”Surkea”,
sanoi vieressäni istunut Hercule Poirot -ekspertti, kun uusi Kuolema
Niilillä -elokuva
oli päättynyt. Tässä mielessä täysin puolueettomana nyökkäsin
ja totesin, että samaa tasoa kuin edellinen eli Idän
pikajunan arvoitus (2017).
Molemmat on ohjannut engantilainen Kenneth
Branagh,
joka
enemmän onkin saavuttanut arvostusta
teatteriohjaajana.
Edellisestä, yhtä pitkäveteisen
kyllästyttävästä
pikajunatarinasta jäi mieleen junan suistuminen kiskoilta ja
varsinkin se, että junan nostivat takaisin raiteilleen junan
henilökunta ja matkustajat ilman minkäänlaisia nostureita. Tämä
uusi elokuva alkoi ensimmäisestä maailmansodasta, jossa Hercule
Poirot haavoittui kasvoihinsa niin, että suun ja nenän väliin
jääneiden pahojen arpien takia hän päätti kasvattaa viikset.
Kumma
vain,
että vaikka
oikea
poski meni sirpaleiden repiessä
yhtä repaleiseksi, mutta partaa ei tarvinnut kasvattaa, koska poski
parani täysin sileäksi.
Entä voisiko David Suchet juosta murhaajan perässä pistooli kädessä, kuten Branagh tekee? Onneksi ei Agatha Christie ole näitä tekeleitä näkemässä.
Tapahtumat
sijoittuvat siis pääasiassa Niilille, jossa matkailuaiheisia
kohteita ovat Abu Simbelin temppeli, jokin hieno hotelli Assuanissa
ja Gizan pyramidit, jotka vastoin todellisuutta on sijoitettu aivan
Niilin rantaa lähelle. Puuttuu vain Joanna
Lumley esittelemässä
nähtävyyksiä.
kari.naskinen@gmail.com
