Sosialistista ja kapitalistista realismia

Kaksi kertaa on televisiosta tullut saksalaisen Florian von Donnersmarckin elokuva Teos vailla tekijää (2018). Ainakin kerran on nähty myös hänen varhaisempi elokuvansa Muiden elämä (2006), joka sai parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon. Molemmissa elokuvissa käsitellään DDR:n valtiollisen turvallisuusviraston Stasin toimintaa, ja uudemmassa elokuvassa on myös rinnastuksia läntiseen Saksaan. Teos vailla tekijää on kertomus nuoresta taiteilijasta Kurt Barnetista, joka Dresdenin taideakatemiassa osoitti lahjakkuutensa ja saavutti menestystä sosialistisen realismin tyyliin tekemillään maalauksilla. Niiden takana ollut ideologia kuitenkin ottaa niin paljon päähän, että Barnet pakenee vaimonsa Ellien kanssa länteen Länsi-Berliinin kautta juuri ennen muurin rakentamista ja pääsee Düsseldorfin taideakatemiaan.

Pelkkä taiteellinen ristiriita ei kuitenkaan ollut aiheuttanut ongelmia Dresdenissä. Pahempaa oli, että Ellien isä oli entinen natsilääkäri, jonka törkeistä touhuista Barnet ei sentään tiennyt, mutta appiukon pysyminen sodan jälkeen Itä-Saksassa kummastuttaa Barnetia. Viimeistään tässä kohtaa Kurt Barnertin henkilöhahmo leikkautuu ristiin todellisen saksalaisen taiteilijan Gerhard Richterin (s. 1932 Dresden) kanssa. Kun otin selvää Richteristä, kävi varsin selväksi, että elokuvan Barnet tarkoittaa Richteriä.

Sekä Richterin että Barnetin äitien sisaret pakkosteriloitiin Dresdenin naisklinikalla 1938 väitetyn skitsofrenian vuoksi. Elokuvassa Barnetin valkotakkinen SS-appi merkitsee Elisabeth-tädin sairauskertomukseen punaisen ristin merkiksi siitä, että on eliminoitava pois. Richterin täti murhattiin 16.2.1945 perinnöllisten jälkeläisten ehkäisylakiin vedoten. Richterin tapauksessakin kuolemantuomion lopullinen antaja oli hänen appensa Heinrich Eufinger. Muitakin taidehistoriasta tuttuja henkilöitä elokuvassa on toisilla nimillä, esimerkiksi Düsseldorfin taideakatemian professori Joseph Heinrich Beuys (1921 - 1986), joka esiintyy merkittävänä henkilönä myös Heikki Kännön mytologis-filosofis-futuristisessa romaanissa Ihmishämärä (Sammakko, 2022). Beuys teki tunnetuksi ”laajennetun taiteen” käsitteen, jossa hän edellytti taiteilijoilta osallistumista teostensa vältyksellä yhteiskunnalliseen toimintaan. Sekä Richter että Beuys ovat viime vuosisadan todella suuria nimiä Saksan taiteessa

Elokuvan alussa Elisabeth sanoo alle 6-vuotiaalle Kurt Barnetille, että kauneinta on totuus. Taiteilijaksi opiskellessaan Barnet maalaa kommunistisia iskulauseita isoihin plakaatteihin ja pääsee sitten tekemään komeita sosialistisen realismin teoksia – tämä on totta ja kauneinta. Kyseenalaista on luonnollisesti totuuden kauneus, mistä todisteina ovat vaikkapa vanhat filminpätkät keskitysleirien totuuksista. Ehkä parempi valistus pienelle Kurtille olisi ollut, että arvokkainta ja tärkeintä on totuus. Näiden asioiden kanssa Kurt Barnet joka tapauksessa kamppailee myös Düsseldorfissa. Hän hakee ja hakee omaa taiteilijuuttaan, ei mitenkään meinaa sitä löytää, mutta lopulta päätyy eräänlaiseen realismiin, ei sosialistiseen, vaan todelliseen realismiin. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Barnet piti Wuppertalissa (Richterin ensimmäinen yksityisnäyttely 1964).

Koska Barnet ja Richter ovat koko elokuvan ajan lähes yksi yhteen, niin Barnetin näyttelykin edustaa eräänlaista kapitalistista realismia. Barnet maalaa avausnäyttelyynsä mustavalkoisia kopioita lehtikuvista, joista yksi on tuore uutiskuva appiukon esimiesnatsin kiinnisaamisesta. Samoin näyttelyssä on isoja kuvia Barnetin appiukon passikuvasta kopioituina. Kaunistako? Ehkä ei sinällään, mutta arvokasta informaatiota. Tuohon kauneuden ja totuuden yhteyteen Donnersmarck on edennyt jotakin kummallista mutkapolkua pitkin.

Barnetin maalaukset eivät ole aivan kopioita, vaan hän on käsitellyt ne jonkinlaisella ylipyyhkimismenetelmällä hieman hämäriksi – totuus ei ole koskaan kiistaton, vaan aina jää jotain harmaalle alueelle, tulkinnanvaraa. Niin kuin aina - voiko taiteessa realismia edes ollenkaan olla? Ei valo- tai elokuvakaan välttämättä ole aina realistinen, kun kuvaa rajaamalla voidaan sen sisältöä muuttaa, puhumattakaan muunlaisista kuvamanipulaatioista.

Edes dokumentti eli virallinen asiakirja, todistusaineisto tai historiallinen tapahtumaselvitys ei aina ole totta. Sellaiset ovat vain yhden ihmisen tai jonkin elimen tekemiä, eikä ole mitenkäään varmaa, että ne olisivat täysin totta. Sitten taiteessa puhuttavat dokumentit ja realismit: ei niitä aukottomasti ole. Tyypillistä on, että sotien historian kirjoittavat aina voittajat; kuka todistaa, että kaikki tulee oikein kirjatuksi? Suurimmat dokumenttielokuvien klassikotkin on myöhemmin pystytty todistamaan osittain kokonaan muunlaiseksi tuotannoksi. Taiteesta voisi realismi-termin hylätä kokonaan. Tai ehkä voisi jättää surrealismin.

Wuppertalissa Barnetin teoksia tulkitaan väärin senkin takia, että niissä ei ole nimiä, niiden sanotaan olevan teoksia ilman tekijää. Jotenkin näistä Barnetin Düsseldorfin vuosista tulee mieleen myös Peltirummun Oskar Mazerath, joka myös elelee siellä pitkiä aikoja. Eikä ihme, sillä sotien jälkeen Günter Grass opiskeli Düsseldorfin taideakatemiassa. Suuria nimiä Saksan lähihistorian perkaamisessa.

Vaikka Muiden elämä sai Oscarin, on Teos vailla tekijää parempi elokuva.

kari.naskinen@gmail.com