tiistai 13. maaliskuuta 2018

Kauhea nainen 2

Ensin tanskalainen Kauhea nainen ja sen perään elokuva amerikkalaisesta taitoluistelijasta Tonya Hardingista, joka sekaantui kovimman kilpailijansa vahingoittamiseen ennen Lillehammerin olympiakisoja. Australialaisen Craig Gillespien ohjaama I, Tonya tosin vyöryttää syyllisyyttä muille, mutta sen verran kovat todisteet olivat myös luistelijaa itseään vastaan, että hänelle määrättiin isot sakot, yhteiskuntapalvelua ja elinikäinen kilpailukielto. Nancy Kerriganin polven iski metallipampulla mäsäksi Tonyan turvamiehen palkkaama rikollinen, ja mukana juonimassa oli myös Tonyan entinen aviomies.

Kilpaurheilu itsessään on dramaattista, iloa ja itkua, mutta urheiluelokuvien tekeminen on yllättävän harvoin onnistunut hyvin. Parhaita ovat Martin Scorsesen nyrkkeilyelokuva Kuin raivo härkä (1980) ja Eric Liddlen yleisurheiluelokuva Tulivaunut (1981). Ylivoimaisesti paras suomalainen urheiluelokuva on nyrkkeilijä Olli Mäestä kertova Juho Kuosmasen Hymyilevä mies (2016). Kun olen moottorimiehiä, niin siltä puolelta löytyy kolme erinomaista elokuvaa, Howard Hawksin Vauhtihurjat (1965), Lee H. Katzinin Le Mans (1971) ja Ron Howardin Rush (2013).

I, Tonya ei varsinaisesti ole urheiluelokuva, vaan kuvaus alaluokkaisen perheen vaikeuksista eliitin omimassa lajissa, Tonya Hardingin kamalista ihmisistä hänen ympärillään sekä näiden ihmisten vääränlaisista menettelytavoista. Täältä kaukaa ja vain uutistietojen perusteella on vaikea tarkasti sanoa, mikä lopulta oli Tonyan itsensä osuus traagiseen tapahtumaan, mutta sitäkin tehokkaammin elokuva tuo esille sen vääristyneen asetelman, minkä Tonyan äiti ja perheväkivaltaan syyllistynyt puoliso synnyttivät.

Taitoluistelu on kallis harrastus. Jäähalliajan ja valmentajan maksaminen veivät tarjoilija työskentelevän äidin kaikki liikenevät rahat. Eikä hienoon taitoluisteluperheeseen sijoittumista helpottanut tämä jäähallissa kiroileva ja tupakoiva äiti. Kun Tonya lisäksi valitsi kilpailumusiikikseen karmeaa rokkia ja maalasi kyntensä sinisiksi, hän ei sopinut luontevasti joukkoon.

Luistelu kuitenkin sujui. Münchenissä 1991 Harding saavutti MM-hopeaa ja Kerrigan jäi pronssille. Albertvillen olympiakisoissa 1992 Kerrigan oli kolmas ja Harding neljäs. Sitten olivat edessä Lillehammerin kisat 1994, ja ennen niitä Kerriganin päälle hyökättiin. Hän kuitenkin toipui ja oli kisoissa neljäs, Harding kahdeksas, mikä sekin oli hurja suoritus tilanne huomioon ottaen, sillä Harding tiesi, että kisojen jälkeen alkaisi oikeudenkäynti

Elokuva ei juurikaan syyllistä Hardingia, vaan tekee hänestä ennemminkin uhrin. Australialainen Margot Robbie Tonyan roolissa on vakuuttava. Hänen nousunsa melkein sosiaaliluokkien alakerrasta loistoon tulee hienosti esille. Helppoa ei ole, mutta sekä fyysisen että henkisen väkivallan paineessa Tonya selviää, kunnes kaikki romahtaa Lillehammerin jälkeen. Rahaa ei ole, ja lyhyesti elokuvassa näytetään kuinka Tonya yrittää hankkia sitä ammattinyrkkeilijänä. Siinä tarpeeksi turpiinsa saatuaan hän siirtyi autourheiluun ja teki vähän rahaa myös Penthouse-lehdelle myymällään seksivideolla. Syystäkin oli Margot Robbie yksi viidestä ehdokkaasta naispääosa-Oscarin saajaksi. Äitiä ilkeän erinomaisesti esittävä Allison Janney sai naissivuosa-Oscarin.

Elokuva on fiktiivinen, mutta tosiasiat ovat pohjana. Lisäksi haetaan dokumentaarisuutta ikään kuin haastattelemalla avainhenkilöitä nyt 30 vuotta myöhemmin. Haastateltavat ovat kuitenkin nämä samat näyttelijät. Vain lopputekstien alla pyörii filmiä oikean Tonya Hardingin luistelusta. Jos lasketaan I, Tonya urheiluelokuvaksi, se kuuluu lajin parhaimmistoon.

kari.naskinen@gmail.com