Munkki Kirill sanoo elokuvan alussa, että ”Jumala antoi papin, piru
komeljanttarin” Elokuva on Andrei
Tarkovskin (1932 - 1986) Andrei
Rublev (1966), jonka nimihenkilö on 600 vuotta sitten elänyt ikoni- ja
kirkkotaiteen yksi suurista mestareista. Tarkovski ja Rublev olivat takuulla
samaa mieltä kuin Kirill, ja Tarkovskin elokuva on myös tämän taiteenlajin
kaikkein vakavimpia teoksia.
Tarkovski sanoi, että maailma pysyy kolmen tukipilarin varassa, ne ovat uskonto, filosofia ja taide, jotka ”ihminen on luonut materialisoidakseen symbolisesti ikuisuuden ajatustaan ja kuvatakseen vastapainoksi, miten ikuisuus olisi symbolisella tavalla käsitettävissä”.
Päiväkirjassaan 1.9.1970 Tarkovski kirjoitti: ”1900-luvun kuluessa on tunnemaailmamme kärsinyt inflaation. Kun luemme lehdestä, että Indonesiassa on katkaistu kaula kahdelta miljoonalta ihmiseltä, se synnyttää samanlaisen mielikuvan kuin tieto siitä, että jääkiekkojoukkueemme on voittanut ottelun. Vastaanottotapamme on kummassakin tapauksessa niin samanlainen, että ero jää tajuamatta. On kuitenkin taiteilijoita, jotka auttavat meitä tunnistamaan asioiden todelliset mittasuhteet. He kantavat koko ikänsä harteillaan tätä raskasta taakkaa ja siitä meidän tulisi olla heille kiitollisia.” (Tarkovski: Martyrologia, Mabuse 1989)
Tarkovski kuului näihin taakankantajiin, ja itse hän mainitsi taiteilijoista Bachin, Schumannin ja Schubertin sekä muista elokuvantekijöistä Ingmar Bergmanin, joka puolestaan oli näyttelijä Bibi Anderssonin mukaan sanonut Andrei Rublevia parhaaksi näkemäkseen elokuvaksi.
Tarkovskin koko muutakin tuotantoa leimaa syvä uskonnollisuus. Kun Andrei Rubleviakin katsoo, on täysin turhaa spekuloida Jumalan olemassaolosta mitään, vaan on mentävä elokuvaan sisään Tarkovskin ja Rublevin ehdoilla. Lähtökohdaksi voi ottaa Tarkovskin sanoman: ”Rubleville usko on ilon lähde, sen sanoma on ilon sanoma.”
Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että Rubleville tulee epäilyn hetkiä, joskin ne suuntautuvat enemmän häneen itsensä kuin Jumalaan. Rublev ei sitä ääneen sano, mutta hänen selvästi Jeesusta muistuttava hahmonsa tuntuu yhden ison katastrofin jälkeen ajattelevan niinkin, että ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Tämä tapahtuu, kun Rublev on pakanallisten tataarien hyökkäyksen aikana tappanut yhden miehen, joka oli ottanut Rublevin tunteman naisen raiskattavakseen. Tuon jälkeen Rublev lopettaa maalaamisen ja puhumisen, vetäytyy pois kaikesta ja vain mietiskelee. Vaikka maalaaminen on Rubleville ensisijaisesti Jumalan ylistämistä, niin tuon epätoivon hetkellä ei maalaaminenkaan enää onnistu.
Elokuvan prologissa mies on paennut takaa-ajajiaan kuumailmapallolla taivaalle. Myös Rublev nousisi Jumalan Taivaasen, jos pystyisi. Kuumailmapallokin kuitenkin rymähtää maahan, ja Rublev kai ajattelee, että niin hänellekin, huonolle ihmiselle, kävisi, vaikka Taivaaseen pyrkisikin.
Taiteilijana Tarkovski koki tuntevansa varmaan paljon samaa kuin Rublev: ”Tämä [taide] on vaikea työ, jonka Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaakseen. Minä katselin kaikkia tekoja, mitä tehdään auringon alla, ja katso, se on kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua. Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää – Saarnaaja 1:13-14, 18”
Mielenkiintoinen ratkaisu Tarkovskilta on, että Rublevia ei elokuvassa näytetä ollenkaan maalaamassa. Näinkin Tarkovski haluaa korostaa, että taide on vain väline Jumalan ja ihmisen välillä, ihmiseltä Jumalalle. Rublev on tähän sitoutunut: hän tekee taidetta kiitokseksi Jumalalle, ja tämän hän kokee ainakin oman elämänsä tarkoitukseksi. Vasta aivan lopuksi, kun elokuva muuttuu värilliseksi, esitellään Andrei Rublevin kirkkomaalauksia Moskovasta ja Vladimirista.
Andrei Rublev on Tarkovskin tarkoittamassa pituudessa 205 minuuttia. Ainakaan suomeksi tekstitettyinä ei kuitenkaan löydy kuin 175:n ja 185 minuutin dvd-versiot.
kari.naskinen@gmail.com
Tarkovski sanoi, että maailma pysyy kolmen tukipilarin varassa, ne ovat uskonto, filosofia ja taide, jotka ”ihminen on luonut materialisoidakseen symbolisesti ikuisuuden ajatustaan ja kuvatakseen vastapainoksi, miten ikuisuus olisi symbolisella tavalla käsitettävissä”.
Päiväkirjassaan 1.9.1970 Tarkovski kirjoitti: ”1900-luvun kuluessa on tunnemaailmamme kärsinyt inflaation. Kun luemme lehdestä, että Indonesiassa on katkaistu kaula kahdelta miljoonalta ihmiseltä, se synnyttää samanlaisen mielikuvan kuin tieto siitä, että jääkiekkojoukkueemme on voittanut ottelun. Vastaanottotapamme on kummassakin tapauksessa niin samanlainen, että ero jää tajuamatta. On kuitenkin taiteilijoita, jotka auttavat meitä tunnistamaan asioiden todelliset mittasuhteet. He kantavat koko ikänsä harteillaan tätä raskasta taakkaa ja siitä meidän tulisi olla heille kiitollisia.” (Tarkovski: Martyrologia, Mabuse 1989)
Tarkovski kuului näihin taakankantajiin, ja itse hän mainitsi taiteilijoista Bachin, Schumannin ja Schubertin sekä muista elokuvantekijöistä Ingmar Bergmanin, joka puolestaan oli näyttelijä Bibi Anderssonin mukaan sanonut Andrei Rublevia parhaaksi näkemäkseen elokuvaksi.
Tarkovskin koko muutakin tuotantoa leimaa syvä uskonnollisuus. Kun Andrei Rubleviakin katsoo, on täysin turhaa spekuloida Jumalan olemassaolosta mitään, vaan on mentävä elokuvaan sisään Tarkovskin ja Rublevin ehdoilla. Lähtökohdaksi voi ottaa Tarkovskin sanoman: ”Rubleville usko on ilon lähde, sen sanoma on ilon sanoma.”
Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että Rubleville tulee epäilyn hetkiä, joskin ne suuntautuvat enemmän häneen itsensä kuin Jumalaan. Rublev ei sitä ääneen sano, mutta hänen selvästi Jeesusta muistuttava hahmonsa tuntuu yhden ison katastrofin jälkeen ajattelevan niinkin, että ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Tämä tapahtuu, kun Rublev on pakanallisten tataarien hyökkäyksen aikana tappanut yhden miehen, joka oli ottanut Rublevin tunteman naisen raiskattavakseen. Tuon jälkeen Rublev lopettaa maalaamisen ja puhumisen, vetäytyy pois kaikesta ja vain mietiskelee. Vaikka maalaaminen on Rubleville ensisijaisesti Jumalan ylistämistä, niin tuon epätoivon hetkellä ei maalaaminenkaan enää onnistu.
Elokuvan prologissa mies on paennut takaa-ajajiaan kuumailmapallolla taivaalle. Myös Rublev nousisi Jumalan Taivaasen, jos pystyisi. Kuumailmapallokin kuitenkin rymähtää maahan, ja Rublev kai ajattelee, että niin hänellekin, huonolle ihmiselle, kävisi, vaikka Taivaaseen pyrkisikin.
Taiteilijana Tarkovski koki tuntevansa varmaan paljon samaa kuin Rublev: ”Tämä [taide] on vaikea työ, jonka Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaakseen. Minä katselin kaikkia tekoja, mitä tehdään auringon alla, ja katso, se on kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua. Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää – Saarnaaja 1:13-14, 18”
Mielenkiintoinen ratkaisu Tarkovskilta on, että Rublevia ei elokuvassa näytetä ollenkaan maalaamassa. Näinkin Tarkovski haluaa korostaa, että taide on vain väline Jumalan ja ihmisen välillä, ihmiseltä Jumalalle. Rublev on tähän sitoutunut: hän tekee taidetta kiitokseksi Jumalalle, ja tämän hän kokee ainakin oman elämänsä tarkoitukseksi. Vasta aivan lopuksi, kun elokuva muuttuu värilliseksi, esitellään Andrei Rublevin kirkkomaalauksia Moskovasta ja Vladimirista.
Andrei Rublev on Tarkovskin tarkoittamassa pituudessa 205 minuuttia. Ainakaan suomeksi tekstitettyinä ei kuitenkaan löydy kuin 175:n ja 185 minuutin dvd-versiot.
kari.naskinen@gmail.com
