta Nibelungeinlaulusta, jossa Brünnhilde sallii kuninkaan tehdä itselleen mitä mielii ja suostuu aina herransa intohimon paloon. Niin siinä voimatkin menevät Brünnhildeltä, että kuningas saa mielin määrin häntä armastella.

Wagner itse ei librettoonsa tällaista sisältöä kirjoittanut. Jo niihin aikoihin Wagner koki, että taiteessa on menty moraalittomuuksiin, syinä pitkästyneiden viihdyttäminen ja rahan ansaitseminen. Suomen parhaisiin Wagner-tuntijoihin kuuluva Pekka Asikainen kirjoittaa, että kirjoituksissaan Wagner toisteli ”taiteen rappiotilaa ja halusi tuoda tilalle taiteen, jonka tarkoitus olisi kasvattaa ja kohottaa ihminen arkipäivän vallan- ja omaisuudenhimon yläpuolelle” (Nibelungin sormus – Richard Wagnerin apokalypsi, Suomen Wagner-seura 2023). Tämän kirjan takannessa Johanna Rusanen sanoo, että tämä Ringin täydellinen pikkujättiläinen kannattaa jokaisen Ringin rooleja opiskelevan laulajan ehdottomasti lukea.

Johanna Rusasen seuraava oopperatapaus on Uljas Pulkkiksen säveltämä Tove Teuvalla, joka saa kantaesityksensä Korsholman musiikkijuhlilla elokuun alussa. Tapahtumat ja teema kietoutuvat Tove Janssonin ainoan sakraaliteoksen, Teuvan kirkon alttaritaulun Kymmenen neitsyttä, ympärille.

kari.naskinen@gmail.com