Muutama vuosisata sitten uskottiin, että jumalalliset voimat hallitsivat maailmankaikkeutta. Kaikki tietämisen arvoinen tiedettiin ja arveltiin, että tulevaisuus muistuttaisi menneisyyttä. Kolmen vuoden päästä 800 vuotta täyttävässä Turussa tämä tiedetään edelleen ja älyttiin tehdä päätös raitiotieliikenteeseen palaamisesta. Jo 1890-luvulla oli Turussa ollut hevosraitiotie ja 1908-72 sähköraitiotiet, mutta ne lopetettiin silloisten tietojen ja väärien ennusteiden perusteella turhaan.
Kirjaston uutuuskirjojen pöydältä löysin brasilialaisen Bruno Carvalhon kirjan A History of Cities in the Modern World (2026), jossa tämä kaupunkielämän muutoksia tutkinut Harvardin professori sanoo, että joskus eteenpäin siirtyminen voi tarkoittaa paluuta menneisyyden kautta tulevaisuuteen. Internetin kielenkääntäjien avulla perehdyin Carvalhon näkemyksiin, joiden mukaan kyky keksiä kaupunkien tulevaisuuksia on viime vuosikymmeninä rajoittunut yhä enemmän. Varsinkin sosiaaliset ja ympäristöön liittyvät haasteet uhkaavat. Mutta ”tiivis ja joukkoliikennettä runsaasti tarjoava kaupungistuminen saattaa olla paras toivomme yhdistää korkea elintaso kestävään kehitykseen”, kirjoittaa Carvalho.
Tulevaisuus ei kuitenkaan ole radikaalisti erilainen kuin menneisyys. Turun tapaus on tästä hyvä esimerkki. Sata vuotta sitten joukkoliikennettä kehitettiin, koska kaikilla ei ollut varaa omaan automobiiliin, nyt siksi, että kaupunkien kasvava väestö tarvitsee muunkinlaista liikennettä kuin kaikki paikat tukkivaa yksityisautoilua. Öljyyn perustuvat ongelmat taas sanelevat sen, että on panostettava sähköiseen liikenteeseen.
Seitsemän miljoonan asukkaan Rio de Janeirosta kotoisin oleva Carvalho osoittaa kirjassa, että visionääriset suunnitelmat ja uudet teknologiset ratkaisut luovat muutosmahdollisuuksia, mutta antaa havainnollisesti ymmärtää, mitä voidaan oppia kaupunkien vanhoista tarinoista muokkattaessa niitä 2000-luvulle (Turun tavoin).
Viimeisten kolmen vuosisadan ajan kaupunkilaiset ja suunnittelijat ovat kuvitelleet tulevaisuuden kaupunkeja, jotka olisivat radikaalisti erilaisia kuin menneisyyden kaupungit. Carvalho luettelee tärkeimpiä käännekohtia: Lissabonin jälleenrakentaminen vuoden 1755 maanjäristyksen jälkeen; Manhattanin komissaarien ruutukaava 1811; Pariisin uudistukset 1853-70; Le Corbusierin suunnitelmat Etelä-Amerikan kaupungeille 1920- ja 1930-luvuilla; auton sodanjälkeinen voitto; utopistinen pääkaupunki Brasília; kaupunkien kasvu Afrikassa.
Mitä seuraavaksi? Carvalho rajoittaa johtopäätöksensä julistamalla kauan viivästynyttä autojen palvonnan loppua ja ennustaa mielikuvituksellisen kaupunkikehityksen siirtymisestä Aasiaan.
Jos Carvalho olisi käynyt Lahden historiallisessa museossa, hän olisi nähnyt siellä Lahden paloa 1877 käsitelevän pienoismallin. Sen jälkeen Lahteen piirrettiin samanlainen ruutukaava kuin New Yorkiin. Muutenkin tämä koko Lahden kylän palaminen maan tasalle oli lopulta hyväksi Lahden kehitykselle. Palon jälkeen kylän keskuspaikaksi raivattiin nykyinen tori. Viranomaiset ottivat taas kaupunkiasiankin vakavaan harkintaan, ja heti paloa seuranneena päivänä Lahteen tuli läänin kuvernööri, ja sanomalehdet uskalsivat kertoa toiveikkaasti kaupunkihankkeen toteutumisesta. Hankkeen valmistelussa edettiin kuitenkin hitaahkosti. Senaatti päätyi esittämään kauppalan perustamista Lahteen ja 5.6.1878 julkaistiin ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus kauppalan perustamiseksi osaksi Lahden kylän talojen tiluksille Hollolan pitäjässä, osaksi Järvenpään kylässä”. Kaupunkioikeudet Lahti sai 1.11.1905 Suomen suuriruhtinaan Nikolai II:n allekirjoittamana.
kari.naskinen@gmail.com
