Rapujuhlat on paremmat kuin Black rider

Uusi teatterinjohtaja Lauri Maijala sanoi Lahteen tultuaan kaupunginteatterin mainoslehtisessä, että teatteri ”on parhaimmillaan päihdyttävämpää kuin Koskenkorva, vaikka se ei rapujuhlia korvaakaan”. Totta on, hänen nyt ohjaamansa amerikkalainen musikaali The Black rider isolla Juhani-näyttämöllä ei korvaa rapukekkereitä, se ei ole mukava, ei riemastuta, eikä ole edes ymmärrettävä. Molemmissa kuitenkin ajaudutaan ehkä ”liskojen yöhön” tärisemään krapulan ja vieroitusoireiden kynsissä.

Kun etukäteen oli tiedossa, että kaikki laulut ja osa puhutusta tekstistäkin on englanniksi, luin jo kotona teatterin nettisivuilla olevan ohjelmalehtisen juoniselostuksen. Siitä pääsi perille juonen peruskuviosta, mutta kaikki muu jäi pimentoon, koska musikaalia tietenkin vie eteenpäin musiikki, joka lisäksi tuo mukaan runsaan oheistapahtumisen. Ei yli kaksituntisen näytelmän sisältö pelkkään suoraviivaiseen juonirunkoon rajoitu. Kuluttajansuojan kannalta olisi paikallaan, että tällaisen esityksen ennakkotietoihin ja mainontaan pantaisiin maininta siitä, että esitys on pääosin englanninkielinen ja ilman suomenkielistä tekstitystä.

Maijala sanoi Etelä-Suomen Sanomissa ensi-illan jälkeen, että kaikki mikä käsikirjoituksessa on englanniksi (myös puhuttu teksti), on esitettävä englanniksi, eikä paikallista tekstitystä saa käyttää. Näin on ollut tätä ennen jokaisessa produktiossa, ja Lahdessa on käytössä Helsingin kaupunginteatterissa 90-luvun lopulla ollut tekstiversio, joka on saanut aikoinaan musikaalin oikeudenomistajien hyväksynnän. Tuossa HKT:n esityksessä oli metsänvartija Bertramina Lauri Maijalan isä Seppo Maijala, nyt Lahdessa Mikko Jurkka.

Sen verran muutakin sukupolvihistoriaa, että Pegleg-pirua esittää Lahdessa teatterin uutena näyttelijänä aloittanut musikaalin tähti Vilma Kinnunen (kuvassa), jonka vanhemmat ovat Heikki Kinnunen ja Satu Silvo.

Vieraskielisyyden lisäksi ymmärtämistä vaikeuttaa se, että monin paikoin suomenkielisetkin vuorosanat ovat yhtä puuroa, koska puheilmaisu on meuhkaamista ja puheen vääntämistä tavalla tai toiselle farssimaiseksi.

Toinen tyylilaji on toisen käsikirjoittajan William S. Burroughsin huumeinen hulluus. Burroughs kuoli 83-vuotiaana ja kolme päivää ennen sitä hän kirjoitti viimeiset rivit päiväkirjaansa 30.7.1997: ”Ei ole mitään riittävää viisautta, kokemusta – yhtään vittu mitään. Ei Graalin maljaa, ei lopullista satoria, ei lopullista ratkaisua. Vain konflikteja. - - - Rakkaus? Mitä se On? Luonnollisin kipulääke mitä olemassa on. RAKKAUS.”

Suomessakin Burroughs kävi 1983 yhdessä Allen Ginsbergin kanssa. Ginsberg lausui Vanhalla ylioppilastalolla härskin Huuto-runonsa, joka jo aiemmin 1969 oli johtanut hässäkkään, kun runo oli luettu radiossa. Asiasta teki kansanedustaja Arne Berner (lib.) eduskuntakyselyn, joka suuren kannatuksen myötä johti moitteisiin Yleisradion toimiluvan vastaisena, ja Ylen johtokunta rankaisi vastaavaa ohjelmatoimittajaa Pekka Lounelaa muistutuksella epäsiveellisen tekstin päästämisestä julkisuuteen.

Pieni yhteys Suomeen on myös musikaalin säveltäjällä Tom Waitsilla. Hän sävelsi musiikin Jim Jarmuschin elokuvaan Night on Earth (1991), jonka yhdessä Suomessa kuvatussa episodissa näyttelevät Saku Kuosmanen, Matti Pellonpää, Tomi Salmela ja Kari Väänänen.

Black riderin musiikki on parempaa kuin muu osa musikaalista. Ei siinä mitään hittejä ole, ei niitä Muistojen budevardilla esitetä, mutta kyllä nämä laulut kertaalleen kuuntelee tällainen Viulunsoittajan, Trappin perheen ja My Fair Ladyn ystäväkin.

Seuraavan kerran taikaluoteja, jotka yleensä tehdään hopeasta, tarvitaan ehkä Hämeenlinnan teatterissa, jossa ensi talvena aletaan jahdata Aino Kallaksen sudenmorsianta Aaloa. Black riderissa taikaluodit osoittautuvat väärällä tapaa surmanluodeiksi, kun sulhaskokelas, Lahdessa jo Nummisuutarien Eskona loistanut Tuomas Korkia-aho arkistovirkailijana tekee faustilaisen sopimuksen Peglegin kanssa, mutta tulee huijatuksi.

kari.naskinen@gmail.com