tiistai 20. maaliskuuta 2018

Summerhill jätti jälkensä

Puoli vuosisataa sitten Suomessa käytiin kovaa koulukeskustelua. Järjestelmä haluttiin panna uusiksi. Oli alettu puhua kouludemokratiasta, ja koko lastenkasvatus yleensäkin piti uudistaa. Tähän keskusteluun tuli 1968 sekaan skotlantilaisen A.S. Neillin kirja Summerhill – kasvatuksen uusi suunta. Siinä Neill selitti oman Summerhill-koulunsa periaatteita, joiden mukaan ”lapsi sai kasvaa kuin ruoho, jota ei ylenmäärin hoideta, heitä vain ravitaan rakkaudella”.

Summerhillin ideoita ei suoraan siirretty suomalaiseen koulujärjestelmään, mutta peruskoulu-uudistus joka tapauksessa käynnistyi 1970-luvun alussa, ja 1984 säädettiin laki ruumiillisen kurituksen kieltämiseksi. Aikaa on kulunut ja tulokset näkyvät. Opettajien kertomukset nykyisestä koulunkäynnistä ovat paikoin karmeaa kuultavaa. Koska kuria ei saa pitää, on tilanne kuin Summerhillissä: antaa mennä vaan, kasva vapaasti, ole oma itsesi, jos vituttaa, niin haistattele opettajalle.

Neill oli perustanut ”demokraattisen koulunsa” 1921 Dresdenin lähelle Saksaan. Sieltä tuli kuitenkin ymmärrettävästi lähtö ja Neill jatkoi toimintaansa Leistonissa Englannissa. Siellä se toimii edelleen ja rehtorina on Neillin tytär Zoe Readhead.

Neill oli perehtynyt Sigmund Freudiin ja ne opit hän otti käyttöön. Tämä johti myös vapauteen seksiasioissa. Jos Summerhillissä joku leikki kikkelinsä tai pimpsansa kanssa, se ymmärrettiin luonnollisena kehitysvaiheena ja neuvottiin masturboimaan kaikessa rauhassa. Neill itse oli lapsiparkana traumatisoitunut näistä leikeistään:

”Ollessani kuusivuotias minä ja siskoni keksimme toistemme sukupuolielimet ja luonnollisesti leikimme keskenämme. Äiti sai meidät kiinni ja antoi ankaran selkäsaunan. Minut lukittiin moneksi tunniksi pimeään huoneeseen ja sitten pantiin polvistumaan ja pyytämään Jumalalta anteeksi.”

Ilmeisesti Alexander-poika ei kuitenkaan pyytänyt anteeksi, eikä hänen koulussaan myöskään ollut ollenkaan uskonnonopetusta. Taivaallisia rangaistuksia Neill ei ymmärtänyt, eikä maallisiakaan. Kiroilla saa, ja varsinaisia rötöstentekojakin on ymmärrettävä normaaleina kasvukysymyksinä.

Suomessa Neillin kirja otettiin vastaan suurella kohulla. Lehdissä oli siitä isoja juttuja ja 60-luvun radikaali yhteiskunnallinen liike tarttui Summerhillin ideoihin innostuneena. Vastakaikua ne saivat varsinkin Teiniliitossa, joka muutama vuosi aiemmin oli poistanut edistettävien asioiden luettelossa korvannut ”kansallisen yhteenkuuluvuuden” ”kansainvälisellä yhteisymmärryksellä”.

Teiniliiton näkyvin Summerhill-ideologi oli lahtelainen Yrjö Engeström, liiton kouluasiansihteeri. Hän puhui ja kirjoitti Summerhill-järjestelmän luomisesta Suomeen. Engeströmin mielestä piti irtautua siitä selviökehästä, jossa lähtökohtana on lasten kasvattaminen sopeutuviksi, hyvätapaisiksi ja ahkeriksi. Engeström siteerasi Neilliä: ”Eläminen on tärkeää, ei oppiminen. Oppiminen tapahtuu ilman muuta, jos on vapaus elää.”

Teiniliitto pääsi niin pitkälle asiassa, että 1969 se lähti perustamaan Helsinkiin Summerhill-ideologiaan perustuvaa koulua. Vapaan kokeilukoulun kannatusyhdistyksen neuvottelukuntaan kuuluivat mm. Yrjö Ahmavaara, Claes Andersson, Tuomas Anhava, Marianne Laxén, Vappu Taipale ja Erkki Tuomioja. Pakilaan perustettiin lastentarha, mutta sen enempää ei syntynyt.

Eivät nämä suuntaviivat silti aivan hukkaan ole menneet. Suomen peruskoulu on nyt lähempänä Summerhilliä kuin olivat 50 vuotta sitten kansakoulu ja oppikoulu. Vieläköhän Helsingin yliopistossa kasvatustieteen professorina toiminut Yrjö Engeström haluaisi lisää Summerhill-vapautta?

kari.naskinen@gmail.com