Elokuvan julisteessa on ylimmäisenä Suosalon nimi, sen alla elokuvan nimi. Hyvin osuu, vaikka Suosalo ei elokuvassa itseään esitäkään. Suosalo on Suomen parhaita näyttelijöitä, joka varsinkin monologiesityksillään maata kiertäessään on noussut suomalaisen teatterin ykköskoomikoksi. Nyt kysymys on kuitenkin kaikkein vakavimmasta asiasta, vaikka se koomisia aineksia sisältääkin. Elokuvateatterissa sitä katsoessani ei yleisö nauranut kertaakaan edes hauskoissa kohdissa, sillä hauskuus on todellisuudessa kaukana siitä, mitä tapahtuu.
Suosalo esittää Sörnäisten Työväen Teatterin näyttelijää Toivo Parikkaa, jota jossakin lehtiarvostelussa oli sata vuotta sitten sanottu Suomen hauskimmaksi mieheksi. Nyt tilanne on kuitenkin elämästä ja kuolemasta. Teatterin näyttelijät ja vahtimestari ovat joutuneet punavankileirille Helsingin edustalla olevaan Isosaareen keväällä 1918.
Hämeentie 38:ssa toiminut teatteri oli ollut yksi Helsingin punakaartin kokoontumispaikka. jossa punaisten johtaja Kullervo Mannerkin oli käynyt puhumassa. Kun valkoiset sitten ottivat teatterilaiset kiinni, heidät vietiin Isosaareen, jossa pidettiin erityisen vaarallisiksi katsottuja kapinallisia. Siellä olivat mm. SDP:n kansanedustajat Antti Mäkelä, Kaarle Mänty ja Sulo Wuolijoki, joita elokuvassa ei kuitenkaan näy.
Näytelmässä Parikkaa syytetään kirkkoherran tappamisesta, elokuvassa 12 saksalaisen sotilaan ampumisesta. Muuten juoni on sama. ”Hauskuus” syntyy siitä, kun vankileirin komendantti Hjalmar Kalm määrää näyttelijät valmistamaan esityksen, jolla viihdytettäisiin leirille tulossa olevia korkea-arvoisia vierailijoita, Suomen valkoisia auttamaan lähetyn Saksan Itämeren divisioonan komentajaa Rüdiger von der Goltzia ja valtionhoitaja P.E. Svinhufvudia.
Leikki on kaukana. Koko näyttelijäryhmälle on jo kuolemantuomio annettu, mutta aina toivo elää, että jospa sittenkin asiat kääntyisivät. Parikka ottaa homman hoitaakseen ja puhuu miehet ympäri. Voitetaanko naurulla kuolema?
Hyvin rakennetussa ja lavastetussa ympäristössä näyttelijät tekevät hienoa työtä ja Suosalo on taas loistava. Elokuva perustuu lähinnä puhuttuun tekstiin, mutta esille tulevat havainnollisesti myös vankileirin olosuhteet. Ruoka on olemattoman vähissä, mutta koska Parikka on hauskuutensa lisäksi myös nokkela puliveivari, hän järjestelee asioita parhain päin. Tämä pieni vankileiri toimi toukokuun puolivälistä syyskuuhun, minä aikana siellä kuoli noin 300 vankia nälkään, kulkutauteihin ja teloituksiin.
Elokuvassa ei vedetä rajalinjoja valkoisten ja punaisten välille muuten kuin käytännön tasolla, eli ovat vartijat ja vangit. Ideologioista ei puhuta. Suurinta on taide. Kun illan näytelmäesitystä harjoitellaan ankeissa oloissa, vastahankaakin ilmenee, jolloin Parikka sanoo, että rintamalta voi kyllä paeta, mutta ei tästä. Elämä lyhyt, taide pitkä. Sama asetelma oli varmaan Auschwitzissa, jossa tyttöorkesteri viihdytti natseja toivoen näin pelastavansa henkensä (muutama pelastui).
kari.naskinen@gmail.com
