tiistai 30. syyskuuta 2014

Suljettu SM-liiga ainoa vaihtoehto



Ensin Vaasa, nyt Kouvola. Näin jääkiekon SM-liiga laajenee, ja todennäköisesti kolmaskin uusi joukkue (Mikkeli?) tule mukaan vuoden tai kahden kuluttua, koska halutaan, että SM-liigassa on parillinen määrä joukkueita, vaikka sillä ei mitään merkitystä olekaan.

Näin on hyvä. Ei ole mitään syytä palata vanhaan järjestelmään, ei ainakaan siihen ikivanhaan, että sarjasta putoaisi viimeiseksi jäävä ja tilalle nousisi alempana olevan sarjaportaan voittava joukkue. Tätä vanhaa systeemiä kaivataan urheilullisin perustein, mutta peruste on huono.


Olisi tuhoisaa, jos Mestiksen voittaja nousisi liigaan automaattisesti. Se joutuisi tekemään ison taloudellisen panostuksen seuraavaa kautta varten. Kysymys tällaisissa nousutilanteissa on miljoonista euroista. Kuitenkin uhkana olisi, että seuraavana keväänä olisi edessä putoaminen takaisin Mestikseen. Sen siliän tien menisivät miljoonat ja ehkä konkurssikin olisi lähellä. Ilman tällaista miljoonasatsausta SM-liigaan ei edes oteta uutta joukkuetta, koska mitä se siellä tekisi Mestis-tason joukkueella.


Vain suljettu sarja takaa sen, ettei taloudellisia jääkiekkokatastrofeja synny. Jos Vaasan Sport Oy jää tällä kaudella viimeiseksi, se ei tuhoa liigakiekon toimintaa Vaasassa. Sama koskee seuraavana keväänä KooKoo Hockey Oy:tä.


Suomenkin jääkiekossa on siirrytty bisnesmuotoiseen toimintaan tällä sarjatasolla, eikä paluuta entiseen ole. Tosin jos sittenkin halutaan jokin toinen vaihtoehto, niin se olisi tämä: SM-liiga Oy ottaa haltuunsa myös Mestiksen, minkä jälkeen muodostetaan 10 joukkueen SM-liiga ja 10 joukkueen Mestis, ja liigasta putoaa aina viimeinen ja tilalle nousee Mestiksen voittaja. Edellytyksenä tietenkin olisi, että Mestikseenkään ei sen jälkeen pääsisi nousemaan muutoin kuin taloudellisin perustein.


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 26. syyskuuta 2014

Me, Venäjä ja muut



Otsikko on sama kuin Esko Ahon esitelmällä, minkä hän piti Paasikivi-seurassa 3.9.2014. Koska puhetta ei ole julkisuudessa liiemmin käyty läpi, otan sen nyt esille. Aho puolestaan oli lainannut otsikon eversti Wolf H. Halstin Suomen turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän kirjan nimestä (1969). Halsti oli yksi Paasikivi-seuran perustajista ja toimi sen puheenjohtajana 1961-64.


Halstin kirjan otsikkoon kiteytyvät kaikessa yksinkertaisuudessaan ajankohtaiset turvallisuuspoliittiset perushaasteemme: miten yhdistää Suomen kansalliset edut, eurooppalaiset siteemme ja velvoitteemme sekä erityinen suhteemme Venäjään.

Ukrainan kriisistä Aho tietenkin puhui. Hän sanoi pitävänsä luonnollisena, että Suomi on tehnyt selväksi, ettemme voi hyväksyä Venäjän toimia Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Se ei johdu vain siitä, että EU on tehnyt niin ja että sen jäsenvaltiona velvollisuutemme on noudattaa yhteistä linjaa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ilmaisi asian selkeästi suurlähettiläskokouksen puheessaan: ”Emme voi jäävätä itseämme vastuusta sen suhteen millaisin periaattein ristiriitoja Euroopassa ratkotaan.”


Aho sanoi, että kyse on oman kansallisen etumme kannalta elintärkeästä periaatteesta. Kansainväliset sopimukset ja yhteiset pelisäännöt sekä niiden ehdoton noudattaminen ovat erityisesti pienten kansakuntien turva. Samaan hengenvetoon Aho sanoi olevan aihetta pitää mielessä, että Ukrainan kriisi on monessa suhteessa erityinen. Rinnastukset Baltian maiden tai vielä enemmän Suomen asemaan johtavat harhaan, vaikka päinvastaisilla väitteillä saa varmasti julkisuutta ja pelkäämättömän sanojan maineen.

KRIISIN JUURET SYVÄLLÄ

Ukrainan kriisin juuret ovat syvällä ja tie siitä ulos kivikkoinen. Maalla on takana kaksi menetettyä vuosikymmentä, jona aikana tarjolla olevat mahdollisuudet on tuhrittu vallan väärinkäyttöön, korruptioon ja sisäiseen poliittiseen valtataisteluun.

”Uusi Ukraina ei voi olla jatkumo, vaan sen täytyy kyetä luomaan aivan uusi vallankäytön ja taloudenpidon kulttuuri. Siinä EU voi olla korvaamattomaksi avuksi. Toisaalta Ukraina tarvitsee Venäjän markkinoita ja yhteistyötä Venäjän kanssa saadakseen yhteiskuntansa jaloilleen. Kaiken tapahtuneen jälkeen se vaatii Ukrainalta suurta valtiomiestaitoa ja Venäjän johdolta kykyä ymmärtää, että taloudellisesti vakaa, kehittyvä ja vaurastuva naapuri on sen omakin etu”, sanoi Aho.

”EU ja Venäjä ovat luonnostaan enemmän kumppaneita kuin vastavoimia. Venäjän entinen valtiovarain- ja varapääministeri (2000-11) Aleksei Kudrin valitti, että Venäjästä on jälleen tullut lännen vastakohta ja että maassa on voimia, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen ajaakseen Venäjää eristäytymään muista. Kudrin piti tätä suuntausta maalleen vaarallisena. Jos Ukrainan kriisi ruokkii vastakkainasettelua lännen kanssa Venäjällä, sama ilmiö näkyy myös lännessä. Paheneva kriisi antaa käyttövoimaa niille, jotka demonisoivat Venäjää ja venäläisiä.”

”Venäjä tarvitsee eurooppalaisia markkinoita. Vuonna 2012 EU oli sen ylivoimaisesti tärkein kauppakumppani yli 40 prosentin markkinaosuudella. On täysin epärealistista kuvitella, että Venäjä pystyisi korvaamaan sitä nopeasti muilla markkinoilla, puhumattakaan siitä, että maa saisi polkaistuksi pystyyn omaa korvaavaa tuotantoa.”


”Riippuvuus on molemminpuolinen. Eurooppalaiset taloudet tarvitsevat etenkin venäläistä energiaa ja raaka-aineita, mutta myös investointimahdollisuuksia ja markkinoita. Venäjä antaa ymmärtää, että se pystyy korvaamaan EU:n kehittyvillä markkinoilla ja erityisesti Kiinalla. Siihen on vaikea uskoa. Energian, raaka-aineiden ja tavaroiden virtojen kääntäminen itään on helpommin sanottu kuin tehty. Kiina osaa varmasti myös käyttää hyväksi tilanteen, mikä tarkoittaa alempia hintoja ja kehnompia kaupan ehtoja. Venäjän viittaukset Kiina-korttiin tuovat mieleen vanhan suomalaisen sananlaskun opetuksen: kun menee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.”


”Venäjän kannalta EU ja sen jäsenmaat voivat olla enemmän kuin raaka-aineiden ja energian markkinoita: kumppaneita maan modernisoimiseksi. Kiina ei sellaiseen sovi, Yhdysvallat tuskin haluaa ja muusta maailmasta siihen ei ole”, sanoi Aho.

SUOMESSA KOLME ”KOULUKUNTAA”


Suomessa käytävässä Ukraina-keskustelussa Aho tunnistaa kolme koulukuntaa:

”Yksi näkee vain meidät ja Venäjän. Sen opin mukaan Venäjä-suhteen erityisyys vaatii, että emme mene mukaan mihinkään sellaiseen, joka voisi jotenkin vaarantaa tai vahingoittaa etujamme idän suunnalla. Jopa EU-jäsenyyden velvoitteet arveluttavat.”

”Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka uskovat kansallisten etujemme tulevan parhaiten turvatuiksi keskittymällä me ja muut -akseliin. Tämä koulukunta uskoo, että suhde Venäjään hoituu parhaiten liitossa muiden kanssa.”

”Sitten on kolmas, joka näkee Venäjä-suhteen erityisenä, mutta haluaa asettaa sen laajempaan yhteyteen. Historian saatossa tämä Venäjä-kontekstimme on moneen otteeseen muuttunut. Viimeksi juuri 1990-luvun alkupuoliskolla, kun Euroopan sotilaallinen kahtiajako murentui, Neuvostoliitto hajosi, irrottauduimme Yya-sopimuksesta ja liityimme EU:n jäseneksi.”


Aho sanoi kannattavansa tätä kolmatta koulukuntaa: ”Uskon, että sen mukaisella toimintatavalla kansalliset etumme voidaan parhaiten turvata myös näissä arvaamattomissa ja uhkaavissa oloissa, joihin olemme Ukrainan kriisin myötä ajautuneet. Erityissuhde Venäjään pohjautuu tietenkin ennen kaikkea maantieteeseen, mutta sillä on myös taloudellisia ulottuvuuksia. Sen ylläpitämiseksi tarvitsemme Venäjän suhteen erityisosaamista, jota syntyy vain pitämällä huoli venäjän kielen ja kulttuurin osaamisesta, syvällisestä ja paikanpäällä hankitusta Venäjän olojen tuntemuksesta sekä tiiviistä yhteydenpidosta venäläisiin toimijoihin.”


”Me ja muut -akselin vahvistaminen ja panostus Venäjä-yhteistyöhön eivät ole nollasummapeliä. Päinvastoin, painoarvomme esimerkiksi EU:ssa on sitä suurempi mitä paremmaksi Venäjä-osaamisemme arvioidaan.”

PATENTTIRATKAISUA EI OLE

Me, Venäjä ja muut -yhtälössä ei Suomelle ole tarjolla patenttiratkaisuja turvallisuuspoliittiseen ongelmaan: miten integroitua lännen kanssa ja samanaikaisesti huolehtia eduistamme Venäjän suunnalla. Näin Esko Aho:


”Nato-jäsenyys ei ole sitä, ei liioin jättäytyminen Naton ulkopuolelle. Merkittävin viime vuosien saavutus on tiivistynyt yhteistyö Ruotsin kanssa myös puolustuksen alueella ja lähden siitä, että myös kaikissa keskeisissä Natoon liittyvissä ratkaisuissa Suomi ja Ruotsi toimivat yhdessä.”

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 22. syyskuuta 2014

Clouds of Peter von Bagh – kauas pilvet karkasivat



Tieto Peter von Baghin kuolemasta tuli julkisuuteen tänään aamulla 22.9.2014. Illalla menin katsomaan ranskalaisen elokuvan Clouds of Sils Maria. Viime kesäkuussa sen ohjaaja Olivier Assayas vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla, jossa von Bagh haastatteli häntä. Haastattelu on julkaistu suomennettuna von Baghin viimeiseksi päätoimittamassa Filmihullu-lehdessä (4/2014).

Elokuva sopi hyvin eräänlaiseksi muistotilaisuudeksi Peter von Baghin kuolemanuutisiltaan. Elokuvassa Juliette Binoche esittää tunnettua teatterinäyttelijää, joka sanoo inhoavansa sinisen seinän edessä näyttelemistä. Tällä hän tarkoittaa nykyaikaista digitaalielokuvantekoa, jossa sininen tausta korvautuu lopullisessa elokuvassa jollakin keinotekoisella taustalla. Välillä Juliette Binoche käy ihmettelemässä 3D-elokuvaakin, mutta lopulta hän on jopa lähdössä mukaan johonkin älyttömältä kuulostavaan 3D-scifi-leffaan – vanhenevan tähden on tehtävä kaikkensa ja annettava periksi, kun nuori näyttelijäpolvi puskee päälle ja jyrää markkinoilla. Eivätkä nuoremmat aina ansioidu työllään, vaan julkisuuteen ja maineeseen mennään netissä leviävien hölmöilyjen, avioerojen ja muiden epäolennaisuuksien avulla.

Peter von Bagh ei antanut periksi. Digitaalinen elokuvatuotanto sai häneltä jyrkän tuomion. Kun von Bagh sanoi Sodankylässä, että koko digielokuvassa ei ole mitään järkeä, totesi Aki Kaurismäki tähän: ”Päädymme tähän negatiiviseen huomioon, että elokuva on kuollut, mutta onneksi me elämme.”

Peter von Bagh kuoli, mutta Assayasin uusimman elokuvan hän varmaankin ehti nähdä. Sodankylässä Assayas sanoi kuvanneensa kaikki elokuvansa filmille, ”miljoonista syistä. Sillä saa parempaa. Mikään digitaalinen kuva ei tekstuuriltaan toistaiseksi lyö vertoja 35-milliselle.” Lisäksi Assayas kertoi, että suurimman vaikutuksen häneen ovat tehneet vanhat mykkäelokuvat: ”Kyse on mustavalkokuvauksesta, magiasta, valaisusta. Moderni on kadottanut yhteyden näkymättömään. Mykkäelokuva on siihen yhteydessä.”

Peter von Bagh jos kuka oli mv-filmin ystävä. Tätä puolta ei unohdeta myöskään Clouds of Sils Mariassa. Siinä on kohtaus, jossa elokuvan henkilöt katsovat sata vuotta vanhaa mustavalkoista dokumenttielokuvanpätkää Sils Marian yli matalalla kulkevista pilvistä. Sekin vielä Peter von Baghin kuolemaan yhdistyen, että elokuvan alussa kerrotaan tunnetun näytelmäkirjailijan kuolemasta, ja tämän kirjailijan näytelmän ympärille elokuva nimenomaan kietoutuu.

Elokuva kokonaisuudessaan on hieno. Juliette Binoche esittää uransa huipulla olevaa näyttelijää Maria Endersiä, joka 20 vuotta aikaisemmin on esittänyt näytelmässä 18-vuotiasta tyttöä, ja nyt pitäisi ottaa vastaan samasta näytelmästä nelikymppisen ”vanhan naisen” rooli. Ikäkriisi iskee vastaan. Tulee mieleen Joseph L. Mankiewiczin kuusi Oscaria saanut Kaikki Eevasta (1950), jossa vanhenevaa tähteä esittää Bette Davis.

Pilvet ovat nyt Marian yllä, vaikka elokuvan nimi viittaa myös Sveitsissä olevaan pieneen kaupunkiin. Maria oli edellisen kerran näytellyt nuorta Sigridiä, joka ajaa esimiehensä Helenan itsemurhan partaalle. Nyt Maria valmistautuu vastahakoisesti esittämään Helenaa. Maria harjoittelee vuorosanoja assistenttinsa (Kristen Stewart) kanssa Sils Mariassa, jossa heidän keskinäinen tilanteensa alkaa muistuttaa harjoiteltavan näytelmän pääparin ahdistavaa suhdetta.

Huomionarvoista on myös, että nykyelokuvassa pystytään kahden kauniin naisen työ- tai ystävyyssuhdetta käsittelemään  ilman lesbolätinää.

Olivier Assayas on pitkänlinjan elokuvantekijä, joka useimmiten on myös elokuviensa käsikirjoittaja. Perinteet ovat vahvat, sillä hänen isänsä Jacques Rémy oli tunnettu elokuva- ja tv-käsikirjoittaja. Isänsä kautta Olivier filmihommiin ajautuikin, ensin erilaisiin avustajantehtäviin, mm. Teräsmiehessä (1978), ja tuuraamaan isäänsä television Maigret-sovitusten tekijänä. Kirjoittaminen muutenkin on hänelle toinen leipälaji, nuorempana hän kirjoitti viiden vuoden ajan elokuvan ranskalaiseen raamattuun Cahiers du Cinemaan. Nyt ohjaajana ja käsikirjoittajana tämä tausta näkyy – elokuvat ovat ikään kuin täyteen kirjoitettuja, tyhjänpäiväistä jauhamista ei ole.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Länsi petti Venäjän


Mitä jos Kiina tai Venäjä tekisi sotilasliittosopimuksen Meksikon kanssa? Reagoisiko USA jotenkin?

Venäjä on joutunut tällaiseen tilanteeseen. USA:n johtama Nato on tullut sen rajoille.

Näin ei pitänyt käydä sillä perusteella, mitä USA:n ulkoministeri James Baker sekä Saksan liittokansleri Helmut Kohl ja ulkoministeri Hans-Dieter Genscher lupasivat Neuvostoliitolle helmikuussa 1990. Lupauksen ottivat Moskovassa vastaan presidentti Mihail Gorbatshov ja ulkoministeri Eduard Shevardnadze. Lupaus oli, että Nato ei laajene itään. Asiantuntijoiden mukaan Moskovassa alustettiin myös se, että Neuvostoliitto loppuu ja Saksat yhdistyvät.

Neuvostoliitto muuttui Venäjäksi, mutta geopolitiikkaa tämä ei muuttanut. Edelleen itä oli itä ja länsi länsi. Lännen lupaukset sen sijaan osoittautuivat valheiksi. Kun Venäjä oli 1993-94 oli vetänyt viimeisetkin sotilasjoukkonsa pois Latviasta, Liettuasta, Virosta ja entisen DDR:n alueelta, pantiin Naton laajentuminen vireille, ja 1999 otettiin Puola, Tshekki ja Unkari sen jäseniksi. Nyt Naton jäseniä ovat myös Latvia, Liettua, Viro, Bulgaria, Romania ja Slovakia.

Nyt sitten Ukrainakin olisi halukas Natoon, ja myös Nato haluaisi sen itselleen. Uusin tilanne on, että parhaillaan Natolla on käynnissä isot sotaharjoitukset aivan Venäjän tuulikaapissa Ukrainassa. Vuoden 1990 kädenpuristukset on unohdettu.

Venäjä olisi toivonut, että sen ja Naton väliin olisi jäänyt liittoutumaton alue. USA:kin on mielissään, että sen rajanaapureista Kanada kuuluu Natoon ja Meksiko on liittoutumaton. Helppo olla, kun omien rajojen takana eivät harjoittele vastakkaisen sotilasliiton porukat. Samalla tietenkin vapautuu resursseja sotimiseen maapallon eri puolilla. Ulkomailla eri puolilla maapalloa USA:lla on kaikkiaan 760 sotilastukikohtaa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 16. syyskuuta 2014

Palsa, Smeds – sama äkkisyvä kuvasto ja vimma



Pohjoisen taiteilijat ovat oma erikoinen lajinsa – Vilho Lampi, Timo K. Mukka, Kalervo Palsa, Reidar Särestöniemi. Samaa traditiota jatkavat myös Kristian Smeds ja Rosa Liksom, jotka ovat tehneet melkein monologinäytelmän Palsasta. Nimihenkilöä esittää lähes 3,5 tuntia kestävässä esityksessä Kansallisteatterissa Kristian Smeds, joka ei ole vain Palsa, vaan myös Smeds. ”Meillä on sama äkkisyvä kuvasto ja vimma”, sanoo Smeds näytelmässä.

Smedsille kuvataide on tärkeä. Jo vuonna 2000 hän kirjoitti Vilho Lammesta näytelmän Jumala on kauneus Paavo Rintalan romaanin pohjalta, ja keväällä 2014 hän teki näytelmän Veistäjät, jossa näyttelijöinä olivat kuvanveistäjät Tapani Kokko ja Juha Menna. Myös Smedsin muissa näytelmissä kuvataide tulee hyvin esille, sillä esitykset ovat aina visuaalisesti runsaita.

Kalervo Palsa (1947 - 1987) oli niitä taiteilijoita, jotka eivät löytäneet ”hyväksyttyä” paikkaansa omana elinaikanaan. Maalaukset eivät menneet kaupaksi, ja omaksi maailmakseen hän koki vain työhuoneensa Kittilässä. Päiväkirjaansa hän kirjoitti Vilho Lammen aforismin: ”Ydinkysymykseni tähtiyönä: olenko oikealla planeetalla?”

Palsan maailma oli erilainen kuin ”tavallisten” ihmisten. Jos Palsa eläisi, hän varmaan allekirjoittaisi Aalto-yliopistossa tutkijana toimivan fil. tri Lauri Järvilehdon tuoreen huomion: ”Maailmasta vain puolet on totta. Loput perustuvat ajatuksiimme, asenteisiimme ja unelmiimme. Todellisuus on se taustakangas, jolle maalaamme monenkirjavat kuvitelmamme.”

Palsan kuvitelmat olivat rajuja. Seksi oli voimakkaasti esillä. Itse hän oli ujo, ei saanut kontakteja naisiin omaa äitiään lukuun ottamatta. Jo alastonmallista piirtäminen Taidekoulussa tuotti vaikeuksia.

Smeds kuvaa monologissaan ankarasti sitä maailmaa, mikä oli Palsalla sekä päänsä sisässä että ulkopuolella. Smeds on loistava. Joissakin lehtijutuissa on ihmetelty, miksi Smeds itse esittää Palsaa. Narsismia vai ammattinäyttelijöiden aliarvioimista? Narsismia ehkä, mutta luontevaa joka tapauksessa on, että Palsaa esittää toinen luova taiteilija. Vaikea kuvitella, että Kansallisteatterin kuukausipalkkainen näyttelijä pääsisi Palsaan yhtä hyvin sisälle, ja yhdistäähän Palsaa ja Smedsiä se pohjoinen ”hulluus”. Smedsissä on vimmaa.

Esitys on pitkä. Kun se vielä alkaa klo 24, niin voisi luulla, että on siinä kestämistä. Ei ollut. Intensiteetti on niin luja, että hetkeksikään ei katsoja herpaannu. Katsojat istuvat teatterin pyörivän näyttämön ympärillä, väliaikaa ei ole, mutta puolentoista tunnin kohdalla katsojille tarjoillaan kossuvissyt Ahti-sillipurkeista, ja sekin piristää. Jos Pekka Lehdon Palsa-elokuvassa olisi vastaavanlainen tarjoilu, otettaisiin lasolvissyä mustista muovipulloista.

Smedsin on väitetty näytelmässä sanovan, että hän ei enää usko taiteeseen. Ei sano. Kun hän panee Palsan/itsensä ruumisarkkuun ja nousee sieltä takaisin ahaa-elämyksen saaneena, hänen sanomansa tähän asiaan on: ”Taiteilija on kuollut, taide elää.”

Provokaattori Smeds joka tapauksessa on, nytkin. Kun Smeds välillä poistuu näyttämöltä, esitetään seinälle tunnettua lentopallovalmentajaa lainaten ”kolme pointtia” aiheena ”The New Rising of Art”:

1. Taiteellinen provokaatio
2. Fyysinen masturbaatio
3. Henkinen ovulaatio

Lisäksi katsojille luetellaan Janten lain säännöt Aksel Sandemosen kirjasta Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Janten laki on tarkoitettu kuvaamaan aikansa pikkukylän ilmapiiriä. Janten laki oli taiteilija Palsan huoneentauluna ja sillä sanotaan olleen suuri vaikutus hänen tuotantoonsa.

1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule että olet viisaampi kuin me.
4. Älä luule, etä olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan voi välittää sinusta.
10. Älä luule, Että voisit opettaa meille jotakin.

Kalervo Palsa ei luullut, mutta Smeds luulee.

KURITON KÄSI


Palsa-näytelmässä on siis paljon asiaa. Kaikkea mielenkiintoista ei millään pysty katsomon pimeydessä paperille kirjoittamaan. Näytelmää täydentää erinomaisesti Pekka Lehdon elokuva Palsa. Elokuva itsessään on hyvin palsamainen sikäli, että vaikeuksia on ollut. Se kuvattiin jo 2004-05, mutta sai julkisen ensi-iltansa vasta 12.9.2014. Vaikea tietää kaikkia syitä viivästykseen, mutta kun elokuvan vaiheista kerrottiin Filmihullu-lehdessä 5/2013, niin sellainen käsitys jäi, että Palsan taiteen tavoin elokuvakin koettiin jotenkin väärin ja kenties vaaralliseksi. Se on kuitenkin yksi kaikkien aikojen parhaita suomalaisia elokuvia.

Palsa
ei ole elämäkertaelokuva, vaan Smedsin tavoin se kuvaa Kalervo Palsaa kärsimyksen kautta, ei kovin juonellisesti, mutta silti niin, että elokuva rakentaa taiteilijasta lähes kokonaiskuvan, jos nyt sellaista yleensä on mahdollista tehdä.

Elokuvan varsinainen alkuperäinen nimi, mikä esiintyy myös alkuteksteissä, on Kalervo Palsa ja Kuriton käsi. Nimi tulee Palsan kiinnostuksesta evoluutioon, missä hän näki ratkaisevaksi sen, mitä ihmiseläin pystyy muista eläimistä poiketen tekemään käsillään: voi maalata, runkata ja ampua pistoolilla. Tähän eivät porot eivätkä norsut pysty. Joskus käsi vain on kuriton.

Eläimet eivät myöskään dokaa. Palsa ja Palsan kaverit vetävät Lasolia pullotolkulla. Mutta kuten Smeds esittää, työtä tehdessään Palsa oli aina täysin selvinpäin. Töihin käsiksi pääseminen vei vain aina aikansa, sillä 2-3 viikon ryyppyputkesta toipuminen oli aina tuskallinen ja aikaa vienyt jakso.

Sekä Smedsin että Lehdon teoksissa ollaan myös Kalervo Palsan tutussa sarjakuvamaailmassa. Elokuvassa on riemullisia sarjakuvallisia kohtauksia mm. Tex Willerin ja Kit Carsonin seikkailuista, Smedsillä mukana myös Batman ja Robin

Jos jaettaisiin jokin Suomi-palkinto vuoden 2014 taideteosta, se kuuluisi yhteisesti Smedsille ja Lehdolle. Janne Reinikaisen pitää joka tapauksessa saada seuraava pääosa-Jussi; jos ei saa, joutaa Jussi-raati jollekin muulle planeetalle.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 15. syyskuuta 2014

Vaalitappio yksityistämiselle



Maahanmuuttajia kiertelemättä vihaavan puolueen menestyminen oli Ruotsin vaalien suurin ja ainakin eniten huomiota herättänyt asia. Poliittisesti merkittävää oli myös se, että ”kokoomuksen” iso tappio oli tappio myös yksityistämiselle. Vaalien alla puhuttiin ja keskusteltiin ehkä kaikkein eniten koulujen ja junaliikenteen yksityistämisestä, mitkä ovat viime vuosina aiheuttaneet paljon hankaluuksia. Kokoomuksen tappio oli osaltaan seuraustaan siitä, että valtion järjestelmien yksityistämiselle haluttiin nyt jokin raja.

Ruotsin koululaitoksen yksityistäminen tosin alkoi jo 1990-luvun alussa sosialidemokraattien hallituskaudella, mutta varsinkin Fredrik Reinfeldtin johdolla yksityistäminen on ollut suorastaan perusperiaate. Tulokset ovat olleet huonoja. Ruotsin peruskoulu- ja lukiojärjestelmä on nyt kansainvälisestikin poikkeuksellisen liberaali, mutta huonosti on käynyt. Oppimistulokset ovat heikentyneet (Pisa-tutkimuksetkin todistavat) ja kaiken huippuna ovat olleet koulujen konkurssit.

Viimeksi sai suurta huomiota Karlstadin yksityisen urheilulukion konkurssi. Sen oli perustanut Tukholmassa asuva riskisijoittaja Jan Walther, joka omia bisneksiään lihottaakseen siirsi kunnan maksamia oppilasrahoja toiseen yritykseensä eikä käyttänyt niitä koulun kehittämiseen. Kun kevätlukukauden piti tammikuussa 2013 alkaa, ilmoitettiin koulun sulkemisesta. Kaupungin tehtäväksi jäi järjestää oppilaille uudet koulupaikat. Ruotsin porvariallianssin hallituskauden aikana on yhteensä muutama kymmenentuhatta koululaista joutunut lähtemään lakkautetuista yksityiskouluista.

Rautatieliikenteen yksityistämisen kanssa on käynyt samalla tavalla kuin aikoinaan Englannissa. Reinfeldtin johdolla junat myytiin yhdysvaltalaiselle yritykselle, joka ei kuitenkaan ole pystynyt hoitamaan liikennettä kunnolla. Junat eivät ole pysyneet aikatauluissaan, ja kun huoltotyöt on tehty huonosti, on junia pudonnut kiskoilta. Lisäksi kilpailu matkustajista on johtanut siihen, että voittoja on jouduttu hakemaan tavaraliikenteen maksuista. Ruotsin elinkeinoelämän kuljetusneuvoston logistiikkapäällikkö Per Bondemark sanoi viime viikolla Demokraatti-lehdessä, että Ruotsille tärkeän terästeollisuuden rautatiekuljetukset ovat kallistuneet merkittävästi, pelkästään SSAB:lle ovat kustannukset aiheuttaneet lisätaakkaa 10 miljoonaa euroa vuosittain, kun hinnat ovat nousseet ja junat myöhästelleet.

Saa nähdä, seurataanko Suomessa ruotsalaisten huonoja jälkiä. Raideliikennehän avautuu kilpailulle HSL:n alueella. JHL:n raideliikennepuolen puheenjohtaja Vesa Mauriala on jo ennustanut, että asemat tulevat HSL:n alueella vähenemään.

Nyt vaaleissa tuli selvä torjunta tälle kehitykselle. Uuden hallituksen tehtäviin kuulunee, että kouluilta poistetaan mahdollisuus tuottaa voittoa (valtion tukirahoituksen ansiosta). Entä mitä tapahtuu porvarihallituksen poistamalle varallisuusverolle ja pienentämille työttömyyskorvauksille?

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Woody Allenin mitättömin elokuva


Olen nähnyt Woody Allenin 44 elokuvasta melkein kaikki, ensimmäisensä hän ohjasi 31-vuotiaana 1966, ja nyt olen nähnyt huonoimman. Magic in the Moonlight on mitättömyys. Allenin viime vuosina Euroopassa tekemät elokuvat ovat kaikki kevyitä, mutta tämä uusin on sisällöltään jo niin kevyt, että siinä ei pinta edes väreile. Selvä poikkeama oli hänen välillä USA:ssa 2013 ohjaamansa Blue Jasmine, jossa oli taas allenimaista särmää.

Romanttinen komedia Magic in the Moonlight tapahtuu Etelä-Ranskassa 1928. Maailmankuulu englantilainen taikuri (Colin Firth) houkutellaan paljastamaan huijarimeedioksi epäilty kaunis selvänäkijä (Emma Stone), joka on saanut rikkaan perheen pauloihinsa. Ensin vatkataan edestakaisin sitä, onko henkimaailmaa olemassa vai ei, sitten mukaan tulee jonkinlainen rakkaus, ja siinä se sitten onkin. Taikurille ovat arvoituksia molemmat, sekä henkimaailma että rakkaus.

Käsikirjoituskin on Allenin, mutta hänelle tunnusomainen vuorosanafilosofointi jää köyhäksi. Yhdestä Nietzsche-sitaatista ei vielä synny "älykköelokuvaa". Tuttua Allenia ovat oikeastaan vain alkutekstien kirjasimet, jazz-musiikki ja se, että mukana on kaunis naisnäyttelijä.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 8. syyskuuta 2014

Nettilehdet tyhmistävät


Luin jostakin, että kaupassa joku nainen oli ihmetellyt, miksi myynnissä on venäläisiä juustoja. Itse tapasin Zürichin EM-kisojen jälkeen kaupungilla rouvan, joka ei tiennyt, kuka on Antti Ruuskanen.

Vanha tuttu sanonta on, että joku ihminen kertoo harrastavansa urheilua: hyppää joka päivä lehden urheilusivujen yli. Nyt tällainen harrastus on vielä helpompaa, jos lukee vain lehtien nettiversioita – ei tarvitse edes hyppiä yli, vaan voi jättää kokonaan klikkaamatta esille niitä aihealueita, jotka eivät itseään kiinnosta.

Kyllä yleissivistykseen kuuluu tietää jotakin Antti Ruuskasesta. Kun luen säännöllisesti kolmea postiluukusta tulevaa sanomalehteä, tiedän jotakin Cheekistä, vaikka en ole koskaan kuullut hänen laulujaan.

Digilehdet sen sijaan on tehty sellaisiksi, että niiden yleissivistävä vaikutus on helppo ohittaa. Jos ei ole yhtään kiinnostunut esimerkiksi urheilusta tai kulttuurielämän asioista, niihin ei joudu edes ylimalkaisesti tutustumaan. Paperilehtien kanssa on toisin, koska niistä saa monesti jo etusivulta tai muulta pääsivulta silmiinsä asioita, jotka eivät ehkä välttämättä kuulu lukijan oleellisimpiin kiinnostuksenkohteisiin.

”Kehitys” on joka tapauksessa nyt tällainen. Sanomalehtien tilaaminen ja lukeminen vähenee. Me paperilehdet kokonaan lukeneet tai ainakin selailleet saimme esimerkiksi tänään tietää, että Färsaarilla on 48 000 asukasta.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 4. syyskuuta 2014

Riitta Salinin maailmanennätyksestä 40 vuotta



Riitta Salin 1974
Pekka Päivärinta 1975
Tiina Lillak
1983

Seppo Räty
1991


Suomen toistaiseksi viimeiset ME-yleisurheilijat. Riitta Salinin 400 metrin maailmanennätyksestä tulee 4.9.2014 kuluneeksi 40 vuotta, sillä Roomassa 1974 hän voitti EM-kultaa ennätysajalla 50,14. Lisäksi hän juoksi ankkurina, kun Suomi oli 4 x 400 metrillä toinen.

Viipurin Urheilijoiden (Helsinki) Riitta Salin on ensimmäinen suomalainen nainen, joka on voittanut kultaa yleisurheilun pikamatkoilla arvokisoissa. Hänen valmentajinaan toimivat aitajuoksija-aviomies Ari Salin ja toinen aituri Tapani Ilkka, joka tuolloin toimi Suomen Urheiluliiton koulutuspäällikkönä. Aktiiviuransa jälkeen Riitta Salin oli kahdeksan vuotta SUL:n hallituksessa. Vuosikausia hän on sen jälkeen toiminut Suomen Ford Oy:n tiedotusjohtajana. Riitan veli on entinen huippujääkiekkoilija Matti Hagman.


Riitta Salinin aika on tietenkin edelleen Suomen ennätys, samoin Roomassa tehty viestiaika 3.25,7. Viestijoukkueen muut juoksijat olivat Marika Eklund, Mona-Lisa Pursiainen ja Pirjo Wilmi.

Urheilutoimittajain liiton lehdessä viime vuonna Riitta Salin kertoi, että 400 metrin takasuoralla Roomassa tuntui vaikealta: ”Ajattelin, ettei tästä tulee mitään, kun viereisellä radalla edessäni juossut Ellen Streidt näytti menevän niin kovaa.”

”Olin kuin puulla päähän lyöty. En oikein tajunnut, mitä oli tullut tehtyä. Se tunne tulee usein mieleeni, kun katson, miten voittajat nykyään ottavat yleisönsä. En minä juossut mitään kunniakierrosta Suomen lipun kanssa. Kun palkintopallikuvianikin katselee, olen niissä ihmeen rauhallinen. En tainnut siinäkään vaiheessa vielä kunnolla tajuta tapahtunutta.”


Maailmanennätyksen Riitta Salinilta veivät DDR:n Christina Brehmer, Puolan Irene Szewinska, Tshekkoslovakian Jarmila Kratochvilova ja DDR:n Marita Koch, jonka ennätys 47,60 vuodelta 1985 on edelleen voimassa.


Tuossa alun nimilistassa Tiina Lillakin ja Seppo Rädyn nimet ovat tietenkin tuttuja keihäänheitosta. Sen sijaan jos kaikki eivät muista, niin Pekka Päivärinta juoksi 25 000 metrillä Oulussa 1975 maailmanennätyksen 1.14.16,8. Nykyinen ennätys on kenialaisen Moses Mosopin 1.12.25,4 (2011). Päivärinnan väliaika 15 mailin kohdalla oli myös maailmanennätys: 1.11.52,6.


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Putin ja Poroshenko elokuviin



Ranskalais-saksalainen elokuva Diplomatia antaa kuvaa siitä, miten diplomatialla voitetaan enemmän kuin aseilla, ja kuinka puolueettoman maan edustajalla voi olla tärkeä rooli vaikeassa konfliktitilanteessa. Vladimir Putinin ja Petro Poroshenkon olisi juuri nyt hyvä mennä katsomaan tämä elokuva. Seurakseen he voisivat ottaa jonkun puolueettoman maan sovittelijan vääntämään rautalangasta näitä asioita, esimerkiksi jonkun sveitsiläisen, ja ottaisivat sitten opiksi.

Tämä on niitä elokuvia, joiden jälkeen on pakko perehtyä siinä kerrottuihin asioihin. Tässä tapauksessa on kysymys tilanteesta, missä Pariisin kohtalo oli vaakalaudalla. Adolf Hitler oli määrännyt Pariisissa joukkojaan johtaneen kenraali Dietrich von Choltitzin tuhoamaan koko kaupungin Eiffel-tornia ja Louvrea myöten, myös kaikki Seinen yli menevät sillat oli määrä räjäyttää. Tämän tuhoamisen merkitys ei olisi enää ollut sotilaallinen, vaan pelkästään kosto siitä, että vihollinen oli pommittanut Saksan kaupunkeja maantasalle. Saksa oli jo käytännössä sodan hävinnyt.

Saksalaisen Volker Schlöndorffin elokuvassa eletään aamuyötä 24.8.1944. Liittoutuneiden joukot ovat jo aivan Pariisin esikaupungeissa. Kenraali on tosi vaikeassa tilanteessa, sillä Hitler on käskynsä antanut ja jos kenraali ei sitä noudata, tapetaan tämän Saksassa oleva perhe. Räjähdyspanokset olivat jo valmiina, ja enää odotettiin von Choltitzin laukaisumääräystä. Sitä hän ei antanut – ”natsi, joka pelasti Pariisin”.

Elokuva perustuu Cyril Gelyn samannimiseen näytelmään (2011). Perusfaktat ovat ilmeisen oikeat, mutta Ruotsin konsuli Raoul Nordling ei pystynyt taivuttamaan von Choltitzia vain yhden yön keskusteluissa hotelli Mauricessa, kuten näytelmässä ja elokuvassa tapahtuu. Tämä on kuitenkin sivuseikka. Nordling joka tapauksessa sai natsikenraalin ymmärtämään, millaisen maailmanhistoriallisen vahingon hän aiheuttaisi pelkän koston ja tyhmän käskyn takia. Diplomatian keinot toimivat, vaikka vähän Nordling joutui turvautumaan myös diplomaattiseen vilunkipeliin.

Raoul Nordling oli myös se henkilö, joka 25.8.1944 klo 11 pantiin viemään antautumiskäsky von Choltitzille. Nordling kuoli 1962, ja hänen mukaansa on nimetty aukio Pariisissa Neuillyn kaupunginosassa. Pariisin sotilaskuvernöörinä toiminut Dietrich von Choltitz kuoli 1966, ja hänen hautajaisissaan oli läsnä korkea-arvoisia ranskalaisia sotilashenkilöitä.

Elokuvana Diplomatia ei ole kovin kummoinen. Se on vajaat puolitoistatuntia kestävä keskustelu kahden miehen kesken. Toimii elävässä teatterissa hyvien näyttelijöiden kanssa varmaan loistavasti. Hyviä ovat myös elokuvan päähenkilöt, monista ranskalaisista elokuvista tutut Niels Austrup (kuvassa vas.) ja Andre Dussoilier, mutta elokuvallisesti Schlöndorff on jäänyt melko jäykkään toteutukseen.

Aikaisemmin on samasta aiheesta tehty elokuva Palaako Pariisi (1966), mutta tässä René Clémentin ohjaamassa elokuvassa käsitellään asiaa laajemmin kuin vain kahden miehen keskusteluina, eikä se tietenkään perustukaan Gelyn näytelmään. Tässä elokuvassa keskitytään enemmän vastarintaliikkeen toimintaan Pariisin vapautukseen liitttyvinä päivinä 19.-25.8.

Bestseller-kirjailija Anthony Beevorin teoksessa Normandia 1944 (WSOY, 2009) käsitellään yksityiskohtaisesti myös 25.8. tapahtumia. Silloin Pariisin keskustassa oli ”koko kaupunki”, vapautusta ja saksalaisten antautumista juhlivat Champs Elysees´llä muiden mukana myös Yves Montand, Edith Piaf, Jean-Paul Sartre ja Ernest Hemingway.

kari.naskinen@gmail.com