”Sinä kuolet puolentoista tunnin kuluttua”, sanoo pitkäaikaisen kuninkaan Bérenger I:n henkilääkäri kuninkaalle. Tätä ennen Eugène Ionescon näytelmä on alkanut näyttämön reunassa armeijan esittäessä tunnuslaulua ”Suuri ja mahtava...” ja toisessa reunassa on sitä kuunnellut Yhdysvaltojen lipun väreihin ja kuvioihin pukeutunut lääkäritohtori. Näyttämö on Lappeenrannan kaupunginteatterin pienessä salissa ja näytelmä on Ionescon 1962 kirjoittama Kuningas kuolee. Absurdia tai surrealistista, mutta oleellista juuri nyt on se, että näytelmä viittaa suoraan nykypäivään. Vaikka tämän päivän suuret johtajat eivät Bérengerin tavoin ole vielä 283-vuotiaita eikä toistaiseksi kukaan ole syyllistynyt 180 sotaan, niin yhtymäkohtia kuitenkin on.
Ohjaaja Antti Silvennoinen sanookin, että hän halusi näytelmän maailmasta tunnistettavan, mutta etäännytti sitä aivan suorista resonoinneista omaan aikaamme lainaamalla näytelmän estetiikkaa Afrikan ja Aasian sotilasdiktatuureista. Muistin Silvennoisen kolmen vuoden takaa, jolloin hän ohjasi helsinkiläisen Wusheng Company -teatteriryhmän esityksen Shakespearen Macbethistä pekingoopperan metodilla. Peking-oopperaa hän oli opiskellut Kiinan kansallisessa teatteriakatemiassa 2009-15, ja jotain tavallisuudesta poikkeavaa on nyt myös Lappeenrannassa.
Näytelmän keskeinen asia on kuoleman kieltäminen, ikuisen elämän fantasiat ja siihen liittyen myös henkilökohtaisen vallan ikuisuustavoite. Kuningas Bérenger (Jussi Johnsson) kieltäytyy aluksi täysin kuolemasta, koska mitä siitä sen jälkeen tulisi, jos kaikenmaailman ”saatanan tunarit” pääsisivät asioita sorkkimaan, tai bolshevikit. Osa ympärillä olevista lakeijoista on samaa mieltä; totta tai tarua, mutta on levitetty tietoa, että Bérenger on keksinyt auton, atomin halkaisemisen, sirpin ja vasaran, ja aurinkokin tottelee häntä.
Nyt on vain tullut aika täyteen. Maa ei enää kasva edes ruohoa ja pilvistä sataa sammakoita kuin Paul Thomas Andersonin Magnolia-elokuvan (1999) lopussa, jossa se surrealistisesti viittaa Raamatun Mooseksen kirjan toiseen lukuun sammakoiden vitsauksesta. Kaiken loppu lähestyy - kuten oikeassa elämässä ilmastonmuutos tekee pahojaan. Kuninkaan kaikkivoipaisuus on rapauttanut yhteiskunnan ja näytelmän edetessä väliajan jälkeen koko kuningaskunta kutistuu lähes olemattomiin, palatsissa pylväät kaatuvat, lähimmätkin alamaiset loittonevat. Ulkoinen mahti on vielä olemassa, mutta sisältä systeemi mätänee. Tuttua: ikääntyvät diktaattorit kieltäytyvät luopumasta vallasta. Vaikka Kuningas kuolee on muodoltaan puhdasta absurdia teatteria, sen ydin – ihmisen kyvyttömyys hyväksyä oma rajallisuutensa – on ehkä osuvampi juuri nyt kuin Ionescon aikana 60-luvulla.
Lopulta kuningas jää yksin kohtaamaan tyhjyyden ja kuoleman. Vain teatterin näyttämömiehet tyhjentävät estradia hienoista lavastuselementeistä.
Erinomainen näytelmävalinta teatterinjohtaja Helka-Maria Kinnuselta (kuvassa). Toivotaan lisää avantgardistista teatteria: Samuel Beckett, Jean Genet, Harold Pinter… Teatterinjohtaja luki ennen esityksen alkua Maailman teatteripäivän julistuksen.
kari.naskinen@gmail.com
