maanantai 14. helmikuuta 2022

Ruotsalaista sisua


Karl-Oskar ja Kristin
a Nilssonin matka kolmen lapsensa kanssa pienestä Duvemålan kylästä Amerikkaan ja asettautuminen sinne on sisältönä Vilhelm Mobergin isossa romaanisarjassa (1949-59), josta Ruotsissa on tehty taas uusi elokuva Maastamuuttajat. Tällä kertaa toteutus on jäänyt laihaksi, ja tämän joudun sanomaan, koska vastikään olen katsonut television SF-kanalenilta Jan Troellin kaksiosaisen elokuvan (1971-72) aiheesta ja se on elokuvaeepos, jonkalaista kokonaisuutta tämä Erik Poppen uusi elokuva vain raapaisee. Troellin elokuvien yhteispituus on 6,5 tuntia, tämän uuden 2,5 tuntia. Seuraavan kerran Troellin kaksoiselokuvan ensimmäisen osan näkee keskiviikkona 16.2. klo 12.45 ja toisen osan torstaina 17.2. klo 12.50 (SF-kanalen).


Ruotsalaisesta sisusta uusikin elokuva kertoo. Periksiantamattomuutta ja valtavaa sopeutumista edellytti, kun oli
jätettävä koti ja lähisukulaiset. Lähtö hevoskärryillä kotoa on elokuvassa täyttä draamaa ja tunnetta. Isä jää pihaan katsomaan, äiti katsoo ehkä akkunasta, sillä hän ei hyväksy lähtöä ja on suutuspäissään. Sinne menevät, eivätkä koskaan tule takaisin. Pääsevätkö edes Amerikkaan vai uppoavatko mereen, sanoo äiti, ja eikös siellä ole niitä intiaanejakin.

Laivamatka alkaa 1849 Karslhamnin satamasta ja kestää kymmenen viikkoa. Kaikki matkalaiset eivät elossa kestä, vaan kolera vie ja ruumit heitetään laidan yli. Nämä alkuvaiheet elokuvassa kelataan pikapikaa, ja tapahtumia ennen matkaa näytetään vain takaumina. On nälkä, lato palaa poroksi ja tuhoaa siellä olleen viljasadon ja pappi haukkuu saarnassaan Amerikkaan lähtöä suunnittelevia. Elämä on yhtä helvettiä, ja Karl-Oskar tekee lähtöpäätöksen.

Mies tekee tällaiset isot päätökset, mutta Erik Poppen elokuvassa päähenkilö on kuitenkin Kristina.
Hänen sisäisiä monologejaan kuullaan pitkin elokuvaa. Kristinan fyysinen ja henkinen kestävyys on koetuksella. Miksi Jumala rankaisee meitä? Emmehän me mitään pahaa ole tehneet. Sitten vielä sekin, että ”nainen vaietkoon seurakunnassa”, joten ruotsalaisseurakunnan perustamaan kouluun Minnesotassa ei Karl-Oskarin ja Kristinan vanhinta tytärtä meinata päästää tarpeetonta lukutaitoa oppimaan.

Fyysisesti suurimman työn uudisraivaajana tekee tietenkin Karl-Oskar. Sitä työtä ei kuitenkaan paljon kuvata, ei esimerkiksi niitä ankaria talvia, joita Troellin elokuvissa käytiin hyvin läpi

Kristinan matka Amerikkaan on myös sisäinen, vaikka
kin koettelemus, niin myös vapauttava. Elokuvan täydennysnimi on Viimeinen kirje Ruotsiin, sen kirjoittaa kouluun lopulta päässyt Lill-Märta äitinsä sanelemana tämän kuolinvuoteella 1856. Unelma vapaudesta oli toteutunut, äiti ja isä olivat pystyneet antamaan lapsilleen paremman elämän, eikä Kristinan kuolema johtunut maastamuutosta.


Mestariteos ei elokuva kuitenkaan ole.
Sellaisen ehti Jan Troell jo tehdä.

kari.naskinen@gmail.com