keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Missä politiikka jalkapallosta?

Jalkapallon MM-kisoista puuttuu nyt mielenkiintoinen elementti, politiikka. Toista oli ennen. Kun vuoden 1974 kisojen alkulohkossa Hampurissa DDR voitti Saksan liittotasavallan Jürgen Sparwasserin maalilla, se oli poliittisestikin iso asia. Kommunistinen järjestelmä todisti, että se on kapitalismia parempi, vaikka vastapuolella olivat sellaiset kansikuvatähdet kuin Franz Beckenbauer, Paul Breitner, Gerd Müller ja Berti Vogts. Riistäjä-Saksa tosin voitti lopulta maailmanmestaruuden, mutta tärkeintä oli, että kahden järjestelmän keskinäisessä ottelussa kommunismi oli parempi.

Jääkiekossa käytiin iso poliittinen valtataistelu Tukholman MM-kisoissa 1969. Edelliskesänä Neuvostoliitto oli vyörynyt tankeilla Prahaan, mutta jääkiekossa Tshekkoslovakia voitti Neuvostoliiton 2-0 Jan Suchyn ja Josef Cernyn maaleilla. Prahan kadut täyttyivät silloin toisella tavalla.

Kylmän sodan pienoistaisteluja olivat 1980-luvulla kiekko-ottelut NHL:n ja Viktor Tihonovin valmentaman Neuvostoliiton maajoukkueen välillä. Taas mitattiin nimenomaan yhteiskuntajärjestelmien paremmuutta, ja aika tasan menivät. Samasta oli kysymys USA:n ja Neuvostoliiton välisissä yleisurheilumaaotteluissa.

Kovaa maailmanpolitiikkaa tehtiin 1970-80-luvuilla, kun olympiakisoja boikotoitiin. Tämän takia esimerkiksi Etiopian Miruts Yifter ja Kenian Henry Rono jäivät pois vuoden 1976 ja 1980 kisoista, ja hyötyjiä olivat mm. Lasse Virén ja Kaarlo Maaninka. Vuonna 1984 itäblokki boikotoi Los Angelesin kisoja - tulostaso romahti ja Juha Tiainenkin sai tämän ansiosta moukarikullan.

Olympiakisojen yhteydessä on politikoitu muutenkin: Berliinissä 1936 näytti valtaansa Adolf Hitler, Meksikossa 1968 Black Power (kuva) ja Münchenissä 1972 palestiinalaiset terroristit.



Tämä kaikki puuttuu nyt. Ainoastaan Etelä-Suomen Sanomista huomasin, että lehden mielestä epätoivottavin jalkapallomestari olisi ollut Korean demokraattinen kansantasavalta.

Urheilulla sinänsä on Etelä-Afrikassa ollut iso poliittinen merkitys. Kun rugbyn MM-turnauksen finaaliottelu Etelä-Afrikka – Uusi-Seelanti oli alkamassa Johannesburgissa 1995, kätteli Etelä-Afrikan joukkueen pelipaitaan pukeutunut presidentti Nelson Mandela Etelä-Afrikan joukkueen kapteenia, valkoista Francois Pienaaria. Mandelalle rugbyjoukkue oli tärkeä. Siinä pelasi vain yksi musta mies, mutta Mandela oivalsi, että kannustamalla mustien vihaamaa joukkuetta ja antamalla sille täyden tukensa hän saattaisi saada mustat hurraamaan valkoisten kanssa ensimmäistä kertaa yhteisen asian puolesta. Näin myös kävi.

Uusi presidentti Mandela tiesi, että entiset viholliset, afrikaanerit, tunsivat epäluuloa uutta hallintoa ja häntä itseään kohtaan. Mandela arvioi, että rugby olisi se väylä, jota kautta hän voisi saada yhteyden tähän kansanryhmään. Mandela otti ison turvallisuusriskin menemällä loppuottelupäivänä stadionille. Tämä kuitenkin kannatti, sillä entinen valkoinen valtaryhmä hyväksyi hänet presidentikseen, vasta nyt, vuosi Mandelan presidentiksi tulon jälkeen.

Mandela käytti urheilua yhdistävänä tekijänä. Niin on tehty muulloinkin. Suomen itsenäistymispyrkimyksiä ja kansan yhteishenkeä paransi menestys Tukholman olympiakisoissa 1912, ja Tapio Rautavaaran voitto hävittyjen sotien jälkeen Lontoossa 1948 teki eetvarttia. Tosin näihin molempiin tilanteisiin liittyi myös uhoa: Suomi näytti Venäjän tsaarinvallalle ja TUL näytti porvareille. Vuonna 1936 Berliinissä puolestaan Hitler näytti ruskeaa keskisormea koko maailmalle.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto satsasi paljon kilpaurheiluun, ja DDR osoitti muulle maailmalle dopingin avulla, että sen urheilijat ovat parempia kuin lännen urheilijat.

Vääränlaisesta nationalismista yritettiin 1920-30-luvuilla päästä eroon sosiaalidemokraattisen liikkeen järjestämissä Työväen olympialaisissa. Niissä ei lippuja nostettu salkoihin, eikä edes jaettu mitaleita, vaan parhaille urheilijoille annettiin kunniakirjat. Historiapäivillä viime talvena Lahdessa aiheesta luennoinut professori Seppo Hentilä kertoi, että suomalaiset kuitenkin vetivät näissä kisoissa omaa linjaa: muista poiketen TUL:n urheilijoilla oli verkkareissaan Suomen liput.

Muiden maiden edustajat paheksuivat muutenkin suomalaisia, jotka olivat liian kilpailuhenkisiä. Kun saksalaiset lehtimiehet kävivät Suomessa tekemässä juttuja TUL:n systeemeistä, he panivat merkille, että täällä urheilijat harjoittelivat jopa kaksi kertaa päivässä. Lisäksi he arvelivat, että suomalaisten hyvän menestyksen taustalla olivat aamupuuro, maito ja saunominen.

Enää ei korosteta mitään muuta kuin voittamisen tärkeyttä. Amatöörihaihattelua ei KOK enää tunne – Vancouverin kisojen avajaisissakin olympialippua kantoivat maailman kovatuloisin jääkiekkoilija Wayne Gretzky ja F1-maailmanmestari Jacques Villeneuve.

Suomessa törkeää urheilupolitiikkaa ovat harjoittaneet porvarien SVUL ja Suomen olympiakomitea, jotka pitivät TUL:n urheilijoita boikotissa sotavuosiin asti. Sopuun päästiin vasta "talvisodan hengessä": kesällä 1940 järjestetyissä kaatuneiden muistokisoissa sekä SVUL:n että TUL:n edustajat olivat mukana. Tosin sopu oli vain väliaikaista – Roomaan 1960 ei TUL:n urheilijoita taaskaan kelpuutettu, ja niin mm. jäi Olli Mäeltä ”varma” nyrkkeilykulta saamatta; pois Roomasta porvarit jättivät myös keihäänheittäjä Olavi Kauhasen ja voimistelija Kalevi Suoniemen.

kari.naskinen@gmail.com