Suomesta on viisi isoa dokumenttikohdetta Maailman muistissa

Åbo Akademin kirjastossa säilytettävä sosiologian ja filosofian professorin Edvard Westermarckin arkisto on liitetty Unescon kansainväliseen Maailman muisti -rekisteriin. Tämä maailmanlaajuista asiakirjallista ja kirjallista kulttuuriperintöä suojeleva rekisteri käsittää noin 550 kohdetta. Suomesta siihen kuuluvat Westermarckin arkiston lisäksi ennestään tutkimusmatkailija A.E. Nordenskiöldin kokoelma, laivanvarustaja Gustaf Eriksonin arkistot, Kolttakylän arkistot sekä Radziwill-ruhtinassuvun kirjasto- ja arkistokonaisuus. Unescon tarkoituksena on näin mahdollistaa ihmiskunnan dokumenttiperinnön suojelu parhaalla mahdollisella tavalla, helpottaa dokumenttiperinnön saavutettavuutta ja nostaa dokumenttiperinnön olemassaolon ja merkittävyyden tunnettavuutta.

Unescon rekisteriin voidaan hyväksyä kokoelma, kun se täyttää Unescon asettamat ”merkittävän yleismaailmallisen arvon” kriteerit. Westermarckin arkiston hyväksymisestä Maailman muisti -ohjelman kansainvälinen komitea päätti kokouksessaan Pariisissa 2.-16.4.2025.

Edvard Westermarck (1862 - 1939) oli kansainvälistä uraa tehnyt tutkija ja ratkaisevan tärkeä modernin sosiaaliantropologian ja sosiologian kehitykselle. Hänen tärkein teoksensa The History of Human Marriage (1891) perustui etnologisten ja historiallisten aineistojen vertailuun. Tämä työ on auttanut rakentamaan ymmärrystä ihmistenvälisistä suhteista ja kulttuurisista käytännöistä.

Lainaan tähän laajasti Filosofia.fi-verkkoportaalin sähköpostitiedotetta asiasta, koska lehtijuttuja tästä merkittävästä asiasta ei ole näkynyt. Näin menköön vappuaaton alkupäivä melkein työltä maistuvassa hommassa. Portaalin ovat tuottaneet Eurooppalaisen filosofian seura, filosofinen niin & näin -lehti ja Åbo Akademi.

Westermarckin kokoelma sisältää kirjeitä, käsikirjoituksia, muistiinpanoja ja ainutlaatuista valokuvamateriaalia Westermarckin kenttätutkimuksista ja matkoilta (kuvassa). Keskeinen osa Westermarckin työtä oli läheinen suhde niihin yhteisöihin, joita hän tutki Marokossa. Hänen ystävyytensä kymmeniä vuosia hänen tutkimusavustajanaan ja matkaseuranaan toimineen marokkolaisen Sidi Abdessalam el Bakkalin kanssa sekä hänen kiinnostuksensa paikallisiin kulttuureihin antoivat mahdollisuuden kerätä yksityiskohtaista ja aitoa tietoa.

Toisin kuin muut aikalaisantropologit, Westermarck opetteli paikallisia kieliä voidakseen keskustella informanttiensa kanssa ilman tulkkeja. Arkistoon dokumentoitu tieto sadan vuoden takaisesta arabian ja berberikielen ääntämisestä on myös ainutkertaista. Westermarckin etnografinen ja valokuvallinen aineisto arkielämästä Marokossa onkin poikkeuksellista. Se antaa tietoa elinolosuhteista sekä uskonnollisista ja maagisista uskomuksista monikulttuurisessa maassa, joka taisteli kolonialistisia vaikutteita vastaan.

Westermarckin arkistokokoelmassa on aineistoa, joka valottaa maailman tilaa ja darwinismin kaltaisia aatevirtauksia 1900-luvun vaihteessa. Arkisto tarjoaa ainutlaatuisia näkökulmia paikallisiin kulttuureihin ja vuosisadan vaihteen tieteelliseen keskusteluun.

Westermarckin tieteellinen verkosto oli laaja, maailmanlaajuisesti merkittävä. Hänen kirjeenvaihtonsa maailman merkittävimpiin kuuluneiden tutkijoiden ja älymystön jäsenten kanssa, kuten Bronisław Malinowskin ja Hilma Granqvistin, on tallennettu arkistoon ja antaa tietoja akateemisesta kehityksestä hänen aikanaan.

Westermarck myös toimi varapuheenjohtajana brittiläisissä naisasiajärjestöissä ja hänen arkistonsa sisältää kirjeenvaihtoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa toimineiden naisasialiikkeen aktivistien kanssa. Hän korosti myös naispuolisten informanttien tärkeyttä antropologisessa tutkimuksessa. Hänen työnsä antoi tietoa naisten elinoloista erityisesti Marokossa, ja hänen mentorointinsa auttoi Hilma Granqvistin kaltaisia tutkijoita tekemään uraauurtavaa kenttätyötä. Westermarckin yhteydet naistutkijoihin London School of Economics -yliopistossa valaisevat niitä haasteita, joita he kohtasivat akateemisilla urillaan sukupuolensa vuoksi.

kari.naskinen@gmail.com

Terveiset Lahdesta

Lahden kaupunki täyttää marraskuun ensimmäisenä päivänä 120 vuotta. Kun 100-vuotispäivä aikoinaan lähestyi, istuskelimme kesällä 2005 museonjohtaja Jouko Heinosen kanssa Santa Fén terassilla. Tuli siinä kaikkien muiden isojen asioiden yhteydessä mieleen, että pitäisihän tällainen merkkipäivä jotenkin ikuistaa ja museoida. Niin syntyi idea Lahti-aiheisen äänilevyn tekemisestä. Eikä siinä pitkään kupattu, vaan seuraavalla viikolla pidimme perusteellisen ideapalaverin museoneuvos Heinosen kotona Radiomäellä, jossa ideointia auttoivat huomattavasti museoneuvoksetar Ulla Palmgrenin tarjoilut.

Cd-levyä lähdettiin kasaamaan. Minulla on hyvä kokoelma lahtelaisten muusikoiden levyjä ja Heinosella oli muuten vain hyvää tietoa aiheesta. Lisäksi piti useampaan kertaan rimpauttaa kirjaston musiikkiosastolle, josta meille puhelimitse soitettiin sellaisia lauluja, joista mielikuvamme ei ollut täysin riittävä.

Seuraavina päivinä otimme mukaan myös lauluntekijä Rauli Nordbergin, joka eniten on Lahti-aiheisia kappaleita säveltänyt ja sanoittanut. Hän auttoi meitä levytettyjen laulujen hankkimisessa, koska tähän puoleen liittyi mm. tekijänoikeuskysymyksiä. Tämän Rauli hoiti niin hyvin, ettei tämänlaatuisia kustannuksia tullut muita kuin 600 markkaa Eugen Malmstenin säveltämästä humpasta, jonka Malmsten oli tehnyt vanhan Kauppahotellin johtajaparin Hans ja Aili Elenijn kunniaksi. En muista, mistä tämä vanha äänite saatiin, mutta se maksoi 600. Koko tässä souvissa Rauli Nordberg teki suurimman työn.

Levyn tekninen toteutus tietenkin maksoi, vaikka äänitysstudiota ei tähän Lahden kaupunginmuseon tuottaman levyn tekemiseen tarvittu, koska kaikki laulut levyllä ovat alkuperäisäänityksiä. Sponsoreita piti joka tapauksessa yrittää hankkia. Lopulta kävi niin, että ainoa auttaja tässä asiassa oli Stala Oy:n teollisuusneuvos Reino Rajamäki, joka antoi tonnin tai jotakin. Vastineeksi tästä lupasimme, että 100-vuotislevylle pannaan myös Reiskan itsensä esittämä Yhdessä yrittäen, koska lahtelaista yrittäjyyttähän se mitä parhaiten koskee (sävel ja sanat Jukka Kuoppamäki). Kansikuvan levyyn teki Nordberg.

Nyt olen kerännyt sekä omasta levyhyllystäni että netistä (wikiquote-sivusto) pitkän litanian Lahti-aiheisia lauluja. Puutteita varmasti on, mutta mielelläni alan harrastajana otan vastaan lisätietoja. Vuosiluvut tarkoittavat sitä, milloin ko. laulu on ensimmäisen kerran julkaistu levyllä.

Puuseppä (useita orkesteriesityksiä, Teijo Joutsela, Teuvo Valo 1920)
Yö Venetsiassa (Niilo Erik Saarikko 1931)
Myllysaaren jenkka (A. Aimo 1943)
Taivaanrannan jenkka (Eero Väre 1950)
Laitakadulla (Vieno Kekkonen 1956)
Ei oo Lahden voittanutta (Kukonpojat Oy ja Mallasjuoman soittokunta 1962)
Paavolan jenkka (Esko Könönen 1963)
Laulu Hennalasta (Jorma Laaksonen 1969)
Juhlatunnelmissa (Eugen Malmsten ja Humppa-Veikot, Kauppahotellin mainoslaulu 1968)
Lahden liittokokous (Kulosaaren kisällittäret 1970)
Riihelän vaarin valssi (Firapelipelimannit 1974)
Kevätmuisto Hennalasta (Reijo Frank 1974)
Suomen Chicago (Amulet 1976)
Takkulan tanssit (Reijo Frank 1976)
Vesijärven helmi (Arttu Suuntala 1976)
Rapula Pluusi (Sleepy Sleepers 1976)
Urpon Pallo (Sleepy Sleepers 1976)
Lahtikaupungin rullaluistelijat (Juice Leskinen 1977)
Paavolan marssi (Kaustisen kansanmusiikkiyhtye 1977)
Moi taas Reipas (Robin 1977)
Torvi ja minä (Pablo Seppä 1978)
Lahti by Night (Snowmen 1978)
Pelaa kuin mies (Purjo-yhtye 1979)
Kiekkoreipas Lahti (Reijo Lehtovirta 1980)
Möysän mimmi (Mutkattomat 1980)
Paavola (Kohu-63 1981)
Lahti nukkuu (Vau!! 1982)
Takkulan baari (Jarno Sarjanen 1983)
Terveiset Lahdesta (Teuvo Valo 1983)
Lahden laineilla (Rauno Keltanen 1985)
Hyvästi Lahtikaupunki (Ari Mannelin 1985)
Vesku (Jukka Salminen 1986)
Hevirokumies (Ilona 1987)
Reipas on rautaa (Pekka Masalin 1988)
Tanssimaan alatorille (Turo´s Hevi Gee 1989)
Punaiset on silmät (Turo´s Hevi Gee 1990)
Vesijärvi-humppa (Pentti Pöyhönen 1990)
Mietteitä Vesijärvellä (Asikkalan pelimannit 1991)
Torven juntit (Sairaat mielet 1991)
Lahden sininen laulu (Pirjo Lehti 1991)
Tiellä kotikaupunkiin (Raimo Hast 1991)
Harjukatu 2 (Matti Heinänen 1991)
Keskiyön kulkija (Matti Heinänen 1991)
Terve Lahtikaupunki (Pirjo Lehti 1991)
Shellin paariin (Turo’s Hevi Gee 1992)
Reipas Lahti (Mikko Lindqvist, Kari Naskinen, Jouko Saari 1992)
Yksin kaksin – lauluja Lahden runomaratonin runoihin (Toni Edelmann 1993)
Niemen naiset (Pirnales 1994)
Lahdenkatu (Lahden viihdekuoro 1995)
Nastolan Kukkaset (Nastolan pelimanniorkesteri 1996)
Ilmainen junamatka Vesijärvelle (Poramo & Siren 1996)
Ne meistä (Ari Mannelin, Matti Heinänen 1996)
Metsäpelto D (Tapani Varis 1996)
Yhdessä yrittäen (Reino Rajamäki 1997)
Rakevillage – Haravakylä (Pepe Ahlqvist & Rolling Tumbleweed 1997)
Hengataan Essolla (Tehosekoitin 1997)
Rokut tahtoo rähistä (Tehosekoitin 1998)
Vihreiden harjujen maa (Mika Pohjonen 1999)
Nastolan tyttö (Hannu Lehtonen, Jorma Hovi, Lasse Könönen 2000)
Hennalan kentät (Rähäkkä 2000)
Mä oon roku (Turo’s Hevi Gee 2000)
Kärpänen, varo suutas (Kapteeni Ä-ni 2001)
No sleep’til Pitkämäki (Turo’s Hevi Gee 2001)
Kortteliliiga liidaa (Harri Pöyhtäri 2001)
Lennä Elämän Pallo (Harri Pöyhtäri ?)
Mytäjäinen (Harri Pöyhtäri ?)
Rovaniemeläinen Lahdessa (Harri Pöyhtäri ?)
Punakone [LTP] jyrää (Päivi Lyhykäinen ?)
Tupe puhuu asiaa (Jape Karjalainen ?)
Renkomäki Farewell (Antti Ahonen ?)
Hämeen helmi Lahti (Hannu Korhonen, Jalo Markki 2003)
Kesäpäivä Joutjärvellä (Mai-Lis Könönen 2004)
Lahti ja satama (Mai-Lis Könönen 2004)
Vesijärven aalloilla (Mai-Lis Könönen 2004)
Salpausselkä Rock (Kössi Könönen 2004)
Hollola – Lahti (Trio Kamara 2004)
Kariniemen tango (Jalo Markki 2004)
Kariniemen jenkka (Jalo Markki 2004)
Jepulis Penjami (Teemu Harjukari 2005)
Varpusen laulu Kirkkopuistossa (Pirjo Lehti 2005)
Pirtukallio (Olli Mäkelä 2005)
Kun päättyy katu, alkaa latu (Old Chaps 2005)
Teivaalan tango (Esko Rahkonen 2005)
Harjujen laulu (Petri Salminen 2005)
Humpulanvilla (Jemina ja Selina Sillanpää 2005)
Sitä piikaa ei kenties ollutkaan (Ritva Sorvali 2005)
Von Brandenstein (Teatteri Vanhan Jukon kuoro 2005)
Tuolta puolen Lahden (Tuure Tynys 2005)
Katsoi kartanon kapteeni kauas (Baby Boy Varhama 2005)
Lahest! (Turo’s Hevi Gee 2006)
Liipolan sottiisi (Blatentsaine 2007)
Kärpäsen paratiisi (Milla Viljamaa ja Johanna Juhola 2007)
Pelicans lentää (Riku Aarnio 2009)
Lahti (Dave Lindholm & Launeen K. 2009)
Pieni kioski Lahdessa (Kari Peitsamo Road Hogs 2012)
Ei ole Lahen voittanutta (Makkosen kissa 2013)
Baari Jännä-Jussi (Kari Peitsamo 2016)
Loviisankatu (Club De Lay 2017)
Lahti (Kalevauva 2022)

kari.naskinen@gmail.com

Siiri Angerkoski ihmettelee nykypäivän meininkiä

Eniten suomalaisissa elokuvissa esiintynyt näyttelijä on ollut Siiri Angerkoski (1902 - 1971). Hurjimmillaan hän oli mukana 6-7 elokuvassa samana vuonna. Tämä johtui siitä, että T.J. Särkkä palkkasi hänet 1938 ensimmäiseksi kuukausipalkkaiseksi näyttelijäksi Suomen Filmiteollisuus Oy:hyn, joten omasta näyttelijästä oli otettava kaikki irti samalla rahalla. Näitä elokuvia tuli kaikkiaan 122. Nyt Siiri Angerkosken elämää käsitellään Riihimäen Teatterissa, jossa menee Pinja Hahtolan kirjoittama ja esittämä monologinäytelmä Saa rumiakin tanssittaa. Tämä nimi tulee hieman aiheen sivusta, sillä näin oli joskus nuorena kailottanut Siirin sisko lavatansseissa Porissa orkesterin kahden kappaleen välissä.

Justiina Puupää oli Siiri Angerkosken tunnetuin hahmo. Koko uransa ajan hän odotti Särkän hänelle lupaamaa suurta, kunnollista draamaroolia. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan Siiri sai pysyä koomisten pirttihirmujen, jakaus keskellä ja nuttura niskassa, tai essu yllä keittiössä touhuavan kotiapulaisen rooleissa. Sen sijaan tuli irtisanominen 1964, kun näyttelijälakko ja television tulo käytännössä pysäyttivät SF:n studioelokuvien tekemisen. Vasta Jukka Sipilän Yleisradiolle ohjaama Aliisa (1970) toi sen Siirin toivoman roolin, jonka hän näytteli vatsasyövän takia yli 30 kiloa laihtuneena. Aliisan ensi-ilta oli 18.11.1970, Siiri Angerkoski kuoli 28.3.1971 ja Jussi-palkinto parhaasta naispääosasta hänelle myönnettiin 27.5.1971.

Näytelmässä käydään ennen väliaikaa kronologisesti Siiri Angerkosken uraa, joka ei alkanut filmimiesten löytönä elokuvateatterin lipunmyyntikopista, tavaratalon myyntitiskin takaa, vaan teatterista, jossa hän oli tehnyt töitä jo vuodesta 1921 alkaen monissa eri teattereissa. Lopulta hän siirtyi Helsingin Kansanteatterista Särkän elokuvatehtaaseen yhdessä puolisonsa Kaarlo Angerkosken kanssa.

Väliajan jälkeen näytelmä Riihimäellä herää toisella tavalla henkiin. Toinen puoliaika on muodostettu dialogiksi Siiri Angerkosken ja Pinja Hahtolan kesken. Nykynäyttelijä kyselee Siiriltä kaikenlaista tämän pitkältä uralta, ja paljon tulee esille niitä asioita, jotka tekevät ison eron menneen ja nykyisen ajan välillä sekä varsinkin siitä, miten kovaa oli olla naisnäyttelijä. Hyvä, toimiva idea.

Pinja on ihmeissään siitä, miten kaikkea sellaista Siirin kokemaa on voinutkin olla. Pinja puhuu #meetoosta, wokesta, intersektionaalisuudesta ja näistä kaikista nykyajan asioista, joista Siiri ei tiedä mitään, eikä välitäkään, Ihmettelee vain, koska hänelle työ oli työtä ilman yhteiskunnallisia kommervenkkejä – eikä ehtinyt haitata edes Pekan ja Pätkän naamojen mustaaminen kenkälankilla.

Sen ison roolin puuttuminen Topi Särkän aikana jäi kuitenkin kaivelemaan. Ei Siiri muuten valittanut. Sanoi vain, että näyttämölle tai kameran eteen on aina mentävä, kun on mentävä. Ei siinä mikään auta. Tapahtukoon yksityiselämässä vaikka minkälaista draamaa, niin yleisö tai kamera odottaa aikataulun mukaan. Eivätkä edellisillan itkutkaan saa näkyä.

Pinja Hahtola eläytyy Siiri Angerkoskeen hienosti. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei ole vertaamassa itseään mitenkään Siiriin, onpahan vain yksi naisnäyttelijä muiden joukossa; katsojille hän sanoo, että olette ehkä aiemmin nähneet hänet Lidlin tv-mainoksessa tai joissain telkkarin sarjanäytelmissä. Mutta ei olisi yllätys, vaikka ura etenisi vielä johonkin isoonkin rooliin. Saa rumiakin tanssittaa on erinomainen työnäyte. Pinja Hahtolan esitys menee tällä hetkellä Riihimäen lisäksi Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä. Eilisen Riihimäen-reissun aikana selvisi sellainenkin, että Riihimäen teatterin omistaa nykyisin Bulevardin teatteriyhdistys, joka parhaiten tiedetään vanhan oopperatalon toiminnasta Helsingissä.

kari.naskinen@gmail.com

Hän, joka syvyydet näki

Maailman ensimmäinen laajasti matkaillut turisti oli Gilgamesh, ja oli myös maailmanhistorian ensimmäinen sankariseikkailija. Gilgamesh on tuttu maailman vanhimmasta eepoksesta, jostain vuosien 2100 - 2000 eKr. tietämiltä, mutta todennäköisesti Gilgamesh oli myös oikea historiallinen henkilö, joka sumerilaisen kuningasluettelon mukaan hallitsi Urukin kaupunkia joskus vuosien 2800 ja 2600 eKr. välillä. Alkuperäisessä muodossaan tämä mesopotanialainen eepos on käsittänyt yli 3000 säettä ja sen nimi oli Sha naqba imuru (Hän, joka syvyydet näki). Enää kaikkia säkeitä ei ole tallella, mutta valtaosa kyllä.

Hain tämän eepoksen tuoreimman, Jaakko Hämeen-Anttilan suomennoksen (Basam, 2000) kirjastosta sen jälkeen, kun pääsiäisenä oli Gilgamesh tullut esiin kahdessa eri musiikkiyhteydessä. Ristinkirkossa kuulin Karl Jenkinsin Stabat Mater -oratorion, jossa yksi säe oli Gilgamesh-eepoksesta ja laulettiin arameaksi. Sitten kuuntelin kotona tanskalaisen nykysäveltäjän Per Norgårdin cd:n, jonka testivihkossa kerrottiin, että Norgård on säveltänyt myös Gilgamesh-oopperan. Että mikä se tällainen eepos oikein on?

Hämeen-Anttila kirjoittaa esipuheessaan, että kaikista elämän syvyyksien, viisauksien ja ikuisuuden etsimisestä sekä uskonnollisuudestaan huolimatta eepoksen näkyvin taso on seikkailukertomus, Gilgameshin odysseia. Gilgameshin tärkein kaveri ja palvelija on jumalten muovaama ihminen Enkidu, joka myös etsii syvempiä asioita ja löytääkin ilotyttö Shamhatin:

Tuossa hän on, Shamhat! Paljasta povesi,
avaa vulvasi, anna hänen ottaa sinut.
Shamhat heitti pois alimman vaatteen,
avasi vulvansa ja Enkidu otti hänet.
Shamhat teki villimiehelle naisen työtä,
kuusi päivää, seitsemän yötä
Enkidu rakasteli Shamhatin kanssa.

Eepoksen loppuvaiheissa käy ilmi, että Gilgamesh oli myös urheilumiehiä. Yhtenä päivänä hän nimittäin harmitteli, että pudotti pallonsa manalaan ja heti perään sinne putosi myös maila. Gilgamesh pani Enkidun hakemaan niitä, mutta sillä reissulla Enkidu joutui tappeluun ja kuoli. Gilgamesh ei saanut pelivälineitään, mutta se jää arvoitukseksi, oliko Gilgamesh kriketti-, pesäpallo- vai tennismiehiä.

Raamatussa ei urheilujuttuja ole, mutta yhdessä kohtaa Raamatun ja Gilgameshin kertomukset yhtyvät. Vedenpaisumus Raamatussa on nimittäin samankaltainen kuin Gilgameshissa kuvattu Tulva. Vedenpaisumus tosin kesti peräti 150 vuorokautta, mutta Gilgameshin Tulva vain viikon. Araratin sijasta pelastuneet odottivat Tulvan loppumista Nisir-vuoreen juuttuneessa laivassa. Seitsemäntenä päivänä laivasta laskettiin korppi lentoon, se näki väistyvät vedet, söi, käänteli ja nokki, eikä palannut laivaan. Nisir-vuoren oletetaan olevan Irakissa lähellä Sulaymaniyahin kaupunkia; Nisir-nimi ehkä tarkoittaa ”Pelastuksen vuorta”.

Hämeen-Anttila olettaa, että Gilgamesh on vaikuttanut myöhemmin Raamatun kirjojen muotoutumiseen. Mikäs ihme se, koska Gilgamesh näki syvyydet, maan juuretkin, kaiken tiesi ja ymmärsi. Samalla kannalla on arkeologi, teologian tohtori Eero Junkkaala, jonka mielestä on luontevaa ajatella, että Kaksoisvirranmaassa tunnettiin vedenpaisumuskertomus raporttina todellisesta tapahtumasta, ja siitä on itse asiassa olemassa useampiakin versioita.

Sekin vielä näiden kahden eepoksen yhteyksistä, että Gilgamesh harmittelee, kun ei jättänyt manalaan pudottamiaan urheiluvälineitä puusepän taloon - ”onhan puusepän vaimo minulle kuin äiti! Kunpa olisin jättänyt! Onhan puusepän vaimo minulle kuin sisar!” Oliko kysymyksessä enneuni Joosef nasaretilaisesta, jonka luona Gilgamesh tulisi maailmanmatkoillaan vierailemaan?

kari.naskinen@gmail.com

Kevin Costnerin horisontti vasta hahmottuu

 

Vasta alkutaipaleella oleva Kevin Costnerin Horizon on saanut yllättävän ymmärtämättömän kritiikin. Miksi juuri tämän elokuvasarjan aloitusosa on arvosteltu sekavaksi, tylsäksi ja liian pitkäksi? Samantyyppisiä koostumuksiahan tehdään nykyisin koko ajan, tosin enimmältään televisioon. Miksi esimerkiksi vuoden välein monijaksoisina kokonaisuuksina ilmestyneet House of Cards ja The Crown kelpasivat, mutta nyt Horizon ei? Pitävätkö elokuva-arvostelijat televisiota ja suoratoistopalveluja niin ala-arvoisina välineinä, että niiltä ei ole arvokasta tuoda ideoita ”oikeisiin” elokuviin? Tähän voi sanoa sen vanhan totuudenkin, ettei keskeneräistä työtä pidä näyttää herroille eikä hulluille, ja taidemaailmassa kriitikot mieltävät itsensä muiden yläpuolella oleviksi herroiksi.

Tämän neliosaisen amerikkalaisen saagan ensimmäinen elokuva on kolme tuntia pitkä. Se on episodimainen tarinoiden alku villin lännen elokuvien perinteiseen tyyliin, jossa lännen kaukaisilla rajaseuduilla käydään kamppailua selviytymisestä. Tässä tapauksessa alkupiste on San Pedron laaksossa Arizonassa 1859. Horisontti ei vielä siinnä, mutta kohti uutta Horizon-nimistä kaupunkia ollaan menossa, kuten uudisasukkaille painetussa paperissa mainostetaan. Tosin lyhyessä prologissa maanmittarit jo mittaavat tulevan uuden kaupungin maastoja San Pedron joen luona ja kauempana intiaanit ihmettelevät.

Kumma, että episodimaisuuskin on hämmentänyt kriitikoita. Yksi suurimpia lännenelokuvien klassikoita Näin valloitettiin Villi Länsi (1962) muistetaan rakenteeltaan samanlaisena, ohjaajiakin kolme John Ford, Henry Hathaway ja George Marshall. Se oli tietenkin helpompi ymmärtää, koska juonirakennelma päättyi, kun elokuvakin päättyi. Nyt saamme odottaa Horizonin episodien mahdollisia risteymiä ja ratkaisuja seuraaviin jaksoihin, joissa tarinoita tullee lisääkin.

Horizon on ollut Costnerin suuri unelma jo siitä alkaen, kun hän oli ensimmäisenä ohjauksenaan tehnyt erinomaisesti onnistuneen Tanssii susien kanssa (1990). Toinen western Armoton maa (2003) onnistui myös, ja tämä eeppinen Horizon tulee kokonaan valmistuttuaan kuulumaan lännenfilmien omimpaan lajityyppiin. Se on vakava elokuva, jossa ei ole katsojien ylimääräiseksi viihdyttämiseksi tehtyjä pitkiä ammuskelukohtauksia eikä huumorikevennyksiä.

Saagan ensimmäisessä osassa intiaanit ovat vielä hyvin pienessä osassa. Myöhemmissä jaksoissa Costnerin sympatiat alkuperäiskansoja kohtaan varmaan nousevat esille, kun käsittelyyn tulevat intiaaniheimojen hämmennys ja pelko, joka purkautuu itsepuolustuksellisena väkivaltana.

John Fordin ja John Waynen tutuksi tekemässä Monument Valleyssakin on jokin kuvaus käyty tekemässä, mutta elokuvasta en tuollaista kohtaa tunnistanut. San Pedron laakso ja muutkin kuvaukset onkin tehty Utahissa. Täydellisen hienoa maisemien hyödyntämistä elokuva on läpeensä. Pääkuvaaja on J. Michael Muro, joka oli jo susielokuvassa steadicam-kuvaajana. Myös lavastuksellisesti kaikki on niin o.k., ettei pidä ihmetellä valmistusbudjetin suuruutta ja toistaiseksi syntyneitä tappioita.

Episodimaisessa kertomuksessa siirrytään San Pedro Valleysta Montanan territorioon ja sen jälkeen Wyomingin territorioon, jossa tapaamme myös Costnerin esittämän hevoskauppias Hayes Ellisonin. Hevoskauppias saattaa olla jotain muutakin, sillä revolverimiehenä hän näyttää kuuluvan lännen nopeimpiin. Ellison vaikuttaa yksinäiseltä ratsastajalta, joka vain yrittää huolehtia omista asioistaan, mutta aina tämä ei riitä.

Koska elokuvassa liikutaan myös eri aikatasoissa, esittää nuorta Hayes Ellisonia pienessä roolissa Costnerin oma 15-vuotias poika Hayes Costner.

kari.naskinen@gmail.com

Ihmiset pois, majavat ja linnut jääkööt

Liikemiehet laskivat, että kun tuosta rinteestä kaadetaan puut, siihen saadaan slalomrinne. Niin tehtiin, mutta kun seitsemän vuoden liiketoiminnan rahatulos ei ollut riittävän hyvä, toiminta lopetettiin. Kaikki kuitenkin hyvin, sillä sadan vuoden kuluttua paikalla on taas metsää.

Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaatio Heijastus metsästä kuvaa sitä ihmiskeskeistä näkökulmaa, joka tuhoaa luontoa. Noin 20 metriä leveälle seinälle Mäntän Serlachius-museossa heijastetaan 8-kanavaista videopanoraamaa, josta heti 50-minuuttisen esityksen jälkeen sanoin, että jos tämä luokiteltaisiin elokuvaksi, se menisi kaikkien aikojen tilastossani ainakin 50 parhaan joukkoon. Se on kertomus ihmisistä, jotka ovat tehneet itsestään pääosan luonnon kiertokulussa. Tässä valtavassa audiovisuaalisessa teoksessa ihminen on kuitenkin sivuosassa. Pääosissa ovat puut, kaikki heidän vihreytensä. Visuaalisesti teos on täydellisen hieno, puut ja metsä saavat arvoisensa kuvauksen, toisaalta pahannäköisiä hakkuita tai muita rujouksia ei korosteta esille tuomalla - ei tarvitse, koska asia tulee selväksi ilmankin (kuvaus on Antti Ruusuvuoren ja Pekka Uotilan).

Oikeastaan tuntuu, ettei niitä vähiäkään kuvia ihmisestä pitäisi tässä olla. Koska ihminen on kaikessa kehittyneisyydessään ja ahneudessaan tuhonnut luontoa rikollisella tavalla, ihminen joutaisi täältä pois kokonaan. Yhdessä kohtauksessa majava on rakentamassa patoa, johon se tarvitsee puunrungon tai pari säädelläkseen pesänsä lähellä olevaa veden virtausta. Ihminen ei koskaan säätele, vaan ryöstää. Eija-Liisa Ahtila ei kertaakaan mainitse ilmastonmuutosta, mutta asia tulee selväksi muutenkin, eivätkä tätä kriisiä ja kohti tuhoa etenevää tilannetta ole aikaansaaneet majavat, linnut, koppakuoriaiset eivätkä kilpikonnat.

Hattulan keskiaikaisesta Pyhän Ristin kirkosta näytetään 1500-luvulta peräisin oleva seinämaalaus Aatamista ja Eevasta vähän ennen lähtöä paratiisista. Ilman Raamatun kertomustakin tiedetään, että paratiisia ei enää ole, eikä ihmiskeskeinen ajattelu kaikessa johda muuhun kuin romahdukseen. Luonto sen kyllä kestää sadan ja jopa 100 000 vuoden huonojen jaksojen jälkeen, kuten ennenkin. Luonto palautuu, mutta mitä tapahtuu ihmiselle seuraavaan kuumuus- tai jääkauden aikana?

Eija-Liisa Ahtila (s. 1959) on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen nykytaiteilija. Hänen tähänastinen tuotantonsa käsittää 15 monikanavaista videoinstallaatiota, joista seitsemän omistaa Serlachiuksen taidemuseo. Mielenkiintoista sinänsä, että Serlachius vaurastui aikoinaan nimenomaan metsällä. Kolmen vuoden työn vaatinut Heijastus metsästä on Eija-Liisa Ahtilan kolmas tilausteos Serlachiukselle. Tämä katsojan sanattomaksi vetävä taideteos on kuin hiljainen hätähuuto luonnon ja ihmisen yhdessä toistaiseksi ylläpitämän elämän puolesta. Onko lajienvälinen ymmärrys, empatia tai peräti rakkaus enää mahdollista, kysyy taiteilija.

Esityksen jälkeen sanoi Ulla-vaimolleni, että en nyt heti kommentoi mitään, koska tätä joutuu nyt ajattelemaan. Ulla nyökkäsi, mutta sanoi, että eikös tässä ollut jotain samaa kuin sinun suosikkiohjaajasi Terrence Malickin elokuvissa. Niin oli. Luonto ja ihminen. Malickille tärkeintä on vesi, kaiken alku. Monessa elokuvassaan Malick kuvaa länsimaisen ihmisen vääristynyttä luontosuhdetta, kun kaiken mittariksi on tullut talouskasvu. Tämä edellyttää jatkuvaa liikettä, jota varten pitää metsiä kaataa. Vastavoimana on kuitenkin luonnon liike, ja kyllä me tiedämme, kumpi täällä maapallolla lopulta on vahvempi voima.

Vuonna 2009 Eija-Liisa Ahtila nimitettiin taiteen akateemikoksi. Hänen töitään on ollut 2000-luvulla mm. MoMassa, Tate Modernissa ja Bilbaon Guggenheimissa. British Film Institute on julkaissut hänen videoinstallaationsa elokuvaversioina ja niiden käsikirjoitukset dvd-kokoelmana The Cinematic Works of Eija-Liisa Ahtila.

Heijastus metsästä on Mäntässä vielä ensi viikon. Hieman samaa teemaa jatkaa kuitenkin ensi vuoteen asti saksalaisen Agnes Meyer-Brandisin videoteos Kun puut vaeltavat, jossa tarkkaillaan puiden, metsien ja ilmakehän tapahtumia. Tämä 5-kanavainen videoinstallaatio on kuvattu 2021-25 suojellulla Siikanevan suolla Ruovedellä, ja se sai maailmanensi-iltansa viikko sitten.

kari.naskinen@gmail.com