Svensk Filmindustrin elokuvia esittävä SF-kanalen näytti äskettäin Ingmar Bergmanin laajaa huomiota herättäneen Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973) ja Odottavia naisia (1952), jota en ennen ollut nähnytkään. Ne ovat kovin erilaisia elokuvia, mutta teema on tuttua Bergmania: aviomiesten aiheuttamat surut ja murheet vaimoilleen.
Neljä odottavaa naista eivät ole raskaina, vaan odottavat kesähuvilalla saaristossa miehiään töistä Tukholmasta. Miehet ovat veljeksiä, ja nyt on tarkoitus aloittaa pitkästä aikaa yhteinen lomanvietto perheiden yhteisellä huvilalla. Naiset istuskelevat ja odottavat, juovat kahvia, tekevät käsitöitä, pienimmät lapset ovat nukkumassa. Sitten keskustelu lipsahtaa puolisoihin ja kritiikkiä alkaa tulla. Tämän Bergman tietenkin osaa.
Naisista kolmen tarinointi on toteututtu takaumien avulla, ja tässä tulee elokuvan erikoisuus. Marta alkaa kertoa miehensä uskottomuudesta ja kuva siirtyy vuosien taakse Pariisiin, jossa hän oli tavannut nuoren taiteilijan ja synnyttänyt myöhemmin Tukholmassa lapsen. Ei tässä mitään, mutta takauma on harvinaisuus Bergmanin elokuvissa, kestää puolisen tuntia, eikä dialogia ole juuri ollenkaan. Tämä jakso on kuin suoraan Ranskan uuden aallon elokuvista, mutta tuo Godardin, Truffautin ja kumppaneiden käynnistämä uudenlainen elokuvailmaisu alkoi vasta 1950-luvun lopulla.
Uuteen aaltoon kriitikkona vaikuttanut André Bazin kirjoitti jo 1947 nuoren ruotsalaisohjaajan ”sokaisevasta elokuvallisesta puhtaudesta”. Tuohon mennessä Bergman oli tehnyt vasta kolme elokuvaa Kriisi, Elämän sateessa ja Laiva Intiaan, joita nyt odotellaan SF-kanaleniin.
Odottavien naisten Pariisi-jakso on kuin ilmava, sanaton essee nuoren naisen vapautumisesta ja siihen tulevista säröistä, kun taiteilija ei halua kiinnittää itseään Martaan ja tulevaan lapseen. Marta on vihainen ja päättää jättää taiteilijan, mutta antaa myöhemmin anteeksi ja menevät naimisiinkin. Marta on niitä Bergmanin lopulta heikkoja naishahmoja, jotka välillä vihaavat miehiä kuin ruttoa, mutta leppyvät pakon edessä, koska elämä yksin pelottaa.
Elokuvallisesti toinen poikkeuksellinen Bergman-kohtaus on yhden rouvan muistelu jäämisestä hissiin jumiin miehensä kanssa. Palatessaan veljesten perheyrityksen 100-vuotisjuhlista hissi kotitalossa pysähtyy, eikä pelastajaa keskellä yötä tule. Lähes puoli tuntia kestävä hissiepisodi on komediallinen, mutta taas pengotaan juuriaan myöten raastaen aviopuolisoiden kitkaa. Pieni tila ahdistaa kuin avioliitto. Suljetupaikankammo. Ei kuitenkaan hätää, huoltomies tulee aamulla ja homma hoituu. Avioliitosta huoltomies ei pelasta. Jo juhliin lähdettäessä rouva on osoittanut tunteensa - vasta hississä hän sanoo, että miehen korvassa on partavaahtoa, vaikka oli sen huomannut jo lähtiessä. Mitäpä tuosta, munatkoon itsensä juhlavieraiden edessä.
Huvilalla on neljän rouvan kanssa valveilla myös Martan nuorempi sisko, 17-vuotias Maj, joka on rakastunut Annette-rouvan poikaan Henrikiin. Kuunneltuaan pitkin iltaa naisten kertomuksia Maj menee Henrikin luo ja he päättävät paeta tästä hulluudesta. Ikuista rakkautta vannotaan, mutta pois on päästävä, ettei tulla samanlaisiksi. Marta yrittää estellä nuorten lähtemisen veneellä, mutta kotiin jo tulleista veljeksistä yksi sanoo, että oikeassa nuoret ovat, onnea pitää tavoitella ja uskoa parempaan. Kaiken kokeneena hän sanoo myös, että kyllä ne ajan myötä palaavat.
VIHAA, JULMUUTTA,
HELLYYTTÄ, RAKKAUTTA
Se viides avioliitto tulee elokuvasta Kohtauksia eräästä avioliitosta, jonka Bergman teki ensin tv-sarjaelokuvaksi (6 x 45 min.) ja muokkasi siitä 2,5 tunnin elokuvan. Tämä on monille tuttu teos, ja nähty Helsingin kaupunginteatterissakin. Kun valtavat katsojamäärät Ruotsissa olivat sarjan televisiosta nähneet, avioerot lisääntyivät ja odotusajat kunnallisiin perheneuvontoihin venyivät kolmesta viikosta kolmeen kuukauteen.
Bergmanille tämä oli ensimmäinen tv-sarjaelokuva. Fårössä omissa oloissaan asuessaan hänestä oli tullut kova televisionkatsoja, kuten hän kertoi: ”Televisio on merkittävin asia mitä voi olla. Koko maailma on sinulle avoinna. Näen säätiedotukset joka ilta ja ajankohtaisohjelmat, sitten on hienoja musiikki- ja tanssiohjelmia, esimerkiksi, puhumattakaan jääkiekosta.”
Katsoin nyt sen elokuvaversion, joka alkaa kymmenen vuotta naimisissa olleen onnellisen perheen haastattelusta aikakauslehteen. Yliopistossa työskentelevä mies kehua retostelee itseään, kaikki on hyvin, on ura, vaurautta, terveyttä, on hieno perhe ja hyvä ihminenkin hän on. Entä rouva, kysyy toimittaja. No jaa, käyn töissä, olen kahden lapsen äiti, tällainen tavallinen nainen.
Asetelma on selvä, mutta yhtä selvää on, että kun tästä lähdetään eteenpäin, melkein kaikki on toisin. On kyllä hellyyttä ja rakkautta, intohimoakin, mutta niin myös vihaa ja julmuutta sekä miehen uskottomuutta. Kotioloissa päivänvalossa kaikki toimii jotenkin asiallisesti, paljon diskuteerataan, ollaan hillitysti, kuten porvarillisissa sivistyskulisseissa pitää. Mutta pinnan alla kiehuu. Eikä tästä loppua tule.
Tämä avioliittokriisien klassikkoelokuva korostaa ja ihmettelee sitä, miksi nainen alistuu liian pitkään. Vasta kun tosi on edessä, jotain liikahtaa Mariannen pääkopassa. Toisaalta liikahdus jää liian pieneksi, sillä vielä asumuserossakin Marianne sallii Johanin hakata itseään ja antaa silti lempensä näkyä. Kummia otuksia nämä naiset. Luultavasti eivät kuitenkaan enää nyt yhtä lepsuja kuin 50 vuotta sitten.
Rakkaus on ihme ilmiö. Marianne ja Johan eivät pääse irti toisistaan vielä senkään jälkeen, kun molemmat ovat avioituneet uudestaan. Heidän keskinäinen symbioosinsa jatkuu, minkä jälkeen ollaan tilanteessa, että molemmat pettävät kahteen suuntaan. Bergman itse sanoi, että elokuvan kohtausten kirjoittamiseen meni 2,5 vuotta ja niiden kokemiseen aikuisen ihmisen elämä. Moneenkohan suuntaan Bergman oli uskoton elämänsä aikana?
kari.naskinen@gmail.com
