Anne ja Jean-Marc: Betty Schneider ja Jean-Claude Brialy. |
Sattumalta heti maanantaina olympiakisojen jälkeen löysin kirjastojen Cineast-elokuvapalvelusta Jacques Rivetten harvoin esitetyn Pariisi kuuluu meille (1961). Elokuvateattereissa sitä ei Suomessa ole koskaan näytetty tavallisessa kaupallisessa esityksessä, mutta Kirjastokinon seuraajassa Cineastissa se nyt on suomenkielisin tekstityksin. Cineast tarkoittaa elokuvantekijää ja erityisesti niitä persoonallisia ohjaajia, jollainen oli Rivettekin (1928 - 2016).
Hienojen olympiakisojen aikana tuntui, että koko Pariisi
kuuluu meille. Rivetten elokuvassa asia ei sen nimestä huolimatta
tunnu aivan tältä. Nuorten kuttuurintekijöiden ja -harrastajien
elämä
ei ollut tasapainossa, vaan varjona ovat ahdistavat jännitteet ja
pelot, joiden syyt eivät selviä kuin vasta pitkälle elokuvan
puolivälin jälkeen vähin erin. Huolestuttavaa tilannetta vahvistaa
heti alussa oleva lainaus vuosisadan alun sosialistirunoilijalta
Charles
Peguynilta:
”Pariisi ei kuulu kenellekään.” Eikä voikaan olla, koska se on
monenlaisten poliittisten ja filosofisten liikkeiden risteysasema,
jossa on vaarallistakin.
Koska teatteriryhmä näyttää
valmistelevan Shakespearen
Perikles-näytelmää,
piti heti tarkistaa, mikä oli sen symboliikka elokuvaan nähden.
Vastaus oli selvä: näytelmän hahmot ovat eri alueilta, nyt
puhuttaisiin maahanmuuttajista, ovat
vieraantuneita ja kuolemanvaara uhkaa, salamurhaajakin esiintyy.
Nuorten
pariisilaisten intellektuellien keskuudessa ollaan vainoharhaisia,
jota kylmä sota ja ydinaseuhka pitää yllä.
Nuorten
pelkoa tukee se, että ryhmään kuuluvan espanjalaisen tytön veli
oli Francoa
paetessaan
joutunut falangistiagentin surmaamaksi ja nuori amerikkalainen on
joutunut pakenemaan Joe
McCarthyn
kommunistivainoja.
Hänen
nimensä on Philip Kaufman, jonka naisystävä on Terry Yordan. Taas
taustatutkimus selvitti: nämä nimet viittaavat McCarthyn
Hollywood-käsikirjoittajaan
Terry
Yordaniin ja
mustalle
listalle pantuun Men
Maddowiin,
joka sai käyttää Yordanin nimeä elokuvissa, jotka todellisuudessa
olivat Maddowin kirjoittamia, esimerkiksi Johnny
Guitar (1954).
Tällaisia
cineastimaisia viittauksi on varmaan paljon enemmän kuin
ensikatsomisella osui silmiin, paitsi se, kun konkreettisesti näkyy
nuorten katsovan yhdessä Fritz
Langin Metropoliksen
(1927)
Babel-jaksoa diktatuurieliitin suuresta voitosta. Yksi
Rivetten elokuvan keskeisitä henkilöistä sanoo lisäksi, että
”Koiruohon tähti lähestyy”, mikä tarkoittaa Ilmestyskirjassa
putoavaa tähteä ja edessä olevaa harmagedonia.
Mutta
Pariisi kuuluu meille, ajattelevat erinomaisesti
näyttelevät nuoret,
vaikka pelottaa. Sen sijaan maailma kokonaisuudessaan on jo menetetty
poliisivallan ja uuden fasismin nousulle. Ei
ole auttanut, vaikka elokuvassa näkyy pari kertaa Pere Lachaisen
hautausmaalla 1961 järjestetyn Pariisin kommuunin
90-vuotismuistojuhlan
juliste.
Elokuvan
sisäpiirin juttuihin kuuluu sekin, että Jean-Luc
Godard
esiintyy yhdessä katukahvilakohtauksessa, Rivette, Chabrol ja
Jacques
Demy ovat
roolihenkilöinä
joissakin kekkereissä, joiden lisäksi Ranskan uuden aallon yhtenä
tunnusnäyttelijänä
ollut Jean-Claude
Brialy on
pienessä roolissa itse nuorisoporukassa. Hotellihuoneessa
numero
19 asuu puolestaan Brigitte,
jota esittää suomalainen
Birgitta
Juslin.
Mallina
Pariisissa työskennellessään hän
oli mukana yhteensä seitsemässä elokuvassa 1959-73.
Myöhemmin kotimaahan
palattuaan
tämä Ture
Aran tytär,
nyt 90-vuotias, siirtyi kuvanveistoon.
Truffaut oli Rivetten apunakin Pariisi-elokuvan eri vaiheissa, niin myös Claude Chabrol, joka toimi apulaistuottajana. He kaikki olivat 50-luvulla Cahiers du cinéman toimittajia, samoin kuin Robert Bresson ja Eric Rohmer. Rivette oli 60-luvulla muutaman vuoden päätoimittajakin. Bressonista Rivette sanoi, että hän oli ainoa elokuvantekijä, joka ei ollut myynyt itseään.
Cineast-suoratoiston käyttämiseen tarvitaan kirjastokortin takapuolella oleva kortin numero ja henkilökohtainen PIN-koodi, kuten kirjojenkin lainaamiseen. Tällä hetkellä valikoimassa on noin 2000 elokuvaa.
kari.naskinen@gmail.com