keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Mannerheim varaston pölyistä takaisin jalustalle


Marsalkka Mannerheimin rintakuva oli Otavan pääkonttorin johtokunnan kerroksessa, mutta 1970-luvun alkuvuosina Otavan kirjallinen johtaja Paavo Haavikko määräsi sen siirrettäväksi varastoon, koska hän ei pitänyt järkevänä, että Mannerheim ”vartioi kulkua kirjallisille osastoille sotilaslakki päässä”. Nyt Haavikon perustama Art House Oy on julkaissut kirjan Suuri marsalkka, jonka Haavikko teki 1980-luvulla tv-sarjaelokuvan käsikirjoitukseksi. Hanke ei toteutunut, mutta nyt ensimmäisen kerran on julkaistu tämä aineisto noin 300-sivuisena kirjana. Se on Haavikon suuri kunnianosoitus Mannerheimille, jonka Haavikko nosti korkealle jalustalle samalla tavalla kuin Urho Kekkosen.

Kirja jakautuu kuuteen osaan käsittäen vuodet 1886 - 1947, sillä Haavikko oli ajatellut tv-sarjan kuusiosaiseksi.
Tarina alkaa, kun Mannerheim on 1951 Sveitsissä saanut muistelmansa kirjoitetuksi ja valitsee nyt tulevaan kirjaan valokuvia. Tämä kuvien valkkaaminen tuo siten esille koko hänen elämänsä vaiheet, joita hän nyt käy läpi. Näin ollen Mannerheimin elämä olisi televisiossa pyörinyt takautumina.

Käsikirjoitus on alkuun lähinnä Mannerheimin monologia. Ensimmäinen kunnon vuorosanakohtaus tulee vasta sivulla 108, kun Mannerheim lokakuussa 1918 tapaa Helsingissä
Svinhufvudin ja Paasikiven. Mannerheim ei ole tyytyväinen, koska hänen mielestään Helsingin senaatti, Svinhufvud ja Paasikivi olivat katsoneet silmänsä sokeiksi Saksaan päin, kuin se olisi aurinko. Keisarillisen Venäjän armeijassa pitkään palvelleena hän katsoi olevansa ainoa, joka todella tiesi, mitä saksalaiset olivat miehiään. Jo tammikuussa 1918 Mannerheim oli jyrkästi sitä mieltä, että valkoisen Suomen pitää pyytää apua veljesmaalta Ruotsilta, eikä missään nimessä ole syytä sitoutua Saksan valtapiiriin ja lopulta tuhoutua sen kanssa. Toisin kuitenkin kävi, mutta Mannerheim ei olisi näin menetellyt.

Saksalaisista ei Mannerheimilla ollut hyvää sanottavaa myöhemminkään. Hän oli heihin suhtautumisessaan yhä tsaarin upseeri vailla myötämieltä Saksaa kohtaan.
Yhdessä kohtaa Paasikiveä muistellessaan Mannerheim sanoo, että Paasikivi oli antanut hänelle mainion italialaisen kylpyläkaupungin ja -hotellin nimet, koska Mannerheim ei halunnut edes kylpeä Saksassa.

Venäjästä Mannerheim sanoo valokuvia plärätessään, että se on valtavan ”rikas maa, niin rikas että sen rikkautta ei kukaan voi omistaa, eikä se rikkaus omista ketään. Ihmiset, jotka ovat suunnattoman rikkaita, eivät käsitä sitä, ja ne jotka eivät ole rikkaita, kuten minä en ollut, liikkuvat kevyesti tämän rikkauden keskellä.” Mannerheim oli pukenut ylleen keisarillisen asepuvun 1887.

Siihen eivät saksalaiset eivätkä venäläiset vaikuttaneet, että yhdeksi riesaksi tuli kieltolakikin 1919. Mannerheim muistelee kuinka Englannin laivaston amiraali Sir Walter Cowan halusi järjestää lounaan Suomen valtioneuvostolle ja sotilaspäällystölle, mutta kieltolaki oli päällä. No ei hätää, Kulosaaren rantahotelli oli Cowanin asuinpaikka, joten se julistettiin tilapäisesti Englannin lähettilään asunnoksi, joten siihen ei kieltolaki ulottunut. Marski muistelee myös, miten piripintainen ryyppylasi hoidetaan: ”Siihen on tartuttava riiputtamalla lasia kevyesti sormien välissä. Jos siihen tarttuu tiukasti, päättäväisesti, tekee väärän liikkeen ja lasi läikkyy ylitse.”

Teksti on siis Haavikon,
eikä ilmeisesti lainauksia ainakaan sanatarkasti ole Mannerheimin tai muidenkaan muistelmateoksista. Ainakaan lähdeviitteitä ei ole. Neuvostoliiton armeijasta Mannerheim sanoo tammikuussa 1940 Airolle: ”Meillä on vastassamme sitkeä ja hyvin varustautunut vihollinen. Keisarikunnan armeijassa ei venäläinen sotilas osoittanut tällaista kestävyyttä. Olen tyytymätön siihen sävyyn, jota meidän propagandamme käyttää. Se ivaa venäläisten varusteiden puutteita, muistamatta että meitä vastassa on suurvalta, joka on vuosikymmenen keskittynyt sotalaitoksensa vahvistamiseen. - - - Omat sotilaamme kulkevat kumisaappaissa lähes 40 asteen pakkasessa. Se ei ole naurun asia.”

Keväällä 1942 Airo raportoi Mannerheimille jostakin taistelusta, jossa puna-armeijan tappioilmoitukset ovat hyvin korkeat omiimme verrattuna. Siihen Mannerheim vastaa, etteivät vihollisen isot kaatuneiden määrät mitenkään vähennä omien yksiköittemme tappioitten määrää.

Haavikon Mannerheim on sivistynyt mies, jämerä johtaja, joka ei turhista niuhota. Mannerheimin vaakunalauseeksi voisi kirjoittaa ”lojaalisuus, kunnia, tahto”. Vain Paasikiveä hän arvostelee voimakkaasti: ”Paasikivi oli 1918 pääministerinä saattamassa meitä Saksan johdettaviksi, sen alusmaaksi. Hän ei pystynyt viemään syksyllä 1939 neuvotteluja Moskovassa päätökseen vaan oli liian pehmeä Helsingissä. Hän puhuu ja puhuu eikä saa mitään aikaan. Hän ei osannut hoitaa kevään 1944 neuvotteluja, jolloin oli viimeinen hetki tehdä rauha. Se jäi minun tehtäväkseni. Siksi en lähettänyt Paasikiveä Moskovaan syksyllä 1944. Sillä silloin minä halusin saada rauhan enkä kuulla puheita.”


Nyt ilmestynyt kirja on Haavikon laajin sotamarsalkka Mannerheimin elämään ja henkilöön keskittyvä teksti. Vuonna 2008 kuolleen Haavikon omissa papereissa siitä oli tallella vain hajaliuskoja, mutta tv-tuottaja Reima Kekäläisen henkilökohtaisista arkistoista löytyi kokonainen käsikirjoitusversio, joka nyt julkaistiin.

kari.naskinen@gmail.com