”Lävistäköön kirous sen päivän, joka herättäisi itsensä Leviatanin.” (Job 3:8)
Leviatan on Raamatun ja muunkin mytologian merihirviö, joka syö auringon maailman loppuessa. Venäläisen Andrei Zvjagintsevin sennimisessä elokuvassa nähdään jättiläismäinen valaan luuranko, se on rannassa Barentsinmeren jossakin poukamassa, jossa ihmiset yrittävät tulla toimeen. Naiset ovat töissä kalanjalostamossa, miehet juovat votkaa, lapset kittaavat kaljaa tuhoutuneen kirkon raunioilla ja pormestari ”pitää huolta” alueesta.
Nikolai ”Kolja” Sergejevillä on talo ja sen yhteydessä oma autokorjaamonsa. Pormestari on kuitenkin päättänyt kehittää kaupungin brändiä ja sitä varten kaupungin pitää pakkolunastaa Koljan talo ja tontti jotakin isoa rakennushanketta varten – ehkä kulttuuri- tai urheilukeskus tai pormestarille huvila. Tontin arvoksi on laskettu 3,5 miljoonaa ruplaa, mutta pormestarilla on omat laskentamallinsa ja paikallinen alioikeus määrää tuomiossaan hinnaksi 600 000 ruplaa. Sillä Kolja saisi perheelleen yksiön.
Elokuva alkaa oikeussalissa, jossa tuomari lukee päätöksen. Kolja isketään maahan viiden minuutin pituisella monologilla, jossa lakipykäliä ja muuta käsittämätöntä paasausta ei ymmärrä kukaan. Näytetään heti, että yksittäinen ihminen on kuin täi, joka lyödään littanaksi.
Koljan vanha armeijakaveri, asianajaja Dmitriy Seleznyov on tullut Moskovasta auttamaan, mutta turhaan. Pormestarilla on käytössään vahvemmat voimat. Hirviön tässä elokuvassa muodostavat ihmistä vahvempi byrokratia, korruptio ja vallanpitäjien ylivoimainen valta. Tämä hierarkia on niin ankara, että sitä vastaan taisteleminen on mahdotonta.
Pormestarin tukena on myös ortodoksikirkko. Pormestari ja piispa ovat kuin paita ja perse. Elokuvan lopulla kun aurinko on pimentynyt, piispa saarnaa jumalanpalveluksessa. Piispan viesti seurakunnalle on, että Pyhän Aleksanteri Nevskin tavoin ei voittoja saavuteta vallalla ja voimalla, vaan rakkaudella – kaiken yläpuolella ovat Raamattu, kirkko, Jumala ja Kristus. Pormestari kuuntelee hyväksyvästi ja varmaankin ajattelee, että ”minulla on valta ja voima ja kunnia” - ei ehkä iankaikkisesti, mutta niin kauan kuin maksa kestää. Kun on valtaa, on voimaa, eikä tarvitse edes Moskovasta apuja anella – ja maanantaina otetaan taas votkaa piispan kanssa.
Elokuva antaa raadollisen kuvan siitä systeemistä, millä asioita hoidetaan aina etuoikeutettujen eduksi. Samaa järjestelmää kuvataan mm. tv-sarjoissa House of Cards ja Boss, mutta ei näin rankasti.
Zvjagintsevin aikaisemmat pitkät elokuvat Isän paluu (2003), Karkotus (2007) ja Jelena (2011) on nähty Yle Teemalla. Nekin ovat rankkoja, mutta eivät Leviathanin (2014) kaltaisia tuomiopäivän julistuksia. Kolme aikaisempaa elokuvaa eivät ole sijoittuneet ilmiselvästi Venäjälle, kuten Leviathan, esimerkiksi Karkotuksessa maisemat viittaavat mihin tahansa rauhalliselle maaseudulle, ajetaan vanhoilla amerikkalaisilla autoilla ja rahana käytetään sodanjälkeisiä Suomen markkoja. Leviathan on suorempi isku.
Leviathan kuvaa tilannetta, jossa ollaan jo epätoivon saartamina, ”maailman reunalla”. Yhteiskunnan koneisto ei enää ole ihmisiä varten. Niinpä seuraa epätoivoisia tekoja. Vastaavaa epätoivoa löytää vaikkapa Mikko Niskasen Kahdeksasta surmanluodista (1972). Ero ei ole iso: votka tai pontikka.
Votka maistuu kaikille. Se ei ole syynä ongelmiin, mutta onpahan edes jotakin lohtua kaiken pahan keskellä. Erinomainen kännikuvaus on, kun päänsä täyteen vetänyt pormestari tule kutsumatta käymään Koljan talolla. Muutenkin elokuvan näyttelijätyö on priimaluokkaa, samoin kuvaus ankeissa maisemissa.
Elokuvan loppu on synkkä. Ei toivoa. Meri on tumma, taivas pilvessä, ukkonen jyrisee ja musiikkina soi Philip Glassin painostavat sävelet Akhnaten-oopperasta (1984). Tuo ooppera kertoo sopivasti 1300-luvulla eaa. eläneestä faarao Ekhnatonista, joka tunnetaan siitä, että hän pyrki kumoamaan liian vahvaksi kohonnutta pappisvaltaa Egyptissä. Nyt Leviathan on herättänyt Venäjällä kiivasta somekeskustelua kirkon asemasta.
Katsoin elokuvan vaalienjälkeisenä tiistaina. Oli taas helpottavaa ajatella, että tapahtuupa Suomen vaaleissa mitä tahansa, niin asiat ovat kuitenkin hyvin täällä maailman yhdessä parhaista valtioista.
kari.naskinen@gmail.com
Leviatan on Raamatun ja muunkin mytologian merihirviö, joka syö auringon maailman loppuessa. Venäläisen Andrei Zvjagintsevin sennimisessä elokuvassa nähdään jättiläismäinen valaan luuranko, se on rannassa Barentsinmeren jossakin poukamassa, jossa ihmiset yrittävät tulla toimeen. Naiset ovat töissä kalanjalostamossa, miehet juovat votkaa, lapset kittaavat kaljaa tuhoutuneen kirkon raunioilla ja pormestari ”pitää huolta” alueesta.
Nikolai ”Kolja” Sergejevillä on talo ja sen yhteydessä oma autokorjaamonsa. Pormestari on kuitenkin päättänyt kehittää kaupungin brändiä ja sitä varten kaupungin pitää pakkolunastaa Koljan talo ja tontti jotakin isoa rakennushanketta varten – ehkä kulttuuri- tai urheilukeskus tai pormestarille huvila. Tontin arvoksi on laskettu 3,5 miljoonaa ruplaa, mutta pormestarilla on omat laskentamallinsa ja paikallinen alioikeus määrää tuomiossaan hinnaksi 600 000 ruplaa. Sillä Kolja saisi perheelleen yksiön.
Elokuva alkaa oikeussalissa, jossa tuomari lukee päätöksen. Kolja isketään maahan viiden minuutin pituisella monologilla, jossa lakipykäliä ja muuta käsittämätöntä paasausta ei ymmärrä kukaan. Näytetään heti, että yksittäinen ihminen on kuin täi, joka lyödään littanaksi.
Koljan vanha armeijakaveri, asianajaja Dmitriy Seleznyov on tullut Moskovasta auttamaan, mutta turhaan. Pormestarilla on käytössään vahvemmat voimat. Hirviön tässä elokuvassa muodostavat ihmistä vahvempi byrokratia, korruptio ja vallanpitäjien ylivoimainen valta. Tämä hierarkia on niin ankara, että sitä vastaan taisteleminen on mahdotonta.
Pormestarin tukena on myös ortodoksikirkko. Pormestari ja piispa ovat kuin paita ja perse. Elokuvan lopulla kun aurinko on pimentynyt, piispa saarnaa jumalanpalveluksessa. Piispan viesti seurakunnalle on, että Pyhän Aleksanteri Nevskin tavoin ei voittoja saavuteta vallalla ja voimalla, vaan rakkaudella – kaiken yläpuolella ovat Raamattu, kirkko, Jumala ja Kristus. Pormestari kuuntelee hyväksyvästi ja varmaankin ajattelee, että ”minulla on valta ja voima ja kunnia” - ei ehkä iankaikkisesti, mutta niin kauan kuin maksa kestää. Kun on valtaa, on voimaa, eikä tarvitse edes Moskovasta apuja anella – ja maanantaina otetaan taas votkaa piispan kanssa.
Elokuva antaa raadollisen kuvan siitä systeemistä, millä asioita hoidetaan aina etuoikeutettujen eduksi. Samaa järjestelmää kuvataan mm. tv-sarjoissa House of Cards ja Boss, mutta ei näin rankasti.
Zvjagintsevin aikaisemmat pitkät elokuvat Isän paluu (2003), Karkotus (2007) ja Jelena (2011) on nähty Yle Teemalla. Nekin ovat rankkoja, mutta eivät Leviathanin (2014) kaltaisia tuomiopäivän julistuksia. Kolme aikaisempaa elokuvaa eivät ole sijoittuneet ilmiselvästi Venäjälle, kuten Leviathan, esimerkiksi Karkotuksessa maisemat viittaavat mihin tahansa rauhalliselle maaseudulle, ajetaan vanhoilla amerikkalaisilla autoilla ja rahana käytetään sodanjälkeisiä Suomen markkoja. Leviathan on suorempi isku.
Leviathan kuvaa tilannetta, jossa ollaan jo epätoivon saartamina, ”maailman reunalla”. Yhteiskunnan koneisto ei enää ole ihmisiä varten. Niinpä seuraa epätoivoisia tekoja. Vastaavaa epätoivoa löytää vaikkapa Mikko Niskasen Kahdeksasta surmanluodista (1972). Ero ei ole iso: votka tai pontikka.
Votka maistuu kaikille. Se ei ole syynä ongelmiin, mutta onpahan edes jotakin lohtua kaiken pahan keskellä. Erinomainen kännikuvaus on, kun päänsä täyteen vetänyt pormestari tule kutsumatta käymään Koljan talolla. Muutenkin elokuvan näyttelijätyö on priimaluokkaa, samoin kuvaus ankeissa maisemissa.
Elokuvan loppu on synkkä. Ei toivoa. Meri on tumma, taivas pilvessä, ukkonen jyrisee ja musiikkina soi Philip Glassin painostavat sävelet Akhnaten-oopperasta (1984). Tuo ooppera kertoo sopivasti 1300-luvulla eaa. eläneestä faarao Ekhnatonista, joka tunnetaan siitä, että hän pyrki kumoamaan liian vahvaksi kohonnutta pappisvaltaa Egyptissä. Nyt Leviathan on herättänyt Venäjällä kiivasta somekeskustelua kirkon asemasta.
Katsoin elokuvan vaalienjälkeisenä tiistaina. Oli taas helpottavaa ajatella, että tapahtuupa Suomen vaaleissa mitä tahansa, niin asiat ovat kuitenkin hyvin täällä maailman yhdessä parhaista valtioista.
kari.naskinen@gmail.com
