lauantai 19. helmikuuta 2022

Terapiaistunto pappilassa


Yksi tunnetuimpia Ingmar Bergmanin elokuvia on Syyssonaatti (1978). Vuonna 2007 se sai näyttämöllisenkin kantaesityksensä Svenska Teaternissa Helsingissä ja 2017 myös oopperakantaesityksen Helsingissä, kun suomenruotsalaisen Sebastian Fagerlundin sävellysteos tuli Kansallisoopperaan. Meni melkein kymmenen vuotta, ennen kuin Raija-Sinikka Rantala sai Bergmanilta luvan sovittaa elokuva teatterin lavalle, mutta siihenkin tuli sellainen rajoitus, että Bergman kielsi näytelmän esittämisen Ruotsissa. Bergmanille Syyssonaatti oli niin henkilökohtainen, että hän ei enää vanhana miehenä halunnut lähteä kotimaassaan repimään niitä asioita auki.

Bergman on taas ajankohtainen, kun teattereihin tuli ranskalaisen Mia Hansen-Løven elokuva Bergman Island. Se on kuvattu Bergmanin tutuksi tekemällä Fåröllä, mutta Bergmania siinä ei näy. Suomessa elokuvalle on annettu bergmania sivuava nimi Kohtauksia eräältä saarelta. Kun en päässyt sitä vielä näkemään, katsoin dvd:ltä taas kertaalleen Syyssonaatin, jonka senkin käsikirjoituksen Bergman teki Fåröllä.

Syyssonaatti on eräänlainen terapiaistunto. Maailmankuulu pianisti Charlotte ja hänen tyttärensä Eva kohtaavat seitsemän vuoden tauon jälkeen, eikä äiti vieläkään ymmärrä olevansa äiti, vaan hänen elämäänsä on pelkästään oma menestyksensä taitelijana. Lapsenlapsikin on tänä aikana syntynyt ja kuollut onnettomuudessa, mutta äiti ei konserttikiireiltään ehtinyt pientä Erikiä nähdä. Kun hän nyt vihdoin tulee käymään tyttärensä luona, tärkeintä on pyörähtää tyttären edessä ja esitellä Zürichistä ostamaansa hyvin istuvaa vaatetta.

Ingmar Bergman
itse oli naimisissa viisi kertaa ja yksi vaimosta oli kuuluisa pianisti Käbi Laretei. Syyssonaatin pianisti Charlotte ei kuitenkaan kuvaa häntä, vaan enemmän Charlottessa on Bergmania itseään, jonka elämä suurena elokuvataiteilijana oli kiinni aivan muissa asioissa kuin omassa perheessä. Tähän viittaa sekin, että jälleen kerran Bergmanin elokuvassa ollaan pappilassa.

Elokuva alkaa, kun Evan pappipuoliso Viktor lukee katkelman kirjailija-toimittaja Evan kirjasta – elokuvan teema syntyy siitä: ”Elämistä täytyy opetella. Suurin este on se, etten tiedä kuka olen, vaan haparoin sokeana. Vasta kun minua rakastetaan sellaisena kuin olen, uskallan kohdata itseni. Moinen mahdollisuus on kuitenkin osaltani suhteellisen kaukainen.”

Charlotte ei ole opetellut elämistä, ainoastaan soittamista. Eikä hän nytkään osaa puhua tyttärensä kanssa muusta kuin konserteistaan, kunnes Eva vihdoin räväyttää kaiken auki.
Jonkinlaiseen liennytykseen he pääsevät, mutta sitäkään Charlotte ei varsinaisesti kestä, vaan lähtee pois aikaisemmin kuin oli tullessaan ajatellut ja Evalle sanonut. Kun Charlotte on mennyt, Eva kirjoittaa vielä äidilleen kirjeen, jossa myöntää omiakin virheitään: olisi pitänyt kohdata äiti hellästi eikä vanhan katkeroituneen vihansa vallassa, ja että on olemassa sellainenkin asia kuin armo.

Mutta onko kaikki myöhäistä? Elokuva loppuu, eikä selviä, miten käy. Sukupolvien väli on joka tapauksessa liian iso, kun Charlotte on antanut sen venähtää. Charlotte ei ole pitänyt huolta lapsistaan. Evan lisäksi on vaikeasti sairas Helena, joka on jäänyt Evan hoidettavaksi, koska Charlotten uralle sairaasta lapsesta huolehtimisesta olisi ollut pelkkää riesaa. Huolta ja huomiota kaipaa vain Charlotte itse.

Charlottena Ingrid Bergman teki maksimaalisen hienon roolin. Tämän jälkeen hän ei enää näytellyt kuin yhdessä tv-elokuvassa, jossa hän on Golda Meir. Syyssonaatissa Ingrid Bergman on kieroon kasvaneena narsistina ja yhteytensä Evaan kokonaan menettäneenä niin täydellisesti epäonnistuneen ihmisen kuva, että harvoin näkee vastaavaa. Tosin ei Evakaan virheetön ole, eikä se tule ilmi, onko hänen ensimmäinen avioliittonsa epäonnistunut hänen traumojensa takia. Evaa näyttelee yhtä täydellisesti Liv Ullman, joka roolissaan ajattelee olevansa huono ihminen, koska ei osaa Chopiniakaan virheettömästi soittaa. Sitäkin joutuu ajattelemaan, olisiko Eva voinut auttaa asiaa nostamalla ”kissan pöydälle” jo kauan aikaa sitten, eikä vain padota raivoaan ja yksinäisyydentunnettaan.

Kahden suuren Bergmanin kohtaaminen sai alkunsa Cannesissa, jossa he tapasivat ilmeisesti 1972, jolloin siellä esitettiin Ingmar Bergmanin Kuiskauksia ja huutoja. Ingrid oli silloin pannut Ingmarin taskuun kirjeen, jossa muistutti Ingmarin lupauksesta, että he tekisivät elokuvan yhdessä. Näin sitten tapahtui ja syntyi Syyssonaatti. Helppoa ei kuitenkaan ollut, kuten ohjaaja kirjoittaa: ”Havaitsin jo harjoitustyön aikana, ettei tässä päästy eteenpäin ymmärryksellä eikä herkkävireisyydellä. Minun oli käytettävä työssäni menetelmiä, jotka muuten torjun, ennen muuta aggressiivisuutta. - - - Aamuisin hän oli usein pisteliäs ja kiukkuien ja masentunut aivan ymmärrettävistä syistä. Hän tuskitteli sairauttaan [rintasyöpä] ja oli myös sitä mieltä, että työtapamme oli outo ja epävarma.” (Kuvasta kuvaan, 1990)


Tässä kuvassa Ingmar Bergman on hänen ja Liv Ullmanin 10-vuotiaan tyttären Linn Ullmanin kanssa kuvausten aikana. Linn esiintyy yhdessä takaumassa esittäen Evaa pikkutyttönä. Linn Ullman syntyi 1967, jolloin Bergman oli naimisissa Käbi Latretein kanssa. Kaikkiaan Bergman teki yhdeksän lasta viiden eri kumppaninsa kanssa, ja yleinen tieto on, ettei hän kovin suurta huolta lapsistaan pitänyt. Kun Bergman itsekin kantoi taakkaa lapsuusajan traumoistaan, niin olihan tälle sonaatille kaikenlaisia taustoja.

kari.naskinen@gmail.com