perjantai 20. tammikuuta 2023

Äärioikeistolla oli sata vuotta sitten suuri huoli sekä sisä- että ulkopolitiikasta


Valkoiset olivat voittaneet vapaussotansa 1918, mutta pelko ei ollut hävinnyt. Fasistinen Suojeluskunta oli kyllä turvana, mutta sellaista
kauhukuvaa oli ilmassa, että eduskunnan selvästi suurimmaksi puolueeksi 1919 noussut SDP onnistuisi lakkauttamaan suojeluskuntajärjestön. Lisäksi Suojeluskunnan sisällä oli ristiriitoja, jotka huolestuttivat. Jotta tällaisen kansalaiskaartimaisen väkivaltaorganisaation selusta turvattaisiin, perustettiin tammikuussa 1923 Suomen suojelusliitto, joka oli suora jatke 1919 perustetulle suojeluskuntien tukijärjestölle Suomen suojeluskuntain liitolle. Suomen suojelusliitto meni heti jäseneksi Genevessä perustettuun Kansainväliseen antikommunistiseen liittoon.


Sosiaalidemokraattien paikkamäärä vuosien 1922 ja 1924 vaaleissa putosi, mutta vastapainoksi Suomen sosialistinen työväenpuolue (SSTP) rynnisti eduskuntaan kielletyn SKP:n tilalle. Suojelusliitto tarvitsikin kovia nimiä taakseen ja sellaisia olivat liiton perustamisjulistuksen ensimmäiset allekirjoittajat Mannerheim ja Svinhufvud. Kannattajia tuli myös Kokoomuksesta, Maalaisliitosta ja Edistyspuolueestakin, vaikka Edistyspuolueen puheenjohtaja Oskari Mantere piti suojelusliiton perustamista ”fasistisena hourailuna”.

Mannerheimin ja Svinhufvudin ohella suojelusliiton kovia nimiä olivat senaattorit
Kaarlo Castrén ja Heikki Renvall sekä professorit Onni Tarjanne ja Bernhard Wuolle. Suojelusliitto harjoitti kommunisminvastaista valistustoimintaa ja teki yhteistyötä Etsivän keskuspoliisin kanssa. Perimmäisenä tavoitteena oli työväenliikkeen lakkauttaminen Suomessa.

Tulipa tällainen suojelusliitto ainakin minulle uutena asiana Seppo ja Marjaliisa Hentilän kirjasta Ensimmäinen tasavalta (Siltala, 2022), jossa käydään läpi ensimmäisen presidenttiparimme Kaarlo Juho ja Ester Ståhlbergin elämänvaihetta 1919-25. Ståhlberg tietenkin oli jyrkästi kaikkea äärioikeistolaista aktivismia vastaan ja saikin tuntea sen nahoissaan presidenttikautensa jälkeen.

Kovin voimakasta tuo äärifanaattinen toiminta 1920-luvulla oli. Sama kaiku on askelten nytkin sekä Suomessa että Euroopassa yleensäkin, mutta tällä hetkellä se on paremmin hallinnassa, vahingoista viisastuneena.

Noin sata vuotta sitten perustettiin samassa fanaattisessa tarkoituksessa monta muutakin yhdistystä tai löyhempää koostumusta, esimerkiksi Akateeminen Karjala-seura, Itsenäisyyden liitto, Lalli-liitto, Lapuanliike, Pihkalan kaarti, Suunta-ryhmä ja Vapaussodan rintamamiesten liiitto. Sama jatkui 1930-luvun alkupuoliskolla: Isänmaallinen kansanliike, Mustapaidat, Sinimustat, Suomen kansallissosialistinen liitto, Suomen kansan järjestö, Suomen lukko, Yhteiskunta-liitto ym.

Tietenkin ulkopolitiikkakin huoletti oikeistoa, muutakin kuin sen äärilaitaa. Bolshevikkibasillin pelättiin edelleen tarttuvan Suomeen. Yhdessäkin ulkoministeriön muistiossa vuodelta 1921 todettiin karskisti, että ”suuri yleisö ja alempi virkamieskunta ei näe Neuvosto-Venäjän lähetystön jäsenissä muita kuin roistobolshevikkeja ja kohtelee heitä sen mukaan”. Sekin otti päähän, että jo 1922 lähetystön henkilöstömäärä lähenteli sataa, mikä oli yhtä paljon kuin Suomen koko ulkoasiainhallinnon henkilömäärä.

K.J. Ståhlbergin ”viha” kohdistui enemmän Ruotsiin. Kertaakaan hän ei tehnyt valtiovierailua Ruotsiin, joskaan ei muuallekaan ulkomaille. Ruotsin kanssa suhteet olivat huonolla tolalla Ahvenanmaasta käydyn kiistan takia. Ståhlbergin pitkävihaisuus tarttui Ester Ståhlbergiinkin. Presidenttiparin ollessa kerran yksityismatkalla he kuitenkin tapasivat Tukholmassa ulkoministeri
Erik Marks von Würtenbergin puolisoineen. Ester piti Würtenbergiä sympaattisena, mutta antoi tyrmäävän arvostelun tämän puolisosta - miten ”noin hieno mies oli saattanut joutua yhteen tuollaisen kanan kanssa”.

J.K. Paasikivikin arvosteli myöhemmin Ståhlbergin vähäistä kiinnostusta ulkopolitiikkaan. Päiväkirjassaan hän 1952 kirjoitti hiljattain edesmenneestä Ståhlbergistä: ”Hän oli sisäpoliitikko. Ei ollut intressoitu ulkopolitiikasta, mikä on kuitenkin meille pääasia.” Tosin kyllähän Ståhlberg kesällä 1919 vei hyökkäävältä oikeistoulkopolitiikalta pohjan tarttuessaan torjuvasti Suomen Itä-Karjalaa havittelevaan valloituspolitiikkaan. Heimopoliittista jakoa voidaan kuvata niin, että olivat aseellisen intervention mannerheimilaiset ja heidän vastustajansa ståhlbergilaiset.

Ulkopolitiikassa Ståhlberg nojautui omaan arvopohjaansa ja noudatti johdonmukaisesti parlamentarismin periaatteita. Puheidensa sisällönkin hän tarkistutti ulkomininisterillä, joista parhaana tukena ja turvana oli neljässä hallituksessa 1919-22 ollut puoluetoveri
Rudolf Holsti. Kun Holsti sitten kaatui epäluottamuslauseeseen, kiitti presidentti luottoministeriään: ”Jumalan kiitos, että hän ennätti istua neljä vuotta tämän maan ulkoasioiden johdossa.”

Hentilöiden kirja on erinomainen Ståhlbergin presidenttipariskunnasta. He olivat uranuurtajia, sillä tasavalta oli valtiomuotona vielä uusi. Euroopassa ei muualla ollut monta sellaista maata, jonka valtionpäämies olisi ollut vaaleilla valittu presidentti.
Presidenttien puolisoita ei ole tavallisesti käsitelty presidentti-instituutioon kuuluvina vaikuttajina. Tasavallan ensimmäiset on kaksoiselämäkerta, joka kertoo, millä tavalla Ståhlbergit yhdessä ja suunnitelmallisesti rakensivat Suomeen presidentti-instituutiota.

kari.naskinen@gmail.com