Esimerkiksi heti väliajan jälkeen Liisa ja Jussi pannaan ”naimaan”, vaikka oopperassa oikeasti ei Jussi ole tuossa vaiheessa edes paikalla. Toisessa kohtaa taas jotkut valkopukuiset naiset seisoskelevat välisoiton aikana näyttämöllä, ja yksi naisista levittää kolttunsa valkokankaaksi, jolle heijastetaan ylöspäin kiipeävä alaston mies – ei mitään logiikkaa oopperan juonenkulun kannalta.
Parkkinen sanoo, että naisten kohtaloista sukeutuu myyttisiin mittoihin kohoava draama suomalaisesta naisesta, joka hoitaa talon, työn, lapset ja ukkonsa. Nämä ”myyttiset mitat” saadaan täyttymään, kun naisista tehdään Tampereella seksuaalisesti himokkaita miestennielijöitä.
Tampereen oopperayhdistyksen Pohjalaisia on myös niitä produktioita, jotka on modernisoitu ja siirretty omasta ajastaan tuoreempaan ajankohtaan. Madetojan teos sai kantaesityksensä 1924 ja se perustui Artturi Järviluoman laulunäytelmään vuodelta 1914. Sekä näytelmä että ooppera kuvaavat sitä aikaa, jolloin Suomi vielä kuului Venäjän keisarikuntaan. Parkkisen sekasikiömäisessä ohjauksessa näin ei ole. Jotain vanhaakin on, mutta kun esimerkiksi moottorisahaa ei ollut keksitty vielä 1800-luvulla, niin sen tuominen näyttämölle viittaa johonkin muuhun aikaan.
Tällaiset sisällön väkisin muuttamiset aiheuttavat sen, että joissain kohdin esitettävä teksti ei vastaa tapahtumia näyttämöllä – jälleen kerran. Nytkin kun Jussi laulaa vallesmannin ruoskineen häntä takahuoneessa, niin Tampereen esityksessä vallesmanni tulee huoneesta pesäpallomaila kädessään. Tosin Pohjanmaalle sinänsä sopii pesäpallomaila kuritusvälineeksi, mutta Suomen suuriruhtinaskunnassa ei vielä pesistä pelattu.
Lavastus Tampere-talossa on onneton ja ponneton. Se on niin mitätön, että esitystä kokonaisuudessaan voi miltei luonnehtia oopperan konserttiversioksi.
Ohjauksellisesti esitys on pliisu. Ainoa kunnolla pohojalaanen tatsi syntyy, kun häjyt saapuvat Harrin taloon. Siinä on oikeanlaista meininkiä, mutta tämän kohtauksen puolestaan vesittää se, että häjyjen johtaja on kuin mikäkin hintelä homo, jollaista ei naismaisine eleineen olisi ikipäivinä kelpuutettu häjyjen pomoksi.
Musiikillisesti Tampereen Pohjalaiset on parempi. Tampereen kaupunginorkesteria johtaa nyt tietenkin nainen, Anna-Maria Helsing, ja soitto soi komeasti. Ei ihme, että Pohjalaisista kansanlaulumelodioineen tuli aikoinaan hyvin suosittu. Samoihin aikoihin sävelsi Aarre Merikanto Juhan (1922), mutta se ei ollut samalla tavalla kansanomainen, ja se saikin odottaa ensiesitystään 40 vuotta (Lahden ooppera 1963). Kun Madetoja teki oman Juhansa, se sai esityksensä Suomalaisessa oopperassa heti 1935.
Solistit Tampereella ovat suureksi osaksi suomalaisen laulajiston uudempaa kaartia. Koska Jorma Hynninen ei enää esiinny, on hänen roolinsa Jussina ”perinyt” baritoni Ville Rusanen, joka tutustui tähän rooliin jo 2010 Kansallisoopperan hienon produktion kolmessa esityksessä. Savonlinnassa Rusanen korvaa Hynnisen Kullervona.
Vanhempaa polvea edustaa tenori Jyrki Anttila pakoon lähtevänä Anttina on juuri niin vakuuttava kuin Anttila aina on, ja veti saman roolin myös Kansallisoopperassa. Naiset ovat laulajina sitä, mitä ohjaajakin on tavoitellut, väkeviä persoonallisuuksia: selvästi vahvaksi Wagner-laulajaksi kehittyvä Tiina-Maija Koskela (kuvassa kesk.), hieman kevyemmällä repertuaarilla hyvään menestysvauhtiin päässyt Marjukka Tepponen (oik.) ja Kansallisoopperasta juuri eläkkeelle siirtynyt Päivi Nisula (vas.) kaikki sopraanoja.
Helmikuussa 2018 Tampereella saa kantaesityksensä Olli Kortekankaan ooppera Veljeni vartija kansalaissodan tapahtumista Tampereella. Senkin ohjaa Tuomas Parkkinen, joten pitää vain toivoa, että hän pitäisi silloin seksifantasiansa aisoissa.
Siihen mennessä pitäisi tekstityslaitekin säätää. Siinä on neljä kielipaikkaa, joista nyt kaksi on varattu suomelle ja kaksi englannille, mutta ei ollenkaan ruotsille.
kari.naskinen@gmail.com
