Italialaisen Gillo Pontecorvon elokuva Burn! (1969) on kuin opetuselokuva vallankumouksen tekemisestä. Pontecorvo tuli muutenkin tunnetuksi poliittisista elokuvistaan, varsinkin Taistelu Algeriasta (1966) on väkevä kuvaus Algerian armeijan ja FLN:n taistelusta pois Ranskan siirtomaavallan alta. Burn! ei kerro todellisesta taistelusta itsenäisyyden puolesta, mutta vaikuttaa Algeria-elokuvan tavoin niin dokumentaariselta, että sen kokee fiktioksi vain päähenkilönä olevan Marlon Brandon takia.
Brando esittää Britannian kruunun lähettilästä Sir William Walkeria, jonka tehtävänä on lietsoa vallankumous kuvitteellisella Queimadan saarella Karibialla 1800-luvun puolivälissä. Saarta hallitsee Portugali, mutta sen hallinto pitää syrjäyttää, jotta Britannian kuninkaallinen sokeriyhtiö voisi ottaa saaren tehokkaammin haltuunsa. Portugali on aikoinaan polttanut [burn] saaren maan tasalle, kukistanut alkuperäiskansojen vastarinnan ja tuonut sen jälkeen saarelle mustia Afrikasta työskentelemään orjina sokeriruokoviljelmillä.
Provokaattori Walker onnistuu tehtävässään, jossa hän itse toimii peitehenkilönä. Vallankumousjohtajaksi hän valitsee pätevältä tuntuvan José Doloresin, jonka tietenkin on helpompi saada joukot puolelleen. Ensimmäiseksi ne ryöstävät Walkerin ja Doloresin johdolla Portugalin pankin kullan ja vuoden kuluttua julistetaan Queimadan tasavalta perustetuksi. Doleres saa kenraalin arvon, mutta se on vain nimellinen, koska ylintä valtaa pitävät edelleen valkoiset, tällä kertaa britit. Tästä on tuloksena sekin, että Royal Antilles Sugar Companylle annetaan 99 vuoden sopimus hyödyntää sokeriruokoa, mikä tarkoitti yhtiön ottavan käytännössä haltuun maan talouden.
Kun kenraali Dolores näkee tilanteen ja on pettynyt, hän kokoaa uuden kapinallisarmeijan. Tämä vallankumous ei kuitenkaan onnistu, vaan kukistetaan kuuden vuoden taistelujen jälkeen. Ennen näitä tapahtumia Walker oli lähtenyt saarelta, mutta palaa nyt ja tapaa vangitun Doloresin, jota odottaa hirttotuomio. Walker kuitenkin tietää, että kuolemantuomio vallankumousjohtajalle ei olisi hyvä ratkaisu ja hän haluaa päästää vangin vapaaksi ja karkuun.
Käsikirjoituksen tekivät Algeria-elokuvan tavoin marxilaiset Pontecorvo ja Franco Solinas. He tiesivät, että sankarin surmaamisessa voittajien toimesta on kaksi puolta. Toinen on se, jonka Walker tiesi. Hyvyyttään Walker ei ollut katkaisemassa Doloresin kahleita, vaan siksi, että jos Dolores hirtetään, hänestä tulee marttyyri, joka inspiroi tulevia vallankumouksellisia. Eikä Walker halunnut enää lisää kumouksia, koska sokeriyhtiö oli tavoitteensa saavuttanut. Walker ajatteli, että päästämällä Dolores karkuun tästä tulee mustien keskuudessa kuolemaa paennut pelkuri ja vallankumouksellinen henkikin heikkenee.
Marttyyrit ovat vaarallisia. Che Guevara, Salvador Allende, Aleksei Navalnyi… Päinvastainen esimerkki on Hugo Chavez, josta olisi tullut merkittävä marttyyri, jos olisi käynyt niin, että hänet olisi tapettu vallankaappausyrityksessä 2002. Chavez kuitenkin kuoli vain syöpään 2013, eikä hän enää ollut vasemmiston arvolistoilla kovin korkealla.
Pontecorvon elokuvassa Dolores sanoo viimeisissä vuorosanoissaan Walkerille: ”Englantilainen, muista mitä kerran sanoit. Sivilisaatio kuuluu valkoisille. Mutta mikä sivilisaatio? Mihin asti?”
Walkerista sen sijaan ei tule marttyyri eikä mikään muukaan, vaikka hänet lopuksi murhataankin. Walker oli vuosia aiemmin hankkinut Doloresin joukoille aseita, ja nyt kun Walker kävelee kohti pois lähdössä olevaa laivaansa, joku musta mies puukottaa hänet. Walker oli kuitenkin tehtävänsä tehnyt. Ei selviä, missä hän sen kuuden vuoden ajan oli ollut, mutta elokuvan puolivälissä hän oli sanonut Doloresille, että hänen brittiläiset esimiehensä ehkä lähettävät hänet Indokiinaan – viittaus Vietnamiin, jossa Amerikka juuri elokuvanteon aikana taisteli alkuperäisasukkaita vastaan.
Marlon Brando oli tyytyväinen elokuvaan: ”Paras näyttelijäntyön, minkä olen koskaan tehnyt.”
kari.naskinen@gmail.com
