Marsalkka Mannerheimin rintakuva
oli Otavan pääkonttorin johtokunnan kerroksessa, mutta 1970-luvun
alkuvuosina Otavan kirjallinen johtaja Paavo Haavikko
määräsi sen siirrettäväksi
varastoon, koska hän ei pitänyt järkevänä, että Mannerheim
”vartioi kulkua kirjallisille osastoille sotilaslakki päässä”.
Nyt Haavikon perustama Art House Oy on julkaissut kirjan Suuri
marsalkka, jonka
Haavikko teki 1980-luvulla tv-sarjaelokuvan
käsikirjoitukseksi. Hanke ei toteutunut, mutta nyt ensimmäisen
kerran on julkaistu tämä aineisto noin
300-sivuisena kirjana. Se on Haavikon suuri kunnianosoitus
Mannerheimille, jonka Haavikko nosti korkealle jalustalle samalla
tavalla kuin Urho
Kekkosen.
Kirja
jakautuu kuuteen osaan käsittäen vuodet 1886 - 1947, sillä
Haavikko oli ajatellut tv-sarjan kuusiosaiseksi. Tarina
alkaa, kun Mannerheim on 1951 Sveitsissä saanut muistelmansa
kirjoitetuksi ja valitsee nyt tulevaan kirjaan valokuvia. Tämä
kuvien valkkaaminen tuo siten esille koko hänen elämänsä vaiheet,
joita hän nyt käy läpi. Näin ollen Mannerheimin elämä olisi
televisiossa pyörinyt takautumina.
Käsikirjoitus on
alkuun lähinnä Mannerheimin monologia. Ensimmäinen kunnon
vuorosanakohtaus tulee vasta sivulla 108, kun Mannerheim lokakuussa
1918 tapaa Helsingissä Svinhufvudin
ja
Paasikiven.
Mannerheim
ei ole tyytyväinen, koska hänen mielestään Helsingin senaatti,
Svinhufvud ja Paasikivi olivat katsoneet silmänsä sokeiksi Saksaan
päin, kuin se olisi aurinko. Keisarillisen Venäjän armeijassa
pitkään palvelleena hän katsoi olevansa ainoa, joka todella tiesi,
mitä saksalaiset olivat miehiään. Jo tammikuussa 1918 Mannerheim
oli jyrkästi sitä mieltä, että valkoisen Suomen pitää pyytää
apua veljesmaalta Ruotsilta, eikä missään nimessä ole syytä
sitoutua Saksan valtapiiriin ja lopulta tuhoutua sen kanssa. Toisin
kuitenkin kävi, mutta Mannerheim ei
olisi
näin
menetellyt.
Saksalaisista
ei Mannerheimilla ollut hyvää sanottavaa myöhemminkään. Hän oli
heihin suhtautumisessaan yhä tsaarin upseeri vailla myötämieltä
Saksaa kohtaan. Yhdessä
kohtaa Paasikiveä muistellessaan Mannerheim sanoo, että Paasikivi
oli antanut hänelle mainion italialaisen kylpyläkaupungin ja
-hotellin nimet, koska Mannerheim ei halunnut edes kylpeä
Saksassa.
Venäjästä Mannerheim sanoo valokuvia
plärätessään, että se on valtavan ”rikas maa, niin rikas että
sen rikkautta ei kukaan voi omistaa, eikä se rikkaus omista ketään.
Ihmiset, jotka ovat suunnattoman rikkaita, eivät käsitä sitä, ja
ne jotka eivät ole rikkaita, kuten minä en ollut, liikkuvat
kevyesti tämän rikkauden keskellä.” Mannerheim oli pukenut
ylleen keisarillisen asepuvun 1887.
Siihen
eivät saksalaiset eivätkä venäläiset vaikuttaneet, että yhdeksi
riesaksi tuli kieltolakikin 1919. Mannerheim muistelee kuinka
Englannin laivaston amiraali Sir Walter
Cowan
halusi järjestää lounaan Suomen valtioneuvostolle ja
sotilaspäällystölle, mutta kieltolaki oli päällä. No ei hätää,
Kulosaaren rantahotelli oli Cowanin asuinpaikka, joten se
julistettiin tilapäisesti Englannin lähettilään asunnoksi, joten
siihen ei kieltolaki ulottunut. Marski muistelee myös, miten
piripintainen ryyppylasi hoidetaan: ”Siihen on tartuttava
riiputtamalla lasia kevyesti sormien välissä. Jos siihen tarttuu
tiukasti, päättäväisesti, tekee väärän liikkeen ja lasi
läikkyy ylitse.”
Teksti
on siis Haavikon, eikä
ilmeisesti lainauksia ainakaan sanatarkasti ole Mannerheimin tai
muidenkaan muistelmateoksista. Ainakaan lähdeviitteitä ei ole.
Neuvostoliiton
armeijasta Mannerheim sanoo tammikuussa 1940 Airolle:
”Meillä on vastassamme sitkeä ja hyvin varustautunut vihollinen.
Keisarikunnan armeijassa ei venäläinen sotilas osoittanut tällaista
kestävyyttä. Olen
tyytymätön siihen
sävyyn, jota meidän propagandamme käyttää. Se ivaa venäläisten
varusteiden puutteita, muistamatta että meitä vastassa on
suurvalta, joka on vuosikymmenen keskittynyt sotalaitoksensa
vahvistamiseen. - - - Omat sotilaamme kulkevat kumisaappaissa lähes
40 asteen pakkasessa. Se ei ole naurun asia.”
Keväällä
1942 Airo raportoi Mannerheimille jostakin taistelusta, jossa
puna-armeijan tappioilmoitukset ovat hyvin korkeat omiimme
verrattuna. Siihen Mannerheim vastaa, etteivät vihollisen isot
kaatuneiden määrät mitenkään vähennä omien yksiköittemme
tappioitten määrää.
Haavikon
Mannerheim on sivistynyt mies, jämerä johtaja, joka ei turhista
niuhota. Mannerheimin vaakunalauseeksi voisi kirjoittaa ”lojaalisuus,
kunnia, tahto”. Vain Paasikiveä hän arvostelee voimakkaasti:
”Paasikivi oli 1918 pääministerinä saattamassa meitä Saksan
johdettaviksi, sen alusmaaksi. Hän ei pystynyt viemään syksyllä
1939 neuvotteluja Moskovassa päätökseen vaan oli liian pehmeä
Helsingissä. Hän puhuu ja puhuu eikä saa mitään aikaan. Hän ei
osannut hoitaa kevään 1944 neuvotteluja, jolloin oli viimeinen
hetki tehdä rauha. Se jäi minun tehtäväkseni. Siksi en lähettänyt
Paasikiveä Moskovaan syksyllä 1944. Sillä silloin minä halusin
saada rauhan enkä kuulla puheita.”
Nyt ilmestynyt kirja on Haavikon laajin sotamarsalkka Mannerheimin elämään ja henkilöön keskittyvä teksti. Vuonna 2008 kuolleen Haavikon omissa papereissa siitä oli tallella vain hajaliuskoja, mutta tv-tuottaja Reima Kekäläisen henkilökohtaisista arkistoista löytyi kokonainen käsikirjoitusversio, joka nyt julkaistiin.
kari.naskinen@gmail.com
