Filosofian olemus on asioiden näkemistä ylhäältäpäin

Filosofia ei rajoitu asioiden yksityiskohtien tunnusteluun, vaan se ottaa haltuunsa niiden kokonaisjärjestyksen, hahmottaa niiden muodot ja periaatteet, kategoriat ja säännöt sekä niiden välttämättömyyden.

Kulttuuritoimittaja Sakri Pölönen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että hän päätti fanittaa Hegeliä, vaikka ei juuri mitään tuon filosofin ajatuksista ymmärräkään. Pölöstä kuitenkin lohduttaa, ettei ole ainoa, sillä tarinan mukaan Hegelin viimeiset sanat olivat: ”Vain yksi ihminen koskaan ymmärsi minua, eikä hänkään oikein ymmärtänyt.” (HeSa 23.7.)

Kuulun Pölösen kanssa samaan sarjaan. Ensin nuorena oli muotia lukea yhteiskunnallisen, poliittisen kirjallisuuden ohella myös filosofiaa, koska niin intellektuellit tekivät. Kun sitten aikuisempana työskentelin kahdessa sellaisessa sanomalehdessä, joihin tuli arvosteltaviksi paljon kirjoja, niin minä sain aina sellaiset kulttuuritoimittajille kelpaamattomat kirjat, joissa käsiteltiin filosofiaa ja vaikkapa hindujen kuolemankäsityksiä tai kummallisia rajatiedon oppeja, okkultismia yms.

Jonkinlaiseksi harrastukseksi tämä on jäänyt, ja kyllä filosofiset kirjat panevat vanhenevat aivot pinnistelemään siinä missä Mauri Sariolan Susikoski-dekkaritkin. Viimeksi luin amerikkalaisen William Jamesin (1842 - 1910) luennoista Oxfordin yliopistossa 1908 kootun teoksen Todellisen moneus (Basam, 2021). Jameskin on tietysti hyvin perillä Hegelistä, joka saksalaisena oli varma Saksan ylivertaisuudesta maapallolla: ”Muissa Euroopan maissa on filosofia omassa ideassaan kadonnut ja kuollut, kun taas Saksan valtio on säilyttänyt sen omana erityisominaisuutenaan. Olemme vastaanottaneet luonnolta ylhäisen tehtävän ryhtyä pyhän tulen vartijoiksi.”

Tästä tulee heti mieleen säveltäjä Richard Wagner, jonka oopperat Adolf Hitler nosti oman filofisen ajattelunsa ylhäiseen kärkeen.

Kun jätetään pois antiikin suuret filosofit, niin kyllähän saksalaiset filosofit sitä kovinta laatua edustavat: Hegelin lisäksi esimerkiksi Kant, Nietzsche, Marx, Schopenhauer, Spengler, Heidegger, Adorno, Arendt, Benjamin, Habermas, lista olisi pitkä. William James näki tähän saksalaiseen filosofiaan liittyvän vääristymänkin: ”Saksassa toiminta on mennyt niin muodolliseksi ja ammatilaistuneeksi, että kellä tahansa, joka on onnistunut hankkimaan oppituolin ja julkaisemaan vaikka kuinka kouristuneen ja eriskummallisen kirjan, on taattu taivaspaikka alan historiikissa, jossa hän saa ikuisesti nököttää kuin kärpänen meripihkassa.”

Immanuel Kantista antoi James mielenkiintoisen kommentin: ”Ajatelkaa sksalaista estetiikkaa, jonka ylimmälle valtaistuimelle on korotettu niinkin epäesteettinen henkilö kuin Kant – miten omituinen valinta.” Saksalaisten filosofointiin James suhtautui kokonaisuudessaan kahtalaisesti; hän piti todellisena ihmeenä sitä, että jäykässä Saksassa ylipäänsä kyettiin spontaaniin ajatteluun, mutta toisaalta hän päätteli, että saksalaisten älynlahjojen täytyi silti olla ehtymättömän rikkaat, koska siellä joka tapauksessa pystyttiin verrattomaan tuoreuteen ja omaperäisyyteen.

Lipsahti taas kerran Saksaan, kun se meille suomalaisille on niin tärkeä kumppani historiassa ollut. Jamesin kirjan keskeinen pohdinta koskee kuitenkin sitä ajattelua, että maailmassa on kaiken todellisen luovuttamattomana tunnusmerkkinä moneus, kyky asettua aina uusiin ja odotamattomiin yhteyksiin muiden asioiden kanssa. Kirjan suomentaja, fil. tri Hannu Poutiainen ottaa heti alkusanoissa esimerkin:

”Kun herra Bradley pähkäilee, miten sokeri voi olla makea, intellektualismi ylittää itsensä ja muuttuu verbalismiksi. Sokeri on vain sokeria, makea on vain makeaa, kumpikin on vain itsensä eikä toinen, eikä pelkkä on-sana riitä subjektin ja predikaatin rationaaliseksi liitokseksi. Kahden asian välissä oleva asia ei voi liittää noita asioita toisiinsa, koska tuo väli, joka on kahden asian välissä, on itse kolmas asia, jonka liittäminen ensimmäiseen ja toiseen asiaan vaatisi edellistäkin hienojakoisempia välejä, ja niin edelleen ad infinitum.” (F.H. Bradley oli vuosisadanvaihteen tärkeimpänä pidetty englantilainen filosofi.)

Näin alkoi lauantaipäivä, seuraavaksi kirjahyllystä Sumua Susikosken yllä (Gummerus, 1961). Rikostarkastaja Leo Olavi Susikoskikin on filosofi, sillä hän pääsee totuuteen päättelemällä, ei arvailemalla.

kari.naskinen@gmail.com