Keräily ei tee onnelliseksi, päinvastoin

Asuntosäätiön vuotuisen kotionnellisuustutkimuksen mukaan onnellisimpia ihmisiä ovat ne, joilla on kotonaan vähiten tavaroita. Keräilijät eivät siis ole onnellisia. Tutkimustulosten lyhyestä tiedotteesta ei selvinnyt, mikä sitten tekee tavaroiden keskellä asuvista onnettomia, mutta olen päässyt siitä selville omalla kohdallani: lopulta keräilijä joutuu kuskaamaan mukavat keräysroinansa roskakatokseen tai panemaan seuraavaan juhannuskokkoon, kun eivät ne kenellekään kelpaa.

Olen eläissäni kerännyt kahta lehtisarjaa, Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja sekä Parnassoa. Lipposen ja Korkin seikkailukertomukset annoin muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi eräälle asiasta kunnolla kiinnostuneelle kaverilleni, kun ei niitä omat sukulaiseni alkuunkaan hallunneet pölyä keräämään. Tämä vieläpä osoittautui kannattavaksi, sillä seuraavaksi synttärilahjaksi sai kaveriltani 600 euron arvoisen Ferrari-kellon. Nyt ovat vielä ne Parnassot jäljellä. Kirja-antikvariaatit eivät maksa niistä kuin euron kappale, joten olkoot.

Näistä molemmat lehtisarjat sain kokonaisuudessaan kasaan nimenomaan keräämällä sen jälkeen, kun olin alkanut niitä tilata kotiin. Puuttuvat Lipposet oli aika helppo haalia, mutta 1951 ilmestymään alkaneen Parnasson vanhat numerot olivat vaikeampia. Lompakossani oli aina lista puuttuvista numeroista, ja paras löytöpaikka oli Hiltusen divari Helsingissä, josta muutamalla markalla sain myös Parnasson ensimmäisen numeron.

Yli 70 vuotta ilmestyneen Parnasson numerot ovat korvaamaton aarreaitta. Olen tehnyt niiden minua kiinnostavista aiheista oman sisällysluettelon, jonka perusteella pääsee kiinni asiantuntijakirjoituksiin, jos vaikka katsoo Pasolinin elokuvan tai käy kärsimysviikolla Ristinkirkossa kuuntelemassa Bachin Passioita.

Kirjat ovat keräilijöiden ykköskohde myös Asuntosäätiön tutkimuksen perusteella. Aina keräily ei kuitenkaan ole samalla tavalla aktiivista kuin oli minulla Lipposen ja Parnasson kohdalla. Kun joku kirja- tai lehtisarja tuntuu heti alkuun kiinnostavalta, siihen jää kiinni. Muistan hyvin esimerkiksi sen, kun nuorten Punainen sulka -sarjassa julkaistiin ensimmäisenä Baskervillen koira, niin sen jälkeen piti kaikki muutkin sarjan kirjat ostaa. Vastaavanlaisia hankittavia mutta ilman varsinaista keräilytarkoitusta olivat Sariolan Susikoski-kirjat sekä kioskeista ostetut Marc Brody, Shelve Cardby ja Jerry Cotton -dekkarit.

Kanavaakin olen vuosikymmeniä tilannut, mutta vanhoja en ole kerännyt, koska Kanavassa käsitellään pääsääntöisesti ajankohtaisia asioita.

Muumimukeja meillä ei ole yhtään, ja tutkimuksen mukaan niitä kerätäänkin eniten Kymenlaaksossa. Satakunnassa naiset taas keräävät erilaisia astiasarjoja. Postimerkit ovat säilyttäneet keräilyarvonsa, uudempana ovat mukaan tulleet jääkaappimagneetit. Vähiten keräily kiinnostaa Itä-Suomessa, jossa esimerkiksi karjalaisista kolmannes ei ole koskaan kerännyt mitään – ajattelevat kai, ettei evakkoreissulle edelleenkään saa paljon tavaraa mukaansa.

Äänilevyt ja dvd-elokuvat ovat ongelmallisia, koska eivät niitä lastenlapset enää tarvitse, kun kaiken sen viihteen he saavat netistä. Sekajätteeseen menevät. Ferrarin ja muidenkin autojen pienoismallien osalta minulla on pientä toivoa, sillä Ulla-vaimoni yksi pienistä sukulaispojista on niistä niin kiinnostunut, että kolme olen hänelle jo ennakkoperintönä antanut.

Sen sijaan kuivatut Hornimans-teepussit heitin jo menemään, vaikka niissä olikin ennen kivoja mietelauseita, kuten ”koskaan et ole niin onnellinen tai onneton kuin kuvittelet olevasi”. Erityisen onnettomalta koin tilanteeni kymmenen vuotta sitten, kun vein sekajätteeseen tuhatkunta vhs-elokuvaa.

kari.naskinen@gmail.com