Vähän ennen John von Neumannin kuolemaa 1957 häneltä kysyttiin, mitä vaadittaisiin, jotta tietokone tai jokin muu koneolento alkaisi ajatella ja toimia kuin ihminen. Kymmenen vuotta aiemmin maailman ensimmäistä elektronista tietokonetta ENIACia kehittänyt matemaatikko vastasi hyvin hiljaisella äänellä, että sellaisen täytyisi kasvaa sen sijaan, että se rakennettaisiin. John von Neumann oli myös rakentamassa Los Alamosin laboratoriossa 1949-52 uutta MANIAC-tietokonetta, jota käytettiin Manhattan-projektissa ydinasetutkimuksen vaativiin laskuihin. MANIAC on nimenä kirjalla, jonka päähenkilö von Neumann on, alkuperäiseltä unkarilaiselta nimeltään Janos Lajos Neumann (s. 1903 Budapestissa).
(MANIAC = Mathematical Analyzer, Numerical Integrator, and Computer)
Neumannin aikana ei vielä käytetty tekoäly-termiä, mutta tämän asian kanssa hän elämänsä viime vuodet työskenteli. Kuvassa eteläkorealainen Lee Sedol pelaa Googlen AlphaGo-tekoälylle häviämäänsä go-lautapeliä 2016. Se oli sensaatio. Vaikka von Neumann ei enää ollut tätä näkemässä, tällainen oli hänen tavoitteensa ja näköpiirissäkin. Hän sanoi, että muinaisille kansoille usko jumaliin oli tarjonnut voimaa, vahvuutta ja merkitystä, mutta kun jumalat ovat nykymaailmassa pystyyn kuolleita reliikkejä, tämä puute täytyy nyt hoitaa tieteen avulla. Teknologia on uusi jumala. Sen vauhti ei ole riippuvainen muulin vauhdista, koska sitä ei tarvitse enää muulin selkään sitoa.
Tammen Keltaisessa kirjastossa tänä vuonna ilmestynyt kirja on jännittävä kertomus etenemisestä kohti nykyaikaa, mutta samalla se on erinomainen tietokirja. Henkilöt ovat kaikki todellisia ja tapahtumatkin likimain. Näin esimerkiksi se, että von Neumannin viimeiseksi työksi jäi DNA:n ja RNA:n kaltaisten elollisen elämän perustekijöiden liittäminen ei-biologiseen olioon. Hänen mielessään ei ollut biologinen elämä, vaan kokonaan uusi olemassaolon muoto. Mikäpä ettei, johan meillä nyt on kahden ihmisolioversion lisäksi tullut viime aikoina mukaan muutama uusi versio.
”Jos automaattini saisivat kehittyä vapaasti alati laajenevan digitaalisen kosmoksen rajattomalla kasvualustalla, ne voisivat ottaa uusia muotoja paljon nopeammin kuin olennot, jotka ovat lihaa ja verta”, sanoi von Neumann.
Matematiikka on myös vaarallinen ”harrastus”. Kun esimerkiksi joukko-opin luonut Georg Cantor tutki maailmankaikkeuden äärettömyyttä, hän pääsi niin mahdottomaan abstraktioon, että menetti järkensä. Muistan omalta kohdaltani, että lopetin loputtoman universumin ja ennen alkuräjähdystä olleen tyhjyyden miettimisen, kun alkoivat yöunet mennä – palasin Jerry Cottoniin ja pesäpalloon. Television nykyiset urheiluselostajatkaan eivät ymmärrä äärettömyydestä mitään, kun sanovat, että Riku Illukka tuli lopun äärettömän kovaa. Tulee hulluksi, jos alkaa pohtia, montako km/t on äärettömän kova vauhti.
MANIACin lukemisen aloitin seuraavana päivänä siitä ja sen ansiosta, kun olin lukenut Helsingin Sanomista jutun hiukkastutkimuskeskuksessa Cernissä löydetystä kvarkkigluoniplasmasta, joka oli täyttänyt maailmankaikkeuden ensimmäisten kymmenien mikrosekuntien ajan alkuräjähdyksen jälkeen. Kova löytö. (11.8.2026)
KIIRASTULI
ODOTTAA JO
Yli puolenvälin kirjassa (390 sivua) käsitellään ydinaseen kehittämistä. Kirja alkaa itävaltalaisesta fyysikosta ja matemaatikosta Paul Ehrenfestistä, joka tunnetaan kvanttimekaniikkaa käsittelevistä töistään. Kvanttimekaniikka ja ydinaseet liittyvät tiiviisti yhteen, sillä ydinfissio ja energianvapautus perustuvat atomiydinten kvantti-ilmiöihin. Kvanttimekaniikka määrittää, miten protonit ja neutronit sitoutuvat atomiydtimeen vuorovaikutuksensa avulla. Ehrenfestiä kuitenkin pelottivat ne periaatteet, joita tähän liittyen olivat kehittäneet hänen ystävänsä Bohr, Born, Dirac, Einstein, Heisenberg ja Schrödinger. John von Neumannia hän sanoi Ihmelapseksi, joka kehitti ”hirvittäviä matemaattiisia aseita”.
”Kiirastulessa on takuulla oma osastonsa kvanttimekaniikan professoreille”, sanoi Ehrenfest jo 1927. Neumann oli kuitenkin toista mieltä: maailmaa eivät enää määrittäisi kemia, teollisuus tai politiikka, vaan matematiikka. Tästäköhän on nyt kysymys, kun on siirrytty totuudenjälkeiseen aikaan? Totuus osoittautui liian monimutkaiseksi, joten jäljellä on vain matematiikka.
Janos Neumann oli varakkaasta unkarinjuutalaisesta perheestä. Unkarissa hänet aateloitiin ja sai siitä merkiksi von-liitteen. Yhtä juutalaisvitsiäkin hän usein kertoi: Puolalaisessa pikkukylässä levisi kammottava huhu, että eräs kristitty tyttö oli löydetty murhattuna. Pikaisia kostotoimia pelännyt juutalaisyhteisö kerääntyi synagogaan suunnittelemaan mahdollisia puolustautumiskeinoja. Juuri kun hätäkokous oli julistettu alkaneeksi, sisään ryntäsi synagogan johtaja henkeä haukkoen ja aivan tohkeissaan. ”Veljet”, hän huusi, ”minulla on kerrassaan loistavia uutisia! Murhattu tyttö, se murhattu tyttö olikin juutalainen!”
Natseja von Neumann tietenkin vihasi, mutta niin myös kommunisteja. Hän oli ensimmäisiä, jotka kannattivat avoimesti ydinasein tehtävää yllätyshyökkäystä Neuvostoliittoon. Syynä ei kuitenkaan ollut tarkoitus hävittää kommunismi, vaan koska hän oli sitä mieltä, että se oli ainoa keino estää komas maailmansota.
Kun vastikään on nähty Chistopher Nolanin erinomainen Oppenheimer-elokuva (2023), niin yllättävää, ettei siinä ole von Neumannia ollenkaan, vaikka muuten suurin osa tässä kirjassa mukana olevista ”atomipommi-ihmisistä” on Nils Bohrista Albert Einsteiniin ja Richard Feynmanista Edward Telleriin. Ehkä syynä on se, että von Neumann ei asunut Los Alamosissa, vaan ainoastaan vieraili siellä tuliterällä Cadillacillaan konsulttina, joskin hyvin tärkeänä. Hän osallistui atomipommin optimaalisen räjähdyskorkeuden määrittämiseen Japanissa maksimaalisen tuhon aikaansaamiseksi ja muutenkin räjähdyksen vaikutusten laskelmiseen. Hän oli myös mukana valitsemassa kohteiksi Hiroshimaa ja Nagasakia.
 |
| John von Neumann (oik.) ja J. Robert Oppenheimer |
OPPENHEIMER PIILOTTI
GO-PELIN NEUMANNILTA
Kun aloitin jutun shakkia sata tai tuhat kertaa vaikeammasta go-pelistä, niin Los Alamosissakin sitä pelattiin. J. Robert Oppenheimer kuitenkin pyysi Feynmania heti piilottamaan pelilaudan ja nappulat, kun kuultiin Neumannin olevan tulossa. Neumannilla oli peliin matemaattinen pakkomielle, vaikka hän ei siinä huippu ollutkaan.
Go oli menossa myös Hiroshimassa Little Boyn pudotessa. Japanilaisilla suurmestareilla Hashimoto Utarolla ja Iwamoto Kaorulla oli peli kesken jo kolmatta päivää viiden kilometrin päässä räjäytyspaikasta. Vielä samana päivänä he pääsivät jatkamaan peliään.
Benjamin Labatutin kirja päättyy go-peliin ja tekoälyn voittoon Four Seasons Hotellin turnauksessa Söulissa. Tämä loppuosa käsittää 85 sivua.
Kun shakissa on kahden ensimmäisen siirron jälkeen lähes 400 mahdollista siirtovaihtoehtoa, niitä on go´ssa lähes 130 000. Söulissa pelattiin viisi ottelua, joista Lee Sedol voitti vain yhden. AlphaGo´ta ei ollut opetettu kaikkia tilanteita varten vastasiirtoihin, vaan sen pelaaminen perustui itsekseen ajattelemiseen ja oppimiseen, mikä tarkoitti sitä, että AlphaGo opetti koko ajan itse itseään.
AlphaGo oli mennyt go´n rajojen tuolle puolen luoden uutta, hirvittävää kauneutta.
kari.naskinern@gmail.com
