Jos Suomi olisi läpeensä poliittisesti perussuomalainen, joutuisi Allen Ginsbergin (1926-1997) runoteos Huuto (1956) takavarikoitavaksi ja poltettavaksi. Tätä yritettiin aikoinaan Yhdysvalloissa, ja tästä kertoo Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin hieno elokuva Howl – Huuto. Ginsbergin pitkä runo oli ilmestyessään sensaatio. Sitä väitettiin epäsiveelliseksi, mikä johti oikeusjuttuihin eri osavaltioissa. Suuri osa elokuvasta käsittelee yhtä oikeudenkäyntiä, ja se on eräänlainen kokeellinen yhdistelmä oikeussalidraamaa ja elämäkertaelokuvaa. Tämä elokuvakin on varmaan sitä Timo Soinin puolueen vaaliohjelmassaan tuomitsemaa postmodernismia.
Elokuvassa yhdistellään erilaisia tekniikoita eikä juoni etene kronologisesti. Elokuva sisältää sekä mustavalkoisia että värillisiä osuuksia, ja Ginsbergin lyriikkaa on kuvitettu animaatiojaksoilla. Kulttuuriministeri Kike Elomaa ei katsoisi elokuvaa loppuun, vaan ryntäisi suinpäin ministeriöönsä kirjoittamaan sensuuripäätöstä.
Tosin ei Ginsbergin runoteos Howl and Other Poems saanut rauhaa Suomessakaan, jossa siitä julkaistiin osia suomeksi nimellä Kuolema van Goghin korvalle vuonna 1963. Kääntäjinä olivat suomalaisen runouden silloiset uudet kärkinimet Anselm Hollo, Matti Rossi ja Pentti Saarikoski.
Vuonna 1969 Huuto esitettiin Porin jazzfestivaaleilla Otto Donnerin musiikkirunoelmana, josta myöhemmin tehtiin radiota varten studionauhoite. Siitä tekivät 83 kansanedustajaa eduskuntakyselyn, ensimmäisenä allekirjoittajana Arne Berner (LKP). He tiedustelivat, oliko ohjelma Yleisradion toimiluvan vastainen. Ylen johtokunta vastasi, että olihan se: Huuto rikkoi Ylen toimiluvassa määriteltyjä sääntöjä. Ohjelman tuottaja sai hallintoneuvostolta muistutuksen. Myös kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Paavo Aitio (SKDL) oli sitä mieltä, ettei ohjelmaa olisi sopinut esittää radiossa.
Suomessa tämän hässäkän aiheutti runoteoksen kieli. Siinä kun mm. sukupuolielimiä sanottiin vituksi ja mulkuksi. USA:ssa asiaa pahensi se, että kirjoittaja oli vielä juutalainen, homo, pilvenpolttajahippi ja buddhisti.
Elokuvassa keskitytään paljon siihen, että perusamerikkalainen ei ymmärtänyt runoa. Oikeudessa syyttäjä tivaa todistajilta moneen kertaan, että mitähän tämä ja tämä tarkoittaa. Parhaan vastauksen antaa eräs kirjallisuuden professori, joka sanoo, että runoa ei voi kääntää proosaksi.
Ginsberg itse ei oikeudenistunnoissa ollut, koska syytettynä oli hänen kustantajansa Lawrence Ferlighetti. Elokuvassa Ginsberg esiintyy takaumissa lukemassa runoaan pienen piirin matineassa. Ginsbergiä esittää James Franco, joka tuli tutuksi mm. Oscar-gaalan juontajana. Syyttäjän roolissa on David Strathairn (Good Night and Good Luck) ja puolustusasianajajana Mad Men -sarjasta tuttu Jon Hamm.
Jännitystäkin elokuvassa on, kun ainakaan minä en muistanut, tuomittiinko Ferlighetti. Jos ette vielä ole nähneet elokuvaa, niin lopettakaa tämän lukeminen heti tähän – päätöksen antaneen tuomarin puhe lopussa on hyvä, ja Ferlighetti jäi tuomitsematta.
kari.naskinen@gmail.com
